sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen
Aristoteles (384–322 eKr) oli lääkärin poika Stageirasta; häntä kutsutaankin joskus pelkästään stageiralaiseksi. Hän tuli Platonin Akatemiaan 18-vuotiaana ja pysyi siellä lähes Platonin kuolemaan saakka, 37-vuotiaaksi. Hieman pedanttisen luonteenlaadun vuoksi hän sai lempinimen ›Nous›, ›Järki›. Järkevä luonteenlaatu ilmeni myös suhteessa taiteeseen:
»Aristoteles ei koskaan innostu runoudesta, kun sen sijaan Platon ei voi mainita runoutta kiihtymättä.» (Grube)
Toisaalta Diogenes Laertios kertoo, että kun
»joku tiedusteli, miksi omistamme niin paljon aikaa kauneudelle, hän vastasi: ›Tuo on sokean ihmisen kysymys.› »
Akatemian jälkeen Aristoteles toimi eri puolilla kreikkalaista maailmaa. Mahdollisesti hän teki erilaisia tutkimuksia, ja tiedetään varmasti, että hän kirjoitti ylistysrunon kuolleen ystävänsä, Hermiaan muistoksi. Runo on nimittäin säilynyt. Kyseessä on hymni Aretelle, Hyveelle, joka on personoitu nuoreksi jumalattareksi, ja Hermias mainitaan yhdeksi hänen palvelijoistaan Herakleen, Aiaan ja Akhilleuksen ohella. W. K. C. Guthrie arvioi:
»Runo on hyvä ja puhuu puolestaan. Sen vilpittömyys on ilmeistä, kuten myös kielen ylevyys ja uskonnollinen henki, joka ilmenee kussakin osassa, samoin kuin muoto, johon kokonaisuus on valettu.»
Aristoteles toimi myös Aleksanteri Suuren kotiopettajana, mutta palasi 50-vuotiaana takaisin Ateenaan ja alkoi opettaa Lykeionin gymnasionissa (urheiluhallissa) ja sen lähellä. Myös itse koulua alettiin nimittää Lykeioniksi (josta tulee ›lyseo›) tai Peripatokseksi. Jälkimmäinen sana tarkoittaa käyskentelyä pylväshallissa, ja koko Aristoteleen koulukuntaa sanotaan usein peripateettiseksi koulukunnaksi.
Kun Aristoteles oli opettanut Ateenassa 12 vuotta, Aleksanteri Suuri kuoli. Ateena nousi Makedonian ylivaltaa vastaan, ja Aristoteles joutui Makedonian ystävänä vainon kohteeksi. Häntä syytettiin jumalattomuudesta: väitettiin että hän oli kirjoittanut hymnin Hermiaalle ikään kuin jumalalle ja lauloi sitä aina päivällisen yhteydessä. Aristoteles pakeni Khalkikseen, jossa hän vuoden kuluttua kuoli. Peripatos jatkoi toimintaansa aina 200-luvun lopulle jKr, tosin viimeiset 400 vuotta kituliaana.
Platonin yhteydessä puhutaan yleensä ideoista, Aristoteleen yhteydessä sen sijaan muodoista, vaikka molemmat käyttivät samaa sanaa ›eidos› (Platon tosin käytti myös muita termejä, esim. ›idea›).
Aristoteles ei ajatellut Platonin tavoin, että kohteen muoto (tai idea) olisi erillisenä olemassa, vaan hänen mielestään kohteen muoto on siinä itsessään eräänlaisena päämääränä tai mahdollisuuksien joukkona. Kukin kohde pyrkii toteuttamaan oman muotonsa mahdollisimman täydellisesti. Mitä täydellisemmin kohde toteuttaa muotonsa, sitä täydellisemmin se on olemassa, sitä vähemmän siinä on pelkkää potentiaalisuutta, mahdollisuutta. Se on aktuaalinen eikä vain potentiaalinen.
Koivun siemenessä on täysikasvuisen koivun mahdollisuus, ja taimi pyrkii saavuttamaan koivun muodon mahdollisimman täydellisenä. Hirvi saattaa kuitenkin syödä taimelta latvan, ja siksi lopputulos on puutteellinen, muotopuoli.
Teoksessaan Metafysiikka Aristoteles kirjoitti:
»Koska hyvä ja kaunis ovat eri asioita (sillä hyvä on aina jossakin toiminnassa, mutta kaunis on myös liikkumattomissa olioissa), ne, jotka väittävät, että matemaattiset tieteet eivät puhu mitään kauniista tai hyvästä, erehtyvät. – – Kauniin pääasiallisimmat muodot ovat järjestys [taxis], symmetria [symmetria] ja määräytyneisyys [horismenon], joita matemaattiset tieteet erityisesti ilmaisevat.»
Tässä ilmenee kolme huomionarvoista seikkaa. Kun Aristoteles sanoo hyvän ja kauniin olevan eri asioita, hän viittaa mahdollisuuteen rajata eri arvolajeja mutta ei pääse alkua pitemmälle. Toiseksi hän korostaa, että kaunis ei rajoitu aistihavainnon piiriin.
Kolmantena asiana on kauneuden edellytysten pohdinta. Aristoteles tähdentää järjestystä, symmetriaa ja määräytyneisyyttä. Kreikan ›symmetria› ei merkinnyt vain symmetriaa sanan nykyisessä ahtaassa mielessä vaan sillä viitattiin ylipäänsä yhtenäiseen kokonaisuuteen, sellaiseen jonka osat ovat sopivissa suhteissa toisiin osiin. Sanan ›horismenon› voisi kääntää paitsi määräytyneisyydeksi myös rajoittuneisuudeksi. Lisävalaistusta näihin kauneuden edellytyksiin tuo seuraava kohta Runousopista:
»– – jotta elävä olio tai mikä tahansa osista muodostunut kappale olisi kaunis, ei riitä, että sen osat ovat oikeassa järjestyksessä; koko ei saa olla sattumanvarainen. Kauneus riippuu järjestyksestä ja koosta – –.»
Sopiva koko on Aristoteleelle mieluummin kookas kuin pieni. Pitkä tragedia on parempi kuin lyhyt, jos se vain pysyy yhtenäisenä, ja kookas ihminen on lyhyttä kauniimpi:
»– – pienet ihmiset voivat olla sieviä ja heillä voi olla säännölliset piirteet, mutta he eivät ole komeita [kalos].»
Koon korostus on ymmärrettävää, kun ajatellaan vaikkapa mäkihyppyä: vasta pitkä leiskautus on näyttävä ja ihastusta herättävä; lyhyttä hyppyä kutsutaan vain pikkunätiksi. Toisaalta koko ei saa olla myöskään liiallinen, vaan kohteen tulee olla »määräytynyt» tai rajoittunut niin että se on selvästi yksi kokonaisuus.
Molemmissa lainauksissa Aristoteles mainitsi kauneuden edellytyksenä järjestyksen (taxis). Tällä hän tarkoitti kohteen yhtenäisyyttä ja kokonaisuutta, sitä että siitä ei puutu mitään eikä siinä ole mitään liikaa. Kokonaisuutta hän luonnehtii seuraavasti:
»– – se mikä voidaan liittää kokonaisuuteen tai poistaa siitä ilman näkyviä seurauksia, ei ole kokonaisuuden osa.»
K. S. Laurila tiivisti Aristoteleen kauneuskäsityksen seuraavin sanoin:
»– – Aristoteleen mukaan kaunis [on] sellainen esine, joka muodostaa muista selvästi erottuvan itseensä päättyvän eheän kokonaisuuden, minkä osat ovat keskenään kiinteässä elimellisessä yhteydessä, ei kuitenkaan sellaisessa yhteydessä, joka hävittäisi osien erilaisuuden ja oman yksilöllisyyden, vaan sellaisessa, joka ainoastaan sovinnollisesti sulattaa yhteen erilaiset, antaen niitten samalla olla erilaisia ja yksilöllisiä. Aivan lyhyeen kaavaan supistettuna kuuluisi kai tämän kauneuskäsityksen ydin uudenaikaisten sanontatapojen mukaan lausuttuna: kauneus on yhteys moninaisuudessa.»
Juuri tämän edemmäs ei Aristoteles mene. On kuitenkin houkuttelevaa tulkita säilyneitä tekstejä hieman pitemmälle.
Kun sanotaan että kohteesta puuttuu jotain tai että siinä on jotain liikaa, vaaditaan kriteeri tai mittapuu, ajatus täydellisestä lajin edustajasta. Tällaisen täydellisen esikuvan tarjoaisi Aristoteleelle kohteen muoto (tai idea). Jokaista kohdetta vastaa jokin muoto, ja tätä kohde tavoittelee; se on sen päämäärä tai tarkoitus. Jotta siis saataisiin selville, onko jokin yhtenäinen ja kokonainen ja siten kaunis, täytyy tietää, mikä se on lajiltaan, mikä on sen muoto tai päämäärä, millainen on täydellinen lajin edustaja.
Oletetaan että koivun taimi varttuu ihanteellisissa oloissa: salama ei tärvele sen runkoa, ravintoa on riittävästi eivätkä talvipakkaset ole kestämättömiä. Tällöin siitä kasvaa valioyksilö; se on lähellä lajinsa muotoa (tai ideaa) ja siinä mielessä erittäin todellinen, että siinä on vain harvoja toteutumattomia mahdollisuuksia. Tällöin se on kaunis. Platonin tapaan Aristoteleella kauniin suhde hyvään ja ihanteelliseen on tiukka.
Tällainen tulkinta voitaisiin tiivistää väitteeseen, että Aristoteleen mukaan kaunis kohde on saavuttanut päämääränsä ja ilmentää siten muotoaan (tai ideaansa) selvästi. Tulkinnan tueksi voidaan viitata seuraaviin kohtiin. Teoksessa Eläinten osista kauneus kytketään päämäärään:
»– – meidän ei pidä lapsellisesti nyrpistää nenäämme mitättömien eläinten tutkimukselle. Sillä kaikessa mikä on luonnollista on jotakin ihailtavaa. – Luontoa ja kauneutta on jokaisessa eläimessä. Sillä luonnonilmiöissä vallitsee tarkoituksenmukaisuus eikä sattuma, ja tarkoitus miksi jokin on syntynyt, päämäärä (telos) kuuluu kauneuteen.»
Retoriikassa yhdistetään kauneus ja ihanne. Ei ole olemassa vain yhtä ihmisyyden ihannetta vaan useita. Siten eri ihmiset ovat kauniita eri tavoin: nuorukaisen kauneus on toisenlaista kuin keski-ikäisen tai vanhan miehen kauneus.
Aristoteles ei missään sano, että kohde on kaunis, kun se mahdollisimman täydellisesti vastaa perimmäistä olemustaan, mutta kun myöhemmin keskiajalla sanottiin näin, ajatusta pidettiin aristoteelisena. Kannattaa kuitenkin muistaa, että myös Platon oli ajatellut saman suuntaisesti:
»Jos käsityöläinen pitää aina silmällä sitä, mikä pysyy samana [ts ideoita] – – tulee hänen teoksestaan tällä tavoin pakostakin kaunis.»
Aristoteleen Runousoppi on ensimmäinen säilynyt teos, joka keskittyy jonkin taiteenlajin ongelmiin. Pääosan teoksesta vie tragedia, mutta myös eeposta ja komediaa sivutaan. Ilmeisesti Runousopissa oli alunperin kaksi osaa, joista kadonnut keskittyi komediaan.
Aristoteles lainasi Platonilta nimitystä ›jäljittelevät taidot› ja selvitti tarkemmin, mitä sen piiriin kuuluu. Runousopin alussa Aristoteles luettelee:
»Eepos ja tragedia, samoin komedia ja dityrambi, enimmäkseen myös huilun- ja kitaransoitto ovat kaikki yleisesti ottaen jäljittelyä – – Kuten jotkut – – käyttävät värejä ja muotoja jäljitelläkseen erilaisia kohteita niitä kuvatessaan, jotkut taas ääntä, siten edellä mainitut taidon lajit jäljittelevät rytmin, kielen ja melodian avulla – – tanssi jäljittelee vain rytmin avulla, ilman melodiaa; erilaisilla rytmimuodoilla se jäljittelee luonteita, tunnetiloja ja tekoja.»
Aristoteles siis niputti yhteen ainakin maalauksen ja kuvanveiston, näytelmät ja muun kirjallisuuden, musiikin ja tanssin. Onkin sanottu että Aristoteles tuli antiikin filosofeista lähimmäs nykyaikaista taiteen käsitettä; hän »luonnosteli nykyisen taiteen käsitteen ääriviivat» (Tatarkiewicz).
Kaksi vuosituhatta myöhemmin eli 1600- ja 1700-luvuilla nämä taidon lajit erotettiin omaksi ryhmäkseen, kaunotaidoksi eli taiteeksi, sen perusteella, että niiden tehtävänä on tuottaa nautintoa. Aristoteles ei sanonut näin, mutta hän sanoi, että kaikki mainitut lajit ovat jäljittelyä ja että jäljittelyn tehtävänä on tuottaa nautintoa. Tämä nautinto kumpuaa Aristoteleen mukaan ainakin kolmesta lähteestä:
Jos asiaa hieman yksinkertaistaen toinen ja kolmas kohta yhdistetään esteettisen arvon nimikkeen alle, voidaan sanoa että Aristoteleen mukaan taidenautinto on esteettistä ja tiedollista.
Aristoteleen tapaisella filosofilla nämä kaksi asiaa – taiteen kauneus ja sen välittämä tieto – eivät ole kaukana toisistaan, sillä taiteilijan ei tarvitse jäljitellä todellisuutta sellaisena kuin se on:
»– – taitavasti maalattujen kuvien [sanotaan eroavan] todellisista hahmoista – – siten, että erilleen hajautuneet ominaisuudet on koottu yhteen, vaikka yhden ihmisen silmä tai toisen jokin muu ruumiinosa olisikin erikseen katsottuna maalattua kauniimpi.»
Jos maalari idealisoi malliaan, piirtää hänet ihannetta lähempänä olevana, ihmisen muotoa lähempänä olevana, hänen teoksestaan tulee kaunis mutta myös opettava: sen avulla saadaan tietoa ihmisen ideasta.
Täytyy kuitenkin muistaa että Aristoteleen mukaan kaikki taiteilijat tai taiteen lajit eivät idealisoi:
»– – [kuva]taiteilijoista Polygnotos kuvaa ihmiset parempina, Pauson huonompina, Dionysios samanlaisina kuin me olemme. – – Homeroksen kuvaamat ihmiset ovat parempia kuin me, Kleofonin yhtä hyviä, thasoslaisen Hegemonin – – taas huonompia. – – Tämä on myös tragedian ja komedian välinen ero: edellinen pyrkii esittämään ihmiset parempina kuin he todellisuudessa ovat, jälkimmäinen huonompina.»
Aristoteles ei tässä aseta taiteilijoita tai taidelajeja arvojärjestykseen, sillä teoksen kauneus ei ole yhtä kuin sen esittämien kohteiden kauneus. Komedian olemukseen kuuluu naurun herättäminen, ja siten hyvä, ihanteellinen tai kaunis komedia herättää naurua, mikä edellyttää, että ihmiset kuvataan todellista huonompina.
Suuri osa Runousopin sisällöstä voidaan nähdä Platonin mielipiteiden vastustuksena. Platon oli moittinut taidetta seuraavin perustein:
Aristoteles puolusti taidetta. Ensinnäkin taide on hänen mielestään tiedollisesti arvokasta: runous ei jää historian tavoin kiinni yksityistapauksiin vaan kohoaa yleiselle tasolle:
»Ei historioitsija eroa runoilijasta siinä, että toinen kirjoittaa proosaa, toinen runoa: Herodotoksen teokset voitaisiin siirtää runomittaan, eikä uusi muoto kuitenkaan tekisi niistä runoutta. Ei, ero on siinä, että toinen kuvaa tapahtunutta, toinen sitä, mikä saattaisi tapahtua. Runous on tästä syystä filosofisempaa ja vakavampaa kuin historia, sen kohteena ovat yleiset totuudet, kun sitä vastoin historia käsittelee yksityistapauksia. Yleinen totuus on, mitä tietynlainen ihminen joko todennäköisesti tai välttämättä sanoo tai tekee tietyssä tilanteessa; tähän runous pyrkii, vaikka se antaa henkilöille nimet. Yksityistapaus on, mitä Alkibiades teki tai koki.»
Toiseksi Aristoteles ei Runousopissa tarkastellut taidetta kasvatuksen kannalta – tässä hän poikkesi antiikin yleisestä linjasta – vaan kunkin taiteenlajin tuottaman nautinnon kannalta: tragedia on nautittava traagisuuttaan, komedia hauskuuttaan. Jotta tragedia olisi traaginen, kannattaa siinä sankari esittää tavallista ihmistä parempana; komediassa sen sijaan ihmiset esitetään tavallista huonompina. Siten Aristoteleelle ei kelpaa taiteen tuomitsemisen perusteeksi, että siinä jäljitellään esikuvaksi kelpaamatonta.
Platon ei katsonut hyvällä taidenautintoa, koska se perustui intohimojen ruokkimiseen ja tunteiden herättämiseen, vaikka nämä pitäisi alistaa järjen ohjaukseen. Aristoteles ei pidä vaarallisena taiteen kykyä kiihdyttää tunteita. Ihmiset eivät hänen mukaansa palaa tragedianäytännöstä entistä kiihtyneempinä vaan aikaisempaa rauhallisempina, tasapainoisempina. Kuuluisa tragedian määritelmä loppuu näin:
»– – herättämällä sääliä ja pelkoa se [tragedia] aiheuttaa näiden tunteiden katharsiksen.»
Tragedia herättää sääliä ja pelkoa mutta myös tyynnyttää nämä tunteet. Samaan tapaan suggestiivinen aulosmusiikki (aulos oli oboen tapainen puhallinsoitin) kiihdyttää kuulijaa mutta kiihdyttämisen kautta myös tasapainottaa.
Aristoteles siis vastasi Platonin taidetuomioon korostamalla, että taide kytkeytyy yleisiin totuuksiin ja että nautinnon tuottaminen tunteita herättämällä ei ole vaarallista vaan jopa terveellistä.
Nämä kaksi tragedian päämäärää, yleiset totuudet ja äärimmäinen traagisuus, eivät aina käy yksiin. Tällöin on traagisuus ensisijaista:
»Jos runoilija esittää sellaista, mikä selvästi on mahdotonta, hän tekee väärin, paitsi jos hän sillä tavoin edistää sitä runon tarkoitusperää, josta puhuin; se on: jos kyseessäoleva tai jokin muu kohta näin saa lisää vaikuttavuutta.»
Sanoin edellä että Runousopissa ei tarkastella taidetta kasvatuksen kannalta. Tämä näkökulma vallitsee sen sijaan Politiikan VIII kirjassa. Aristoteles kysyy miksi musiikkia pitäisi opettaa nuorille, ja vastaa että perusteita on useita:
»– – musiikkia ei tule harrastaa vain yhden vaan useamman hyödyllisen asian takia, nimittäin [1] kasvatuksen [paideia] ja [2] puhdistautumisen [katharsis] vuoksi. – – Kolmanneksi [3] musiikkia harrastetaan ajanvietteen [diagoge], rentoutumisen ja ponnistuksista virkistymisen takia [anapausis].»
Rentoutumista ja virkistymistä tarkoittavan sanan ›anapausis› rinnalla ja sijalla esiintyy toisissa yhteyksissä sana ›paidia›, leikki.
Moraalista luonnetta jäljittelevä musiikki kasvattaa. Auloksen soitto puolestaan on kiihottavaa, mutta tämä kiihottuminen tuo mukanaan myös katharsiksen, joka tasapainottaa mieltä ja tuottaa nautintoa. Musiikki tarjoaa myös leikkiä, rentoutumista ja virkistystä »ikään kuin lääkkeenä» rasituksen vastapainoksi. Lopuksi musiikki on vapaalle miehelle soveliasta ajanvietettä (diagoge), kuuluen samaan ryhmään kuin filosofiset keskustelut tai teatteri. Sitä ei pidä rinnastaa uneen tai viiniin niin kuin jotkut tekivät; musiikki ei ole vain jotain mikä rauhoittaa tai kiihdyttää. Se on paitsi miellyttävää myös vakavaa toimintaa, keskeinen osa onnellista elämää. Edward A. Lippman tarkentaa:
»Diagoge on oikeastaan eleutherios diagoge, vapaalle miehelle sopiva elämäntapa; se edustaa kulttuurin ihannetta ja tieteen täyttämää vapaa-aikaa vastakohtana pelkälle leikille, jonka Aristoteles johdonmukaisesti liittää sanaan anapausis, rentoutumista joka ei ole pyyteetöntä vaan joka palvelee korkeampaa päämäärää: hyveellisen toiminnan tukemista.»
»– – jos paidia on leikkiä, virkistystä tai huvitusta sellaisenaan, anapausis on rentoutumista tai huvitusta hyvän työtehon saavuttamiseksi. Diagoge tulee erottaa näistä molemmista – – diagoge on tyypiltään korkeampaa nautintoa, ja siihen liittyy eettinen komponentti.»
Aristoteles pohtii myös, miksi nuorille pitäisi opettaa piirtämistä ja soittamista. Piirtämisestä ei ole sellaista hyötyä kuin lukemisesta ja kirjoittamisesta, mutta se opettaa näkemään kaunista ja erottamaan hyvän maalauksen huonosta:
»Piirustustaitokin on käyttökelpoinen voidaksemme paremmin arvioida taiteilijoiden töitä.»
»– – piirustustakaan ei tule opettaa siksi, etteivät ihmiset erehtyisi yksityisessä kaupanteossaan ja joutuisi petetyksi ostaessaan ja myydessään tavaroita, vaan siksi, että he oppisivat näkemään ihmisruumiin kauneuden. Suurisieluiselle ja vapaalle ihmiselle ei ole sopivaa jatkuvasti kysellä, mitä hyötyä mistäkin on.»
Sama pätee soitto-opetukseen. Useimmat harrastavat musiikkia »sen tuottaman mielihyvän takia», ja soittamista tulisi harjoitella
»sen verran, että kykenee iloitsemaan kauniista sävelmistä ja rytmeistä eikä pelkästään musiikin yhteisistä aineksista, joista eräät eläimetkin sekä myös orjat ja lapset nauttivat».
Näin siis Aristoteles pohtiessaan musiikin osuutta kasvatuksessa päätyi Platonia monipuolisempiin käsityksiin. Hän hyväksyi kasvattavan tai luonnetta muokkaavan käytön mutta korosti lisäksi katharsista, rentoutusta ja virkistystä sekä jaloa ajanvietettä.
Aristoteleen Runousoppi on ollut niin vaikutusvaltainen teos, että on aiheellista paneutua myös siihen, mitä se sanoo nimenomaan tragediasta.
Tragedia on Aristoteleen mukaan jäljittelyä ja kuuluu yhteen muun jäljittelyn kanssa. Jäljittely voidaan jakaa kahtia sillä perusteella, käytetäänkö jäljittelyyn värejä ja muotoja (niin kuin maalauksessa ja kuvanveistossa) vai rytmiä, kieltä ja melodiaa. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat perinteisesti mousiken piiriin luetut ilmiöt: musiikki, tanssi ja runous.
| taidot | ||
| muut taidot | jäljittelevät taidot | |
| värejä ja muotoja käyttävät | rytmiä, kieltä ja melodiaa käyttävät | |
Runouden olennaisena piirteenä on nimenomaan jäljittely, ei esim. runomittojen käyttö.
»– – Homeroksella ja Empedokleella ei ole mitään muuta yhteistä kuin runomitta; edellistä sopii kyllä sanoa runoilijaksi, jälkimmäistä sen sijaan mieluummin luonnontieteilijäksi kuin runoilijaksi.»
Miten tragedia eroaa muusta runoudesta? Vastauksena tähän Aristoteles esittää tragedian määritelmän:
»Tragedia on arvokkaan ja loppuunsuoritetun, pituudeltaan rajoitetun toiminnan jäljittely; se käyttää kaunista kieltä teoksen eri osien erilaisten vaatimusten mukaisesti; se jäljittelee toimivien ihmisten kautta eikä kertomalla; herättämällä sääliä ja pelkoa se saa aikaan näiden tunteiden katharsiksen.»
Selvitän laveammin eräitä tässä määritelmässä esiin tulevia seikkoja. Ensiksi tragedia on arvokkaan toiminnan jäljittelyä. Eepos ja tragedia eroavat komediasta siinä, että niissä jäljitellään arvokkaita kohteita, kun taas komedia keskittyy moraalisesti alempiarvoisiin ihmisiin. Komediaa sivutessaan Aristoteles rinnastaa koomisen ja ruman:
»– – naurettava on pikemminkin eräs rumuuden laji. Se johtuu jostakin puutoksesta, rumuudesta, joka ei aiheuta tuskaa eikä vahinkoa. Havainnollinen esimerkki on koominen naamio, joka on ruma ja muodoton, mutta ei tuota tuskaa.»
Toiseksi tragedia jäljittelee toimivien ihmisten kautta, siis näyttelemällä. Näin se eroaa eepoksesta, jossa jäljitellään kertomalla. Tragedia on myös eeposta lyhyempi; se on »pituudeltaan rajoitetun» toiminnan jäljittelyä.
Kielen kauneus merkitsee rytmiä ja melodiaa ja mukaan liittyvää musiikkia. Aristoteles kirjoitti myös, että sanonta on parhaimmillaan, kun se on selkeää olematta arkista. Tässä on taitava metaforan käyttö avainasemassa, ja metafora syntyy, kun »asialle annetaan nimi, joka varsinaisesti kuuluu jollekin muulle», esim. ankkuroidusta laivasta sanotaan että se seisoo.
›Katharsis› on paljon kiistaa aiheuttanut sana. Aristoteles piti sitä yhtenä tragedian tarkoituksista. Muita tragedian tarkoituksia ovat esim. nautinnon tuottaminen opettamisen tai teoksen taidokkaan muotoilun kautta.
On ehdotettu että ›katharsis› merkitsee tunteiden hillitsemisen oppimista tai tunteiden puhdistumista ylevöitymisen mielessä: tunteet tulevat pyyteettömiksi, kun ne oman itsen sijasta kohdistuvat näytelmän henkilöihin. 1800-luvulta lähtien on yleistynyt näkemys, että kyseessä on lääketieteellinen metafora: Hippokrateen mukaan ruumiin nesteet (keltainen ja musta sappi, veri ja lima) saadaan tasapainoon vähentämällä sitä nestettä eli »huumoria», jota on liikaa. Esim. liikaa sangviinisuutta, verevyyttä parannetaan päästämällä verta eli kuppaamalla. Samalla tavalla tunne-elämässä saavutetaan tasapaino purkamalla tunne tragedian henkilöitä kohtaan. Tunnetta kiihotetaan ja sitten se laukaistaan, minkä seurauksena ylenmääräiseen sääliin ja pelkoon taipuvainen ihminen muuttuu tasapainoisemmaksi.
Juoni on Aristoteleen mielestä tragedian sielu. Sen pitää olla kokonaisuus, jonka muisti pystyy hallitsemaan. Aristoteles luonnehti kokonaisuuden ja yhtenäisyyden ehtoja seuraavasti:
»Kokonaista on se, millä on alku, keskikohta ja loppu. – – Hyvin sommiteltu juoni ei saa alkaa mistä hyvänsä eikä loppua mihin hyvänsä – –.»
»– – jäljittelyn yhtenäisyys on seuraus kohteen yhtenäisyydestä, siten täytyy juonen, joka on toiminnan jäljittelyä, jäljitellä yhtä ja kokonaista toimintaa, ja sen sommittelun on oltava sellainen, että jonkin osan vaihtaminen tai poistaminen muuttaa ja särkee kokonaisuuden; se mikä voidaan liittää kokonaisuuteen tai poistaa siitä ilman näkyviä seurauksia, ei ole kokonaisuuden osa.»
Juonen kiinteyden takaa, että tapahtumat seuraavat aikaisemmista todennäköisyyden ja välttämättömyyden mukaan. Aristoteles mainitsee että on todennäköistä, että tapahtuu jotain epätodennäköistä, ja että todennäköinen mahdottomuus on parempi kuin epätodennäköinen mahdollisuus.
Traaginen juoni on perusosiltaan seuraavanlainen: Sankari on hybriksen eli sokeuttavan ylpeyden vallassa ja kuvittelee näkevänsä tekojensa seuraukset. Näin hän sortuu hamartiaan eli traagiseen erehdykseen, josta seuraa peripeteia: hyvän aikomuksen kääntyminen pahaksi lopputulokseksi. Tämä pakottaa tunnustamaan tosiasiat; seuraa totuuden valkeneminen: anagnorisis. Tragedian perusrakenne on siis: kohti valoa, kohti asioiden syvempää ymmärtämistä.
Aristoteles piti tragedioista parhaana Sofokleen Kuningas Oidipusta. Sen perustana oleva myytti on seuraava: Theban hallitsijoille Laiokselle ja Iokasteelle syntyi poika, josta ennustettiin, että hän tappaa isänsä ja menee äitinsä kanssa naimisiin. Jotta ennustus ei toteutuisi, Laios lävisti teroitetulla puusauvalla vastasyntyneen nilkat ja antoi paimenelle tehtäväksi viedä lapsi metsään ja tappaa se. Mutta paimen sääli pienokaista ja antoi sen toiselle paimenelle, joka vei sen omaan maahansa, Korinthokseen. Korinthoksen kuningasparilla Polyboksella ja Meropella ei ollut omaa lasta, ja he adoptoivat tulokkaan. Puusauvat olivat hieman vioittaneet lapsen jalkoja, ja hänelle annettiin nimi Oidipus, paksujalka. Kasvettuaan täysikasvuiseksi Oidipus sai vihiä, ettei olekaan Polyboksen ja Meropen poika. Selvittääkseen asian hän meni tietäjän puheille mutta saikin kuulla saman ennustuksen, joka oli lausuttu hänen vanhemmilleen: hän tulisi tappamaan isänsä ja naimaan äitinsä. Jotta ennustus ei täyttyisi, päätti Oidipus lähteä muille maille ja pysyä kaukana Korinthoksesta – tietäjän luona käytyään hän näet jäi yhä siihen luuloon, että Polybos ja Merope ovat hänen todelliset vanhempansa.
Kolmen tien risteyksessä tuli Oidipuksen eteen pieni seurue vaatien tietä. Oidipus ei ylpeänä kuninkaan poikana suostunut väistymään. Syntyi tappelu, jonka tuoksinassa vaunuissa istuva vanhempi mies yritti iskeä Oidipusta kaksipiikkisellä sauvallaan. Oidipus tappoi miehen ja kaikki saattajat lukuunottamatta yhtä, joka pääsi pakenemaan. Vaunuissa istunut mies oli Laios, Theban kuningas. Pakoon päässyt saattaja kertoi Thebassa, että Laioksen tappoi rosvojoukko.
Tähän aikaan Thebaa piti hirmuvallassaan Sfinksi, siivekäs naispuolinen hirviö, joka odotti matkalaisia tien varrella ja kysyi heiltä arvoituksia. Oidipus sai vastattavakseen arvoituksen: Mikä se on, joka kulkee aamun neljällä, päivän kahdella ja illan kolmella jalalla? Oidipus vastasi: se on ihminen, joka vauvana konttaa ja vanhuksena tarvitsee kepin. Sfinksi oli näin voitettu, ja Oidipuksesta tuli Theban sankari, joka sai kuninkuuden ja vaimokseen entisen kuninkaan lesken. Kymmenen vuotta Theba kukoisti, ja Oidipuksen vaimo synnytti kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Mutta sitten alkoivat vastoinkäymiset: sadot ehtyivät, lapsia ei enää syntynyt ja rutto alkoi raivota kaupungissa.
Tästä hetkestä alkaa Sofokleen tragedia. Kreon, Oidipuksen lanko palaa tietäjän luota ilosanoma mukanaan: vitsaukset saadaan loppumaan selvittämällä, kuka tappoi entisen kuninkaan. Oidipus ryhtyy selvittämään murhaa.
Ensin tulee sokea tietäjä Teiresias, joka Oidipuksen vihastuttamana kertookin totuuden. Oidipus ei usko, mutta epäilys jää itämään. Oidipuksen vaimo Iokaste yrittää tyynnytellä miestään kertomalla, kuinka hänen entisenkään miehensä kohdalla tietäjän puheet eivät pitäneet paikkansa: oli ennustettu että Laioksen oma poika tappaa hänet, mutta hän kuolikin rosvojoukon lyömänä kolmen tien risteyksessä. Kerrotun vaikutus on odotettua huonompi, sillä Oidipus tunnistaa paikan, kolmen tien risteyksen. Hänen epäilyksensä kasvavat.
Yllättäen saapuu lähetti Korinthoksesta, kertoo vanhan hallitsijan Polyboksen kuolleen ja pyytää Oidipusta valtaistuimelle. Synkät pilvet näyttävät hetkeksi kaikkoavan: Oidipuksen isä on kuollut, joten ennustus ei ainakaan tältä osin ole käynyt toteen.
Oidipus ei kuitenkaan uskalla palata Korinthokseen, koska kuningatar Merope on vielä hengissä. Nyt lähetti kuitenkin paljastaa, että Polybos ja Merope eivät ole Oidipuksen todelliset vanhemmat ja että hän itse on se paimen, joka aikanaan toi pienen poikavauvan Korinthokseen. Kun vielä varmistuu, että pienokainen oli nimenomaan Theban hallitsijoiden poika, on asia selvä pohjiaan myöten. Iokaste pakenee huoneeseensa ja hirttäytyy. Oidipus ottaa hänen vaatteistaan kaksi neulaa, puhkaisee silmänsä ja valmistautuu maanpakoon. Näytelmä loppuu.
Oidipuksen elämäntarina on traagisten erehdysten (hamartia) ja peripeteioiden kasautuma: asianosaiset yrittävät estää ennustuksen toteutumisen mutta toimiessaan vain osittaisen tiedon varassa saavatkin sen toteutumaan. Näytelmässä peripeteiat liittyvät lähinnä sanomiin, jotka ilmoitetaan ilosanomina mutta todellisuudessa vain tuovat julki tapahtuneita kauheuksia ja siten suistavat Oidipuksen suvun perikatoon. Totuus on kuitenkin lopulta tullut päivänvaloon (anagnorisis).
sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen
Grube: The Greek and Roman Critics, s. 92.
Diogenes Laertios: Vitae philosophorum 1, 20.
Runo on julkaistu monissa antologioissa, esim. J. M. Edmondin toimittamassa ja kääntämässä kokoelmassa Lyra Graeca III, London 1959 (1927), s. 410-413. Englanninkielinen käännös on myös Guthrien teoksessa A History of Greek Philosophy IV, s. 32–33.
Guthrie: A History of Greek Philosophy IV, s. 33.
Aristoteles: Metafysiikka 1078a–b.
Aristoteles: Runousoppi 7.1450b–1451a.
Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka 1123b.
Aristoteles: Runousoppi 8.1451a.
Laurila: Johdatus estetiikkaan, s. 56.
Aristoteles: Eläinten osista 645a. Olen siteerannut Maarit Kaimion suomennosta: Kaimio: Aristoteleen estetiikka ja Runousoppi, s. 70.
Aristoteles: Retoriikka 1361b.
Aristoteles: Runousoppi 1.1447a. Olen hieman muuttanut Saarikosken suomennosta: ›taiteen lajien› sijaan olen laittanut ›taidon lajit› ja ›harmonian› sijaan ›melodian›.
Tatarkiewicz: A History of Six Ideas, s. 104.
Aristoteles: Runousoppi 4.1448b.
Aristoteles: Politiikka 1281b.
Aristoteles: Runousoppi 2.1448a.
Aristoteles: Runousoppi 9.1451b.
Aristoteles: Runousoppi 6.1449b.
Aristoteles: Runousoppi 25.1460b.
Aristoteles: Politiikka 1341b.
Aristoteles: Politiikka 1337b.
Aristoteles: Politiikka 1339a. Tatarkiewicz kääntää ›diagogen› ilmauksella ›jalo ajanviete› (Tatarkiewicz: History of Aesthetics I, s. 147); Politiikan selityksissä puhutaan »sivistävästä ajanvietteestä» erotuksena pelkästä virkistymisestä (Politiikka, s. 288).
Lippman: Musical Thought in Ancient Greece, s. 131, 129.
Aristoteles: Politiikka 1338a, 1338b.
Aristoteles: Politiikka 1337b, 1341a.
Aristoteles: Runousoppi 1.1447b.
Aristoteles: Runousoppi 6.1449b. Olen poikennut Saarikosken suomennoksesta kahdessa kohdassa: olen korvannut ilmauksen ›koristeellista kieltä› ilmauksella ›kaunista kieltä› ja olen jättänyt kääntämättä termin ›katharsis›.
Aristoteles: Runousoppi 5.1449a.