sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen
Estetiikan ongelmia oli pohdittu muinaisessa Kreikassa jo ammoisista ajoista. Homeroksen ja muiden varhaisten runoilijoiden teoksissa ilmenee käsityksiä esim. runouden alkuperästä: runouden lähteenä on jumalallinen innoitus (mania, inspiraatio). Samoin oli mietitty runouden tarkoitusta: runouden tehtävänä on tuottaa iloa, ottaa kuulijat valtoihinsa ja säilyttää muistoa menneistä tapahtumista.
Komediakirjailija Aristofanes korosti kirjailijan tiedollista tehtävää. Näytelmässä Sammakot (405 eKr) tragedian jumala Dionysos laskeutuu Haadekseen noutamaan runoilijoista suurinta ja joutuu teatterin asiantuntijana ratkaisemaan Aiskhyloksen ja Euripideen kiistaa, kumpi on tragediakirjailijoista ensimmäinen. Kiistan aikana ilmenee erilaisia arvosteluperiaatteita. Aiskhylos sanoo:
»Opetuksen lapsille antaa / yhä kouluttaja, vaan aikuiset / sitä saavat kirjailijoilta / – siten meidän on oltava säädylliset.»
»Homeros maineen ikiaikaisen / opetustensa vuoksi on saanut: / jalon, kunnian, myös sotarintamankin, / asetoimet on neuvonut meille.»
Myös esteettiset seikat ovat tärkeitä. Näytelmät saavat moitteita esim. hämärän ja mitäänsanomattoman aloituksen, yksitoikkoisen mitan ja rytmin tai kömpelöiden runojalkojen vuoksi tai siksi että sanonnassa ei ole riittävää painoa.
Pythagoras eli 500-luvulla eKr ja perusti koulukunnan, jonka ajattelutapa osoittautui kauaskantoiseksi. Lähtökohtana oli havainto kielisoittimista: Kun kieltä painettiin keskeltä (jolloin se lyheni puoleen alkuperäisestä) saatiin oktaavia korkeampi ääni. Oktaavin suhdeluku oli siis 1/2. Kvintti saatiin painamalla kieltä kohdasta 2/3 ja kvartti painamalla kohdasta 3/4 (ja näppäämällä pitempää osaa). Antiikin aikana ei terssiä pidetty konsonanssina, joten näytti siltä, että kaikki tunnetut konsonanssit perustuivat edellisiin lukusuhteisiin. Huomattiin myös että kun laskettiin yhteen käytetyt luvut, saatiin tulokseksi kymmenen, ihmisen sormien ja varpaiden määrä.
Lukuja 1, 2, 3 ja 4 alettiin pitää pyhinä, puhuttiin pyhästä tetraktyksesta, ja oletettiin että koko maailma oli järjestynyt näiden lukujen mukaan. Päädyttiin myös ajatukseen sfäärien musiikista: taivaankappaleet tuottavat liikkuessaan äänien kokonaisuuden, ikään kuin jatkuvaa musiikkia, jota ihminen ei kuitenkaan kuule koska on kuullut sitä syntymästään saakka ja on siihen tottunut.
Myös ihmissielun ajateltiin olevan lukusuhteiden määräämä kokonaisuus. Tolaltaan suistuneessa sielussa suhteet olivat järkkyneet, ja ne oli mahdollista saattaa takaisin järjestykseen kuuntelemalla sopivanlaista musiikkia. Kun kielisoittimen yksi kieli soi, se saa samalla värähtelemään toisiakin kieliä tai toisen soittimen kieliä, ja vastaavalla tavalla ajateltiin musiikin vaikuttavan ihmissieluun.
Tämä ns eetos-teoria hallitsi koko antiikin musiikkikäsitystä. Sana ›ethos› merkitsee luonnetta: musiikin »luonteen» ajateltiin vaikuttavan ihmisen luonteeseen. Ateenalaisen Damonin tiedetään pohtineen, millainen musiikki on soveliasta missäkin tilanteessa.
Estetiikan kannalta keskeistä oli, että miellyttävältä kuulostavien sävelyhdistelmien ajateltiin perustuvan yksinkertaisiin lukusuhteisiin. Kyseessä oli siis kauneuden teoria, jossa aistihavainnon piiriin kuuluva kauneus selitettiin vetoamalla johonkin havainnon tuolle puolelle jäävään: ideaalisiin lukusuhteisiin.
Pythagoralaista kauneuskäsitystä sovellettiin myös kuvanveistoon. Veistäjä Polykleitos kehitti suhdejärjestelmän, joka määritteli ihmisruumiin kunkin osan koon suhteessa muihin osiin. Suhdejärjestelmä oli nimeltään Kaanon, ja sen piti taata kauneuden ohella myös, että patsas edustaisi ihmisen ihannetta, sitä puhdasta sointua, josta kaikki todelliset ihmiset ovat vääristyneet.
Myös monenlaisia muita käsityksiä esitettiin. Sofisteille ihminen oli kaiken mitta, ja siksi myös kauneuden mitta: heidän mielestään kauniina pidetty oli sidoksissa kulttuuritaustaan, niin että jossakin tatuointia ihaillaan, mutta toisaalla se on rangaistuksen merkki. Pythagoralaista kauneuskäsitystä he vastustivat esittämällä, että kukin kohde on kaunis omalla tavallaan, esim. sen nojalla miten se palvelee tarkoitustaan. Maalausten, veistosten ja laulujen päätarkoituksena he pitivät hyödyn sijasta huvia. Samaa mieltä oli Demokritos, jonka mukaan musiikki on syntynyt myöhäisessä kulttuurin kehitysvaiheessa ylellisyydeksi. Tälle vastakkainen käsitys ilmenee Orfeuksen tarinassa: Orfeushan pystyi soitollaan kesyttämään villit ja tyynnyttämään hurjistuneet, ja näin musiikkia ja runoutta saatettiin pitää kaiken kulttuurin edellytyksenä.
Estetiikan ongelmia pohdittiin jo varhain, mutta Platonin kirjoitukset ovat ensimmäisiä meille säilyneitä, joissa kauneutta ja taidetta käsitellään monipuolisesti ja kattavasti, tosin yleensä muiden asioiden ohessa. Täytyy edetä Plotinokseen asti, ennen kuin vastaan tulee toinen filosofi, jonka kirjoitukset ovat säilyneet meille lähes täydellisinä.
Platon (427–347 eKr) kasvoi peloponnesolaissotien raastamassa Ateenassa, keskellä valtiollisia kiistoja. Hän kuului vanhaan yläluokkaiseen sukuun, oli ruumiinrakenteeltaan vanttera ja harrasti painia. Nuoruudessaan hän kokeili tragedian kirjoittamista, ja monia Platonin kypsän kauden teoksiakin voidaan pitää filosofisina draamoina. Gunnar Aspelin kirjoittaa:
»Platonin teokset on sepitetty dialogimuotoon. Monet niistä ovat korkeimpaan arvoluokkaan kuuluvia draamarunoelmia; ajateltakoon esimerkiksi Faidonia ja sen ylevää rauhan tunnelmaa kuoleman edessä, tai sitä vastakohtien taistelua, jonka näemme Gorgias-dialogissa. Pidoissa (Symposionissa) vaihtelevat riehakas leikinlasku ja ylevä vakavuus: Aristofaneen ilkikurinen ajatusleikki, päihtyneen Alkibiadeen puhe, joka päättyy Sokrateelle osoitettuun ylistykseen, tietäjänaisen Diotiman hymni Erokselle, joka johtaa sielut kaikkien kauniiden hahmojen ikuisen alkukuvan luo. Euthyfron on verinen satiiri siitä hurskaudesta, joka tahtoo ostaa ylempien mahtien suosion. Euthydemoksessa ivaillaan farssin tapaan kvasifilosofisia silmänkääntötemppuja. Platon on dramaatikko, hän on samoin kuin Shakespeare ja Ibsen sekä murhenäytelmien että huvinäytelmien taitava sepittäjä.»
Platon pysyi kotikaupungissaan koko elämänsä, lukuun ottamatta kahta matkaa Etelä-Italiaan. Nelikymmenvuotiaana hän osti pienen maa-alueen Ateenan lähistöltä, Akademeian puistosta, ja asettui sinne asumaan. Taloon kokoontui Platonin ystäviä ja oppilaita, ja paikkaa alettiin kutsua Platonin akatemiaksi. Naisia ei sinne hyväksytty, mutta kerrotaan että joidenkin onnistui päästä sisään valepuvussa.
Platonin kuoleman jälkeen Akatemia jatkoi toimintaansa pienin keskeytyksin yli 900 vuotta, vuoteen 529, jolloin keisari Justinianus määräsi, että Ateenassa kukaan ei saa opettaa filosofiaa eikä tulkita oikeutta.
Platonin mukaan ympärillämme havaittavan maailman ohella on myös toinen maailma, ideoiden maailma.
Ajatusta voidaan havainnollistaa seuraavasti: Kun hiekkaan piirretään kolmioita, ne ovat kaikki erilaisia, ja niissä on paljon sellaista, mikä ei oikeastaan kuulu kolmioon, esim. reunaviivan paksuus ja mutkaisuus. Niinpä on luontevaa ajatella, että piirretyt kolmiot eivät ole todellisia kolmioita vaan kolmion idean enemmän tai vähemmän tarkkoja jäljitelmiä; kolmion idea ilmenee, kuvastuu tai on läsnä niissä. Vaikka kaikki maailman kolmiot hävitettäisiin, olisi kolmion idea silti olemassa. Se on häviämätön ja muuttumaton; sitä ei voi aistia, sen voi tajuta vain ajattelemalla.
Kaikkea tai paljon muutakin aistimaailmassa havaittavaa vastaa muuttumaton idea: on ihmisen idea, sängyn idea, oikeudenmukaisuuden ja kauneuden idea. Ilmeisesti Platon ajatteli ideoiden jakautuvan kahteen luokkaan:
Mitään ruman tai pahan ideaa ei ainakaan ylimmällä tasolla ole olemassa.
Platonin mielestä ideamaailma on arvokkaampi ja todellisempi kuin aistimaailma, ja sen yhteyteen ihmisen tulee pyrkiä. Vain siitä voi olla todellista tietoa, koska se on muuttumaton. Aistimaailmasta ihmisellä on vain erilaisia käsityksiä tai luuloja. Timaios-dialogissa Timaios sanoo:
»Käsitykseni mukaan on ensiksikin tehtävä seuraava ero: mikä on se, joka on aina ollut olemassa, mutta jolla ei ole syntyä, ja mikä on se, joka on aina syntymässä mutta jolla ei ole olemassaoloa? Edellisen [siis ideat] voi käsittää järjellä ja ajattelemalla [noesis], koska se pysyy aina samana, jälkimmäinen perustuu järjettömään luuloon ja aistihavaintoihin [aisthesis].»
Toiselle puolelle jää ajattelu ja toiselle aistiminen. 1800-luvulle saakka ja sen jälkeenkin ovat monet pitäneet tätä jakoa olennaisena estetiikalle: he ovat pitäneet »aisthesista» eli aistimista estetiikan kohdealueena.
Platonin mukaan ihmisellä on jonkinlaista piilevää tietoa ideoista, tietoa joka voidaan sopivalla ohjauksella tai harjoituksella palauttaa mieleen. Kuuluisassa luolavertauksessa ihmiset rinnastetaan luolassa asuviin vankeihin, jotka syntymästään saakka ovat olleet kahlittuina niin, etteivät voi nähdä muuta kuin luolan takaseinälle heijastuvat varjot. He kuvittelevat näitä varjoja todellisiksi olioiksi, ja vasta kahleiden irrottaminen ja pään kääntäminen saa heidät tajuamaan erheensä.
Platonin tulkinta ei ole yksinkertaista, koska hänen teoksensa ovat dialogeja, vuoropuheluja, joissa yleensä Sokrates keskustelee erilaisten ihmisten kanssa. Usein ajatellaan Platonin olevan samalla kannalla kuin dialogien Sokrates, mutta aina ei ole helppoa selvittää Sokrateenkaan mielipidettä, koska hän ironisoi ja leikittelee. Platonin tulkintaa vaikeuttaa myös hänen tuotantonsa laajuus ja siinä esiintyvien näkökantojen erilaisuus. Ongelmatkin jäävät usein lopullista vastausta vaille.
Kauneus on Platonin mukaan positiivinen arvo ja lähellä hyvää. Lisäksi se on eri asia kuin miellyttävyys. Sokrates sanoo Hippiaalle:
»– – jokainen nauraisi meille, jos sanoisimme, ettei syöminen ole miellyttävää vaan kaunista ja ettei miellyttävä tuoksu ole miellyttävä vaan kaunis.»
Tämän tarkemmin Platon ei erota kauneutta muista arvoista. Sen sijaan kauneuden edellytyksiä hän käsittelee monipuolisemmin. Taustana on ideaoppi, mutta kohteen kauneus selitetään kahdella tavalla:
Ensimmäistä versiota Platon korostaa, toinen tulee ilmi vain ohimennen. Olen kuitenkin maininnut myös sen, koska se sai kannatusta myöhempinä aikoina. Ensimmäinen on Platonin oma kehitelmä, toinen on ilmeisesti varhaisempaa, ehkä pythagoralaista perua.
Platon ajatteli näin: hiekkaan piirretty kuvio on kolmio siksi, että siinä ilmenee kolmion idea, ja samalla tavalla kaunis ihminen on kaunis siksi, että hänessä ilmenee kauneuden idea.
Dialogissa Pidot kartoitetaan tietä kauneuden idean tajuamiseksi. Kukin osanottaja pitää vuorollaan puheen rakkaudenjumalan, Eroksen kunniaksi, ja kun Sokrateen vuoro tulee, hän kertoo kuinka Diotima-niminen papitar perehdytti hänet rakkauden mysteereihin. Kauneus tulee mukaan siinä, että rakkauden katsotaan kohdistuvan kauniiseen. Nykyäänkin tuntuu luontevalta ajatella, että nimenomaan kaunista rakastetaan. Kaj Nyman kirjoittaa:
»Eliel Saarisen kaikki talot – – ovat kauniita, niihin rakastuu ensi silmäyksellä.»
Lainaan pitkän otteen Sokrateen puheesta, jossa hän selostaa Diotiman opetuksia:
»Sen joka oikealla tavalla haluaa paneutua näihin mysteereihin, tulee jo nuorella iällä aloittaa ulkonaisesti kauniiden ihmisten etsiminen. Jos hänellä vain on kelvollinen opas, hän rakastaa aluksi yhtä kaunista ihmistä ja siittää tämän kanssa kauniita puheita. Sitten hän oivaltaa, että kauneus yhdessä on sukua kauneudelle kaikissa muissa, ja että jos tarkoitus on etsiä sitä mikä on hahmoon nähden kaunista, on järjetöntä olla pitämättä kaikkea ulkonaista kauneutta yhtenä ja samana. Tämän tajuttuaan hän alkaa rakastaa kaikkia kauniita ihmisiä ja luopuu kiihkeästä rakkaudesta yhteen ainoaan, koska väheksyy ja halveksii sellaista. Seuraava vaihe on, että hän arvostaa enemmän sielun kuin ruumiin kauneutta, niin ettei ulkonaisen kauneuden puute estä häntä rakastamasta ihmistä ja välittämättä tästä, jos tämä on sielultaan moitteeton, vaan hän synnyttää ja etsii puheita, joilla on kyky tehdä nuorista ihmisistä parempia. Näin hän joutuu pakostakin havaitsemaan ihmisten taidoissa ja tavoissa esiintyvän kauneuden ja näkemään, että sen kaikki ilmentymät ovat toisilleen sukua. Näin hän päätyy pitämään ulkonaista kauneutta viimein toisarvoisena asiana. // Taidoista hänet tulee ohjata tietojen piiriin, näkemään tietojen kauneus, kunnes hän sellaisen kauneuden määrän nähtyään ei enää orjan lailla alistu mitättömästi ja arkipäiväisesti palvelemaan yhden pojan tai miehen tai yhden asian kauneutta. Hän kääntyy nyt katselemaan kauneuden aavaa merta ja synnyttää paljon kauniita ja yleviä puheita ja ajatuksia rajattomassa viisauden etsinnässään. Sillä tavoin hän viimein kasvaa ja voimistuu tajuamaan yhden ja ainoan tiedon: tiedon kauneudesta. – – Kun ihmistä on rakkauden mysteereissä opastettu näin pitkälle ja hän on aste asteelta oikealla tavalla tutustunut kauneuteen, hän odottamatta havaitsee jotakin, mikä on olemukseltaan kuvaamattoman kaunista, juuri sen, Sokrates, minkä tavoittamiseksi kaikki aiemmat vaivat on koettu. Ensinnäkin se on ikuista, se ei synny eikä häviä, ei kasva eikä katoa. Se ei ole yhdellä tavoin kaunista ja toisella rumaa, eikä milloin kaunista milloin ei, eikä yhteen nähden kaunista, toiseen nähden rumaa, eikä yhdessä paikassa kaunista, toisessa rumaa, niin että jotkut pitäisivät sitä kauniina, jotkut rumana. Vihittävä ei koe tätä kauneutta niin kuin hän näkisi kauniit kasvot tai kädet tai muun ruumiinosan, ei edes niin kuin hän kokee kauniin puheen tai tiedon, eikä hän aisti sitä missään muussa olevana, niin kuin on kauneus eläimessä tai maassa tai taivaassa tai missä tahansa. Se on itsenäinen, itsessään aina yksimuotoinen ja ikuinen, ja kaikella muulla kauniilla on siinä osansa. Asia on siihen tapaan, että se itse ei mitenkään kasva eikä vähene eikä sille tapahdu yhtään mitään, vaikka kaikki muu syntyy ja kuolee. – – Oikeaa rakastamista on nimittäin juuri se, että itse kulkee tai antaa toisen ohjata itseään alkaen ensimmäisistä kauneuden aisteista kohti tätä viimeistä askel askeleelta ylöspäin kuin portaita pitkin, yhdestä kahteen ja kahdesta kaikkiin ulkonaisesti kauniisiin ihmisiin ja kauniista ihmisistä taidoissa ilmenevään kauneuteen ja taidoista kauniisiin tietoihin, kunnes hän tavoittaa sen tiedon, joka on tietoa itsestään kauneudesta ja päätyy viimein tajuamaan, mitä kauneus on. – – silloin jos koskaan elämä on ihmiselle elämisen arvoista, kun hän saa nähdä kauneuden itsensä. Kerran sen nähtyään hän ei enää voi verrata sitä kultaan eikä vaatteisiin, ei kauniisiin poikiin ja nuoriin miehiin, jotka nyt saavat sinun pääsi yhtä sekaisin kuin muidenkin, niin että te mielellänne olisitte syömättä ja juomatta, jos se suinkin kävisi päinsä, saadaksenne vain katsella heitä ja olla heidän kanssaan. Mitä arvelet ajatuksesta, että ihminen saisi nähdä kauneuden itsensä virheettömänä, puhtaana ja sekoittamattomana, ilman ihmisruumiin lihaa ja värejä ja muuta kuolevaista turhuutta, pelkän jumalallisen, yksimuotoisen kauneuden?»
Tie kauneuden idean tajuamiseen käy siis seuraavien portaiden kautta:
Kreikan kaunista merkitsevä sana ›kalos› oli laaja-alainen: sillä luonnehdittiin kohteita, jotka miellyttävät, vetävät puoleensa tai herättävät ihailua; se merkitsi myös hienoa, kiitettävää, tarkoituksenmukaista ja hyvää. Diotiman mainitsema kauneuden idea ei ole kaukana hyvän ideasta; mikä on hyvää, on myös kaunista.
Dialogeissa Valtio ja Kharmides ilmaistaan ajatus, että valmistaessaan esinettä käsityöläinen pitää silmällä sen ideaa. Timaios-dialogissa jatketaan tästä: esineen idean silmällä pitäminen varmistaa sen kauneuden. Puhujana on Timaios, mutta Sokrates hyväksyy hänen mielipiteensä:
»Jos käsityöläinen pitää aina silmällä sitä, mikä pysyy samana [ts ideoita], käyttäen sitä esikuvana ja muovaten esineen sen hahmon ja kyvyn mukaiseksi, tulee hänen teoksestaan tällä tavoin pakostakin kaunis. Mutta jos hän katsoo sitä, mikä on syntynyt ja käyttää tehtyä esikuvaa [ts aistimaailman kohteita], siitä ei tule kaunis.»
Kun valmistaja pitää silmällä ideaa, syntyy tuotteesta todennäköisemmin idean mukainen ja siten kaunis.
Yhteistä kauniille kohteille on tietenkin se, että ne ovat osallisia kauneuden ideasta tai että ne ovat suuressa määrin oman ideansa mukaisia. Lisäksi kauniilla kohteilla on muitakin yhteisiä ominaisuuksia: järjestys, oikeat mitat ja suhteet, sopusointu ja harmonia. Esimerkiksi lainaan Sokrateen repliikin Filebos-dialogista:
»– – ellei sekoituksessa ole oikein mitattua suhdetta, siinä tärveltyvät sekä sen aineosat että varsinkin se itse. Se ei silloin edes ole sekoitus vaan sotku – – Hyvä näyttää nyt piiloutuneen kauneuden verhoon: tuottavathan oikeat mittasuhteet kaikessa kauneutta ja hyvettä.»
Timaioksessa taas sanotaan näin:
»Kaikki hyvä on kaunista, ja kaikessa kauniissa suhteet ovat sopusointuiset. Niin muodoin elävän olennon, jonka on määrä olla kaunis, on oltava sopusointuinen [symmetria].»
Lainauksista ilmenee kauneuden tiukka suhde hyvään ja toisaalta oikeisiin suhteisiin tai sopusointuisuuteen, johon viitattiin sanalla ›symmetria›.
Ehkä Platon ajatteli että oikeat mitat ja suhteet ovat yhtä kuin idean ilmeneminen. Toista ei voi olla ilman toista. Kohde tulee osalliseksi kauneuden ideasta tai alkaa ilmentää omaa ideaansa, kun sen mitat ja suhteet tulevat oikeanlaisiksi.
Faidros-dialogissa Platon kytkee kauneuden yhteen loiston ja kirkkauden kanssa. Sokrates kertoo myyttisen tarinan rakkauden aiheuttamasta hulluudesta, mutta sivuaa samalla myös ideamaailmaa: siellä ovat muiden ohella oikeuden, järkevyyden ja kauneuden ideat. Ne kaikki loistavat, mutta kirkkaimmin loistaa kauneus:
»Oikeudenmukaisuuden ja järkevyyden loistosta, kaiken sen loistosta mikä sielulle on arvokasta, ei ole mitään jäljellä täällä [maan päällä] – – kaikesta siellä [ideamaailmassa] näkemästämme loisti kauneus kirkkaimmin – –.»
Kauneuden yhteyttä loistoon korostivat myöhemmin Plotinos, Tuomas Akvinolainen ja Hegel.
Teoksessaan Lait Platon erottaa toisistaan naisille ja miehille soveltuvat laulut:
»Edelleen on asianmukaista, että tietyn periaatteen mukaan erottelemme naisille ja miehille soveliaat laulut, ja niille on sovitettava ominaiset sävelmät ja rytmit. – – Miehiseksi voimme sanoa sitä, mikä on loistokasta ja uljashenkistä, kun taas taipumusta sävyisyyteen ja kohtuuteen on pidettävä naisellisempina ominaisuuksina sekä laissa että sen perusteluissa.»
Varsinkin 1700-luvun jälkeen on korostettu kauneuden moninaisuutta: kielo on sievä, myrskyävä meri mahtava, sarvikuono ruma, mutta kaikki ovat omalla tavallaan vaikuttavia, esteettisesti arvokkaita.
Filebos-dialogissa Sokrates jakaa kauneuden kahteen luokkaan: on kauneutta, jossa sekoittuu nautinto ja tuska (tragedia ja komedia), mutta on myös puhdasta nautintoa, joka on erotettava tuskien loppumisesta, esim. kauniit värit, muodot ja äänet sekä hyvät hajut.
»Kauniilla muodoilla en tarkoita tässä sitä mitä ihmiset yleensä, elollisten olentojen tai kuvien kauneutta. Puhun siinä mielessä suorasta ja pyöreästä ja niistä pinnoista ja kappaleista, joita sorvi, luotinuora ja kulmaviivain niistä tuottavat. – – sellainen kauneus ei ole suhteellista niin kuin muu kauneus, vaan pysyvästi kaunista sinänsä, ja – – siihen liittyy aina nautintoa, jolla ei ole mitään tekemistä esimerkiksi raapimisen tuottaman nautinnon kanssa. Värit ovat nekin kauniita samalla tavalla – – kirkkaat ja heleät äänet, jotka muodostavat yhden puhtaan soinnun, ovat kauniita itsessään, eivät suhteellisesti, ja niihin liittyy aina ominaisnautintonsa.»
Kun Edmund Burke pyrki 1700-luvulla selvittämään, mikä erottaa ylevän tai mahtavan kauniista, hän käytti samantapaista jakoperustetta: kauneuden kohdalla on kyseessä puhdas nautinto, ylevän kohdalla jonkin kielteisen poissaolo.
Platonille geometrinen kauneus on kaikkein korkeinta. Myöhemmin Immanuel Kant ajatteli, että geometrinen kauneus ei ole varsinaista kauneutta ollenkaan.
Antiikin aikana kauneus yleensä kytkettiin kohteen ominaisuuksiin: esim. Platon korosti osallisuutta kauneuden ideasta ja hyviä suhteita. Platonin akatemiassa keskusteltiin kuitenkin myös toisesta, ilmeisesti sofistien esittämästä vaihtoehdosta: voisiko kauneus liittyä ennen muuta johonkin sisäiseen, esim. mielihyvään. Laajemman Hippiaan nimellä tunnettu dialogi ei ehkä ole Platonin kirjoittama mutta lienee syntynyt Akatemian piirissä. Siinä Sokrates ehdottaa lopuksi:
»– – sanomme kauniin olevan sitä, mikä tuottaa meille mielihyvää – en tarkoita mitä tahansa nautintoja, vaan niitä joita saamme kuulon ja näön kautta – –. Kauniiden ihmisten ja kaikenlaisten kauniiden koristelujen, maalausten ja veistosten näkeminen ilahduttaa meitä, ja sama vaikutus on kauniilla äänillä, kaikella musiikilla, puheilla ja tarinoilla. – – ›kaunis› on kuulon ja näön kautta saatavaa mielihyvää – –.»
Sokrates ja Hippias hylkäävät tämän ehdotuksen seuraavalla perusteella: se mikä kuultuna miellyttää, ei voi olla kaunista siksi että se kuullaan, koska myös nähty voi olla kaunista; myöskään nähty ei voi olla kaunista siksi että se nähdään, koska myös kuultu voi olla kaunista; täytyy olla jokin vielä mainitsematon seikka, joka tekee molemmista kauniita. Tarkoitetaan ilmeisesti kauneuden ideaa.
Ajatus kauneuden kytkemisestä mielihyvään on myöhemmin ollut jatkuvan mielenkiinnon kohteena. Keskiajalla Tuomas Akvinolainen määritteli kauneuden joksikin, minkä näkeminen miellyttää. 1700-luvulla korostettiin kauneuden sisäisyyttä: kauneus on mieluummin tunne kuin jokin ulkoinen ominaisuus.
Platon ei käyttänyt sanaa, joka merkitsisi samaa kuin suomen ›taide›. Hän käytti aikalaistensa tavoin sanaa ›tekhne›, joka merkitsi taitoa ja nimenomaan periaatteiden ja sääntöjen hallitsemaa taitoa, taitoa jota voidaan opettaa. Hän teki kuitenkin uuden rajauksen ja alkoi puhua jäljittelevistä eli mimeettisistä taidoista. Tämän ryhmän koostumus jää hieman epämääräiseksi, mutta ainakin runous, kuvanveisto, maalaus, musiikki ja tanssi kuuluvat mukaan. Joskus kutsutaan jäljittelyksi myös muita tekemisen lajeja, kuten puhumista tai sofistiikkaa.
Platon on tullut kuuluisaksi taiteen (tai jäljittelevien taitojen) tuomitsijana. Hän esittää kaksi perustetta:
Käsittelen kumpaakin perustetta erikseen.
Platonin mukaan taide vaikuttaa turmiollisesti. Jos taiteet rehottavat, yhteiskunnassa vallitsee nautinto ja tuska lain ja järjestyksen asemasta.
Platonin esittämä taiteen tuomio esiintyy jyrkimmillään teoksessa Valtio, jossa pohditaan, millainen olisi ihanteellinen valtio. Taiteen asema tulee ajankohtaiseksi, kun tarkasteltavana on vartijoiden, siis johtavan luokan kouliminen tehtäväänsä. Keskeisellä sijalla koulutuksessa ovat urheilu ja »runotarten taiteet» (ts runous, musiikki ja tanssi): »ruumista varten urheilu, sielua varten runotarten taiteet».
Taide on nuorille pahasta, koska siinä jäljitellään esikuvaksi kelpaamattomia henkilöitä. Sankarit esitetään paheellisina ja tunteiden valtaan joutuvina, jumalat esitetään alhaisina.
»Eikä missään tapauksessa saa kertoa, että jumalat sotivat toisiaan vastaan, punovat juonia ja taistelevat keskenään – mikä ei ole edes totta – jos halutaan, että valtiomme tulevat vartijat pitävät häpeällisenä riitaantua tyhjän takia.»
Ei saa kertoa, että jumalat nauravat tai että Akhilleus oli niin ahne, että luovutti Hektorin ruumiin vasta lunnaita vastaan. Runouden allegorinen tulkinta ei pelasta tilannetta, sillä tulkitsijat ovat harvoin yksimielisiä ja toiseksi:
»Nuori ihminen ei pysty erottamaan, mikä on vertauskuvallista ja mikä ei, ja hänen tässä iässä omaksumiaan käsityksiä on useinkin mahdotonta kitkeä pois tai saada muuttumaan.»
Siksi Platonin ihannevaltiossa vallitsee tiukka sensuuri, ja taiteen asioista päättävät asiantuntijat. Hyväksytään vain hymnejä jumalille ja ylistyslauluja hyville miehille. Tarinoiden tulee osoittaa, että ainoastaan hyveellinen ihminen on onnellinen. Sallitaan vain sellaiset rytmit ja sävellajit, jotka jäljittelevät hyvää luonnetta.
»Jätä siis jäljelle pakkoa ja vapaaehtoisuutta ilmentävät sävellajit [doorinen ja fryyginen], nämä kaksi, jotka parhaiten jäljittelevät maltillisten ja urheiden miesten ääniä vastoinkäymisen ja menestyksen aikana.»
Platonin taideohjelma oli lähellä sosialistista realismia, jossa vaadittiin että sankareiden tulee olla myönteisiä ja sävellysten hengeltään optimistisia.
Kun oikeanlainen taide on saatu kehitetyksi, ei Platonin mukaan uudistuksia enää sallita. Korkeintaan voidaan järkyttävää musiikkia esittää tiettyinä ajankohtina valtion valvonnan alaisena. Jumalien hairahduksista tulisi puhua salassa, harvojen kuullen.
Myöhäisdialogissa Lait yksi puhujista, ateenalainen, ihailee Egyptin taiteen muuttumattomuutta:
»– – [Egyptin] valtiossa nuorukaisten on yhteisissä tilaisuuksissaan harjoiteltava kauniita eleitä ja kauniita sävelmiä. On säädetty, mitä ja millaisia nämä ovat, ja tämä on annettu tiedoksi temppeleissä. Maalareilla eikä muillakaan, jotka ylipäänsä kuvaavat asentoja, ei ole ollut eikä edelleenkään ole lupa tehdä säädösten vastaisia uudistuksia eikä keksintöjä, vaan heidän on pysyttävä perinteisessä esitystavassa sekä tässä että taiteiden alalla yleensäkin. Jos tutkit asiaa, tapaat sieltä kymmenen tuhannen vuoden ikäisiä maalauksia ja veistoksia – – jotka eivät ole sen kauniimpia eivätkä rumempia kuin nykyisetkään vaan samalla tavoin tehtyjä.»
Platonin mielestä taide on pahasta kenelle tahansa, koska se vetoaa tunteisiin, ei järkeen; se ruokkii emootioita, jotka sumentavat ajattelua, ja siksi taiteet ovat este viisauteen pyrkivälle.
Tässä on muistettava Platonin käsitys sielusta. Sielu on kuin kahden hevosen ja ajomiehen kokonaisuus; ohjaksissa on järki, ja vetäjinä ovat himo ja kiihkeys (tai kunnian tavoittelu). Jos ohjaaja on kyvytön, käy koko vaunuyhdistelmälle huonosti.
Platonin mukaan runoilija on runoillessaan järjettömyyden tilassa ja tartuttaa tilansa myös kuulijoihin. Runoilija runoilee innoituksen, inspiraation vallassa. Jumala – tarkemmin sanottuna muusa eli runotar – ottaa hänet valtoihinsa ja käyttää häntä puhetorvenaan. Jumalallinen hulluus siirtyy myös kuulijoihin niin kuin magneettisuus koko rautaketjuun, jonka toinen pää on yhteydessä magneettiin. Myös vastaanottajat joutuvat kauhun, surun tai ilon valtaan. Seuraavassa Sokrates puhuu Homeroksen laulujen esittäjälle Ionille:
»Jumaluus riistää heiltä [runoilijoilta] järjen ja käyttää heitä samoin kuin oraakkeleita ja jumalallisia ennustajia palvelijoinaan, jotta me kuulijat näkisimme, etteivät nuo arvokkaat puheet ole heistä lähtöisin, hehän ovat menettäneet järkensä: puhujana on itse jumaluus, joka heidän välityksellään saattaa äänensä meidän kuuluviimme.»
Inspiraatio on Platonille hulluutta, mutta toisaalta se on myös jumalallista, eikä runojen tekeminen onnistu ilman sitä:
»– – se joka ilman runottarien virittämää hulluutta tulee runon porteille, kuvitellen että pelkkä taito riittää tekemään hänestä runoilijan, epäonnistuu ja hulluuden riivaamat runoilijat jättävät järjissään olevat varjoonsa.»
Kun runoilija on jumalallisen innoituksen vallassa, hän saattaa ilmoittaa syviä viisauksia, mutta hänen puheensa saattavat myös olla tuulesta temmattuja ja vahingollisia, sillä runoilijat ovat Platonin mielestä vastuuttomia ja tietämättömiä. Ja ennen muuta tunteisiin vetoavat esitykset sumentavat järkeä, jota tulisi vahvistaa ja selkiyttää. Sensuuria siis kaivataan.
Puhe inspiraation jumalallisuudesta ei liene tarkoitettu aivan tosissaan otettavaksi. Platon ei yleensäkään suhtautunut jumalmaailmaan vakavasti. Ehkä hän tarkoittaa vain, että hyvien runojen syntyminen edellyttää järjen sumentumista – mikä ei tietenkään ole hyvä asia totuuden saavuttamisen kannalta, sillä vain järki vie totuuteen.
Taide on siis huono kasvatusväline, mutta oikein käytettynä se voisi hyödyttää valtiota. Platon ottaa kuitenkin käyttöön isomman luudan ja lakaisee kaiken taiteen syrjään sillä perusteella, että taide on turmiollista tiedon saamisen kannalta. Se ei tavoita varsinaista todellisuutta, vaan jää kiinni näennäisyyteen. Taide on jäljittelyä (mimesistä, imitaatiota) mutta ei ideoiden vaan niiden olioiden jäljittelyä, joissa ideat ilmenevät.
Puuseppä jäljittelee sängyn ideaa, mutta maalari jäljittelee vain sängyn idean jäljitelmää. Siten taide on kahden askeleen päässä ideoiden todellisuudesta, varsinaisesta todellisuudesta. Sokrates tiivistää:
»On siis kolmea lajia sänkyjä. Yksi on olemukseltaan todellinen sänky – – Toinen on se, jonka puuseppä tekee. – – Ja kolmas se, jonka tekee maalari. – – Tällainen on siis myös tragediarunoilija, koska hän kerran on jäljittelijä: hän on – – totuudesta lukien vasta kolmantena, ja samoin kaikki muutkin jäljittelijät.»
Runoilija ei kelpaa elämän opastajaksi, sillä hänellä ei ole tietoa asioista. Hän vain teeskentelee tietävänsä mistä puhuu. Taide ei tähtää totuuteen vaan näennäisyyden avulla tuotettuun nautintoon; se ei Platonin mielestä perustu tietoon vaan kikkoihin ja temppuihin.
Jos palataan luolavertauksen kuvastoon, voidaan sanoa että taiteilija ei vapauta ihmisiä kahleista vaan lisää harhaa tekemällä kuvia varjoista.
Runoilijoiden, ennen muuta Homeroksen ja Hesiodoksen teoksia käytettiin antiikin Kreikassa samaan tapaan kuin Raamattua käytetään uskonnollisessa yhteisössä: niistä etsittiin tietoa, esikuvia, elämänohjeita ja neuvoja hyvinkin erilaisiin tilanteisiin. Ateenalaisen nuorison kasvatus oli paljolti sitä, että he opettelivat ulkoa kappaleita runoilijoiden teoksista.
Platonin jyrkkyys runoilijoita ja muita jäljittelijöitä kohtaan selittyy osaksi tätä taustaa vasten. Kun kulttuuriperintö oli välitetty ja säilytetty suullisesti, se oli täytynyt muotoilla havainnollisiksi esimerkkitapauksiksi, helposti muistettavaksi runoksi. Tällainen ei ollut omiaan kehittämään abstraktista ajattelutapaa, sellaista joka tutkii syitä ja seurauksia, asioiden hierarkkista järjestystä tai pysyvää olemusta. Kirjoituksen myötä kävi mahdolliseksi siirtää muistamisen arvoiset asiat jälkipolville ilman runon suomia muistivälineitä, joten runouden asemaa kasvatuksessa oli Platonin mielestä aihetta vähentää, varsinkin korkeammilla asteilla.
Platon ymmärsi taidetta ja kauneutta, ja hän oli valmis pitämään Homerosta ja muita runoilijoita taiteellisesti erinomaisina, mutta ihannevaltioon ei heillä silti ollut asiaa. Valtio-dialogissa Sokrates sanoo puhekumppanilleen Glaukonille:
»Niinpä kun sinä Glaukon tapaat Homeroksen ihailijoita, jotka sanovat, että tämä runoilija on Kreikan kasvattaja ja selittävät, että ihmisten välisten asioiden hoitoa ja kasvatusta varten tulee kääntyä hänen puoleensa ja etsiä häneltä ohjeita ja että meidän olisi järjestettävä koko elämämme tämän runoilijan mukaan, niin sinun on suhtauduttava heihin ystävällisesti ja kauniisti, koska he pyrkivät olemaan hyviä miehiä, ja myönnettävä, että Homeros on runoilijoista suurin ja tragediarunoilijoista ensimmäinen. Mutta se on tiedettävä, ettei valtioomme voida hyväksyä muuta runoutta kuin jumalhymnejä ja jalojen miesten ylistyslauluja. Jos päästät sinne tuon suloiseksi maustetun runottaren, lyriikan tai epiikan hahmossa, silloin valtiossa tulevat hallitsemaan nautinto ja tuska eivätkä laki ja järki, joka aina on yhteisesti tunnustettu kaikkein parhaaksi.»
Toisissa oloissa Platon olisi saattanut suhtautua taiteeseen suopeammin. Mutta kovin korkeaa arvosijaa hän olisi taiteelle tuskin myöntänyt, sillä sehän vie huomion pois varsinaisesta todellisuudesta (ideoista) ja sumentaa järkeä. Aistimaailman moninaisuuden takaiseen muuttumattomuuden maailmaan päästään käsiksi harrastamalla filosofista keskustelua, ei seuraamalla runonlausuntaa tai katselemalla maalauksia.
Dialogissa Valtio korostettiin, että taide on vain jäljitelmän jäljitelmää. Samassa teoksessa mainitaan mahdollisuutena myös se, että ei jäljitellä mitään todellista mallia. Sokrates kysyy Glaukonilta:
»Jos taiteilija maalaisi mallikuvan kauneimmasta ajateltavissa olevasta ihmisestä, jos hän toisi maalauksessaan kaiken täydellisellä tavalla esiin mutta ei voisi osoittaa tuollaista miestä olevan olemassa, pitäisitkö häntä silloin huonompana taiteilijana? // – En tietenkään.»
Mahdolliselta näyttää siis myös se, että taidemaalari käsityöläisen tapaan jäljittelee aistikohteen sijasta ideaa. Tämä kanta oli ilmeisesti lähempänä ajan tavallista käsitystä maalarin työstä. Platonin aikalainen Ksenofon pani omissa dialogeissaan Sokrateen kysymään maalari Parrhasiokselta:
»Kun esitätte kauniita muotoja eikä ole helppoa löytää ihmistä, joka olisi kokonaan moitteeton, te liitätte yhteen eri ihmisten kauneimmat kohdat ja luotte sillä tavalla kauniilta näyttävän kokonaisuuden. // – Niin teemme, hän sanoi.»
Taide ei siis välttämättä kopioi yksilöitä, vaan sen aiheena on jokin yleisempi. Ajatusta toistivat myöhemmin Aristoteles ja Plotinos.
Toiseksi mainittakoon Faidros-dialogin ajatus, että teoksen (tässä puheen) tulee olla orgaanisen yhtenäinen:
»– – jokaisen puheen tulee olla samalla tavalla rakennettu kuin elävä olento: sillä pitää olla oma ruumis, se ei saa olla päätön tai jalaton vaan sillä on oltava vartalo ja jäsenet, jotka sopivat toisiinsa ja kokonaisuuteen.»
Ajatus hyvän teoksen (orgaanisesta) ykseydestä on pysynyt elinvoimaisena jatkuvasti.
Platonin ajattelussa kauneuden idea kuuluu ideahierarkian huipulle, lähelle hyvän ideaa. Nousu tämän idean tajuamiseen on ensiarvoista: »silloin jos koskaan elämä on ihmiselle elämisen arvoista, kun hän saa nähdä kauneuden itsensä». Taide ei kuitenkaan ole ihmiselle hyvästä, sillä se vain lisää harhaa tekemällä kuvia varjoista, ja lisäksi ohjailematon taide turmelee tarjoamalla vääriä ihanteita ja ruokkimalla intohimoja. Ensiaskeleet kauneuden idean tajuamiseksi otetaan luonnon (kauniiden poikien) ei taiteen parissa. Lopusta huolehtii filosofinen keskustelu.
sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen
Aristofanes: Sammakot 1054, 1034. Teoksessa Aristofanes: Kolme komediaa. Suom. Kaarle Hirvonen. Helsinki 1972.
Aspelin: Ajatuksen tiet, s. 76–77.
Platon: Hippias (laajempi dialogi) 299a.
Kaj Nyman: Arkkitehtuuri on käyttötaidetta. Helsingin Sanomat 25.3.1990, s. A16.
Platon: Valtio 596b, Kharmides 389a–e.
Platon: Hippias (laajempi dialogi) 297e–298a.