sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen

Plotinos

Hellenismi

Antiikin klassisella kaudella kulttuurin keskuksena oli ollut Ateena, mutta Aleksanteri Suuren valloitusten myötä tilanne muuttui. Kreikasta tuli maailmankieli, ja kreikkalainen kulttuuri levisi Välimeren ympäristöön. Rooman valloitusten myötä myös latina valtasi alaa yleiskielenä.

Hellenistiseltä ajalta ovat peräisin monet merkittävät estetiikan ongelmia sivuavat teokset. Yhtään sellaista tutkimusta ei ole säilynyt, joka käsittelisi maalausta tai kuvanveistoa, vaikka niitä kirjoitettiinkin useita. Sen sijaan on säilynyt Vitruviuksen arkkitehtuuria käsittelevä teos De architectura libri decem (Kymmenen kirjaa arkkitehtuurista).

Teos ilmestyi hieman ennen Kristuksen syntymää, eikä juuri muuta arkkitehtuuriteoriaa ole antiikin ajalta säilynyt. Ilmeisesti se oli ensimmäinen, joka kattoi rakentamisen koko alan: arkkitehtien koulutuksesta temppelien rakentamiseen, kanavista kelloihin ja teatterilavasteisiin.

Vitruviuksen mukaan hyvän rakennuksen tulee olla kelvollinen suhteessa kolmeen periaatteeseen, jotka ovat latinaksi

ja suomeksi kestävyys, tarkoituksenmukaisuus ja kauneus (tai miellyttävyys). Vitruvius kirjoitti, että venustas-vaatimus on täytetty,

»kun rakennus on ulkonäöltään miellyttävä ja osien symmetria on oikeiden symmetrian mittojen mukainen»[2].

Puhe symmetriasta tarkoittaa, että kauneuden perustana ovat osien mitattavat suhteet ja keskinäinen harmonia. Toisaalta Vitruvius hyväksyy senkin, että mitoista poiketaan, jos poikkeava näyttää paremmalta. Mittoihin on hänen mukaansa alun perin päädytty empiirisesti, kokeilemalla ja havaintoja tekemällä.[3] Hellenismin aikana korostettiin yleisesti, että visuaalisen teoksen suhteiden tulee näyttää oikeilta vaikkeivät ne todella olisikaan.

Kun Vitruvius puhuu venustas-käsitteestä, hän kiinnittää huomiota mittojen, suhteiden ja harmonian ohella myös seuraaviin seikkoihin:

 

Toinen samalta ajalta peräisin oleva teos on roomalaisen runoilijan Horatiuksen Runokirje Pisoille, joka tunnetaan paremmin nimellä Ars poetica (Runousoppi). Teos ei ole erityisen omaperäinen ja sen merkitys estetiikalle perustuukin lähinnä iskeviin sanontoihin, joista varsinkin kaksi on aihetta tuntea. Ensimmäinen on sanapari ›utile dulci›: Horatiuksen mukaan hyvän runon tulee sekä hyödyttää että huvittaa. Yhteydessään kohta kuuluu näin:

»Runoilijat pyrkivät joko hyödyttämään tai viihdyttämään – – Yksimielisen kannatuksen saa se, joka yhdistää hyödyn ja huvin [miscuit utile dulci] – viihdyttää lukijaa ja antaa hänelle samalla virikkeitä.»

»Ei riitä että runoelmat ovat kauniita [pulchra]; niiden on oltava sykähdyttäviä [dulcia] ja temmattava kuulijan mieli kokonaan pauloihinsa.»[4]

Teivas Oksala tarkentaa:

»Horatiuksen dulce ja utile on tajuttava riittävän avarasti. Dulce sisältää viihdyttämisen, mielihyvän tuottamisen, mutta myös suggestiivisen hurmioittamisen. Utile tarkoittaa käytännön hyötyä, opettamista, tiedollista ja moraalista vaikuttamista, aina syvimpiä maailmankatsomuksellisia arvoja myöten.»[5]

Horatius oli keskitien kulkija. Monien stoalaisten mukaan runo oli hyvä, kun se ilmaisi viisaan ajatuksen.[6] Toisaalta oli ainakin sofisteista alkaen ollut myös niitä, jotka nimenomaan kielsivät runouden opetustehtävän. Strabon:

»– – Eratosthenes väittää, että jokaisen runoilijan päämääränä on viihdyttäminen, ei opettaminen.»[7]

Toinen kuuluisa Horatiuksen käyttämä ilmaus on ›ut pictura poesis› eli ›runo on kuin maalaus›. Horatius ei tässä puolusta runon kuvallisuutta vaan vertaa runoa maalaukseen esteettisen vaikutuksen, »viehätyksen» puolesta:

»Runo on kuin maalaus: toinen viehättää enemmän, jos seisot lähempänä, toinen, jos seisot kauempana. Toinen kaipaa hämärää valaistusta, toinen esiintyy edukseen päivänvalossa pelkäämättä arvostelijan tutkivaa katsetta; toinen miellyttää kerran, toinen yhä uudelleen – kymmenenkin kertaa.»[8]

Ajatus kirjallisuuden ja maalauksen rinnastamisesta ei ollut uusi: runoilija Simonides (556–468 eKr) oli kutsunut maalausta äänettömäksi runoudeksi ja runoa puhutuksi maalaukseksi.

 

Vitruviuksen ja Horatiuksen teokset olivat kuuluisia antiikin aikana; sen sijaan täysin tuntematon oli teos nimeltä Peri hypsous (Korkeasta tyylistä). Sen kirjoittajastakaan ei tiedetä mitään, mutta häntä kutsutaan Pseudo-Longinokseksi (tai »Longinokseksi») ja teoksen syntyajaksi oletetaan 1. vuosisataa jKr. Teos on tullut kuuluisaksi, koska siinä puolustetaan ja eritellään korkeaa tai mahtavaa tyyliä. Suuri voittaa viehättävän tai hyödyllisen:

»– – korkea on niin sanoakseni kirjallisen esityksen ylin huippu ja – – suurimmat runoilijat ja kirjailijat yksinomaan sen nojalla – eivätkä millään muilla keinoin – ovat saavuttaneet kunniasijan ja maineellaan täyttäneet iäisyyden. Se näet, mikä on suuren suurta, se ei johda kuulijoita mihinkään mielipiteeseen, vaan saa heidät haltioitumaan; ja kaikkiallahan se, mikä herättää ihmettelyä, järkyttävällä voimalla voittaa sen, mikä pyrkii vaikuttamaan mielipiteeseen taikkapa viehättämään.»[9]

Esimerkkejä kirjoittaja ottaa ennen muita Homerokselta, mutta hän on tuntenut myös juutalaista kirjallisuutta:

»– – juutalaisten lainsäätäjä [ei] ollut mikään joutavanlainen mies, koska hän käsitti ja lausui ilmi jumaluuden voiman sen arvon mukaisella tavalla, kirjoittaessaan heti lakikirjansa alkuun: ›Jumala sanoi› (näin hän kertoo); mitä? ›Tulkoon valkeus, ja se tuli; tulkoon maa, ja se tuli.› »[10]

Korkeaa tyyliä ei kirjoittajan mukaan synny ilman suuria ajatuksia ja intohimon voimaa. Hän analysoi tyypilliseen tapaan erilaisia lausekuvioita mutta ei rajoita suuruutta ainoastaan kirjallisen tyylin ominaisuudeksi vaan ylistää myös luontoa: suuria jokia, merta ja Etna-tulivuorta.

»– – luonnollisen vietin johtamina emme, totta Zeus, ihmettele pieniä jokiloita, vaikka ovatkin kirkkaita ja hyödyllisiä, vaan Niiliä ja Tonavaa tai Reiniä ja vielä enemmän valtamerta, eikä tuo sytyttämämme pikku liekki, siitä syystä että sillä on pysyvä loiste, herätä meissä suurempaa ihmettelyä kuin taivaan valot, vaikka ne usein pimenevät, emmekä pidä sitä ihmeellisempänä kuin Etnan kuilut, vuoren, jonka purkaukset nostavat syvyydestä ilmoille kiviä ja kokonaisia kalliokumpareita ja joskus työntävät esille tulivirtoja, tuota maanalaista ja pelkästään omaa hehkuaan palavaa tulta.»[11]

Taivaan valot »usein pimenevät» ja samoin suuret kirjailijat ovat »kaukana virheettömyydestä» mutta silti voittavat virheettömän keskinkertaisuuden: »erheetön jää kyllä moitteesta vapaaksi, mutta suuri saa osakseen ihmettelyäkin»[12].

Vitruvius ja Horatius nousivat auktoriteeteiksi renessanssin Italiassa; Pseudo-Longinoksen aika tuli myöhemmin. Boileau käänsi hänen teoksensa ranskaksi vuonna 1674, ja se oli omalta osaltaan synnyttämässä 1700-luvun vilkasta keskustelua ylevästä.

 

Hellenistisellä kaudella säilyivät perinteiset ajatukset mutta syntyi myös niiden kritiikkiä. Otan esimerkiksi pythagoralaisen käsityksen, joka tähdensi musiikin terapeuttista ja kasvattavaa merkitystä sekä musiikin, ihmisen ja kosmoksen yhtäläistä numeraalista perustaa. Tätä piti virheellisenä esim. Filodemos Gadaralainen ja selitti, ettei musiikilla ole mitään tekemistä kosmoksen tai sfäärien harmonian kanssa, se on ihmisen keksintöä. Musiikista ei ole erityistä hyötyä mutta ei haittaakaan. Se on irrationaalista (alogon), ja sen vaikutus vaihtelee; ihmiset ovat eri mieltä sävelasteikkojen luonteesta. Soitinmusiikilla on yhtä vähän tekemistä luonteen jalostamisen kanssa kuin ruualla; molempien arvo on nautinnon tuottamisessa.

Ruokaan ja viiniin vertasi musiikkia myös skeptikkoihin lukeutuva Sextus Empiricus. Hän todisteli, että musiikin opiskelu on hyödytöntä, koska musiikista nauttivat myös täysin harjaantumattomat, esim. vauvat ja eläimet.

»– – nautimme ihastuttavan melodian kuulemisesta tietämättä mitään musiikista, samaan tapaan kuin nautimme ruuan tai viinin maistamisesta tietämättä mitään keittotaidosta tai viinin maistamisen taidosta. Vaikka harjaantunut ymmärtää maallikkoa paremmin, että sävellys on taitavasti esitetty, hän ei saa siitä sen suurempaa nautintoa.»[13]

 

Stoalaisten keskeisen aseman hellenistisessä estetiikassa Tatarkiewicz tiivistää sanomalla, että »stoalaisten estetiikka oli hellenismin estetiikkaa»[14]. Heillä olikin monia kiinnostavia ja vaikutusvoimaisia ajatuksia.

He pitivät maailmaa järkevänä ja täydellisenä, ja näin syntyi ajatus pankaliasta, kaiken kattavasta kauneudesta: luonto on suurin taiteilija ja suurin taideteos, se on ainoana täydellinen. Luonnossa on myös rumaa, mutta sen tehtävänä on korostaa kaunista. Khrysippos meni niin pitkälle, että väitti riikinkukon syntyneen kauniin pyrstönsä vuoksi, sillä luonto rakastaa kauneutta.

Stoalaiset pitivät moraalista arvoa korkeampana kuin esteettistä, ja tämän vuoksi he korostivat sielun kauneutta ulkoisen kauneuden kustannuksella. Taiteista he arvostivat erityisesti runoutta, koska se kelpasi totuuden välittäjäksi. Hyvänä pidettiin runoa, jossa viisas ajatus saa mieleenpainuvan ilmaisun. Allegorinen tulkintatapa kehittyi.

Kauneuden edellytyksenä pidettiin perinteiseen tapaan suhteita, sekä kohteen sisäisiä suhteita että ulkoisia suhteita, esim. valmisteen sopivuutta tarkoitukseensa. Puhuessaan suhteista ja harmoniasta stoalaiset tarkoittivat hieman muuta kuin pythagoralaisia lukusuhteita: stoalaisille suhteet saattoivat olla myös ei-numeerisia, ja tämä teki luontevaksi puheen myös mielen harmoniasta ja sielun kauneudesta. Uutena seikkana oli sekin, että kauneuden edellytyksenä mainittiin suhteiden ohella väri. Cicero sai vaikutteita muiden ohella stoalaisilta ja kirjoitti, että »ruumiissa tiettyä raajojen symmetristä muotoa yhdistyneenä tiettyyn värin viehättävyyteen sanotaan kauneudeksi»[15].

Kauneuden tajuaminen esim. runoudessa, musiikissa ja maalauksissa luettiin aistin, ei järjen alaan. Aistimisessa erotettiin kuitenkin kaksi puolta. Kuuma ja kylmä tajutaan synnynnäisen aistin avulla, kun taas kauneus tai harmonia tajutaan sellaisen aistin avulla, jota voi kehittää.

Aistin ja järjen ohella stoalaiset puhuivat myös mielikuvituksesta, fantasiasta, ja ennen pitkää se liitettiin nimenomaan taiteisiin. Perinteisen jäljittelyteorian rinnalle tai sijalle tuli fantasiateoria.

Kun Platon sanoi, että maalaus jäljittelee luontoa, hän tarkoitti kopiointia: kuva on kuin peili. Toiset korostivat että maalari tai kuvanveistäjä yhdistelee piirteitä eri malleista, jotta lopputulos olisi ihanteellisen kaunis. Maalari Zeuksiksesta kerrottiin, että valmistaessaan Krotonin kaupungille Helenan kuvaa hän valitsi seudun tytöistä viisi kauneinta ja yhdisteli näiden parhaat ominaisuudet yhdeksi ylimaallisen kauniiksi naishahmoksi. Hellenistisen fantasiateorian mukaan kuva ei ole niinkään todellisen kohteen jäljitelmä kuin taiteilijan mielessä olevan käsityksen ilmaisu. Esimerkkinä mainittiin yleensä Feidias, joka Zeus-patsaassaan oli antanut havaittavan hahmon näkemykselle jumaluudesta. Hellenismin aikana myös kuvataiteilijoita alettiin pitää kirjailijoiden tapaan näkijöinä ja tietäjinä.

Stoalaisten ajatuksista vaikuttivat Plotinokseen erityisesti näkemykset värin ja mielikuvituksen tärkeydestä.

Uusplatonismin synty

Yhdeksi kulttuurielämän keskukseksi muodostui hellenistisellä ajalla Aleksandria, jossa egyptiläis-kreikkalaiseen sekoitukseen toi lisävivahteen runsas juutalainen siirtolaisuus. Siellä vaikutti ajanlaskun ensimmäisinä vuosikymmeninä juutalainen Filon, joka oli perehtynyt myös kreikkalaiseen perinteeseen. Hänen lähtökohtanaan oli kaksi ajatusta: jumala on ääretön ja absoluuttinen, täysin erillään maailmasta, mutta toisaalta jumala on luonut tämän äärellisen maailman. Miten nämä kaksi seikkaa voidaan sovittaa yhteen? Filon vastasi että jumalaa yhdistää maailmaan Logos, jumalan ikuinen järki, jonka hän personoi nimillä ›Jumalan poika› ja ›toinen Jumala›. Logos on samalla kertaa mahti, jonka avulla maailma on luotu, ja alkukuva, jonka mukaisesti luomistyö on toteutettu. Logokseen sisältyvät platoniset ideat, jotka ovat olemassa jumalan ajatuksina ja antavat olioille niille kuuluvan hahmon.

Filonin ajatuksissa näkyy se erilaisten virikkeiden moninaisuus, josta myös uusplatonismi kehkeytyi rinnan nousevan kristinuskon kanssa. Uusplatonismin aloittajana pidetään Aleksandriassa 200-luvulla opettanutta Ammonios Sakkasta, jonka opista ei tiedetä paljonkaan, koska hän ei kirjoittanut mitään ja kielsi oppilaitaan paljastamasta kuulemaansa. Ilmeisesti hän piti mahdollisena sovittaa yhteen Aristoteleen ja Platonin filosofian. Hänen oppilaistaan kuuluisin oli Plotinos, uusplatonismin varsinainen luoja.

Plotinoksen elämä

Plotinos (noin 205–270 jKr) kiinnostui filosofiasta 28-vuotiaana. Hän kävi kuuntelemassa Aleksandrian kuuluisia filosofeja, mutta ei löytänyt etsimäänsä. Vasta itseoppineen Ammonios Sakkaksen opetus tyydytti häntä. Kerrotaan että kymmenen vuotta myöhemmin hän otti osaa Persiaan suuntautuneeseen sotaretkeen koska halusi tutustua persialaisten ja intialaisten viisauteen. Retki päättyi alkuunsa, ja Plotinos muutti sotien ja sisäisten levottomuuksien horjuttamaan Roomaan. Siellä hän opetti filosofiaa kreikaksi. Hän oli mystikko, joka tuli suosituksi roomalaisen ylimystön keskuudessa

»kääntäessään katseen ›täältä› ›sinne›, rumuuden, pahuuden, aineen ajallisesta maailmasta kauneuden, hyvyyden ja hengen ikuiseen maailmaan»[16] (Routila).

Viidenkymmenen ikäisenä hän alkoi täydentää suullisia opetuksiaan tiiviillä ja hämärillä kirjoituksilla. Kerrotaan että hän suunnitteli kaiken mielessään niin valmiiksi, että saattoi kirjoittaa koko teoksen niin kuin kopioisi kirjasta. Tämän jälkeen hän ei enää käynyt tekstiä läpi, ei edes lukenut, sillä hänen näkönsä oli huono. Plotinoksen oppilas Porfyrios kokosi kirjoitukset mestarin kuoleman jälkeen kuudeksi yhdeksän kirjoituksen ryhmäksi nimeltä Enneades (kreikan ›ennea› = yhdeksän).

Kerrotaan että kun Plotinosta pyydettiin kuvataiteilijan malliksi, hän vastasi että luonto oli tehnyt hänet kuvaksi; kuvaa kuvasta ei enää kaivata. Siitä huolimatta oppilaat saivat mestarinsa ikuistetuksi: he pyysivät muotokuvamaalaria osallistumaan tapaamisiin (jotka olivat kaikille avoimia) ja maalaamaan kuvan muististaan.

Anekdootista ilmenee että Plotinos suhtautui kuviin Platonin tapaan: maalaus on kahden askeleen päässä varsinaisesta (ideoiden) todellisuudesta.

Plotinoksen filosofia

Platonin tapaan Plotinos puhui yliaistillisista ideoista aistimaailman kohteiden vastakohtana, mutta Platonista poiketen hän korosti näiden kahden piirin yhteenkuuluvuutta.

Kaikki olevainen on kuin yhdestä lähteestä säteilevä valo tai kuin pisteen ympärillä laajenevat samankeskiset ympyrät. Plotinos erotti pyhän kolminaisuuden tapaan kolme yliaistillista tasoa eli hypostaasia, ja näiden ala- tai ulkopuolelle jää aistimaailman moninaisuus:

Kokonaisuuden sitoo yhteen kaksisuuntainen liike. Toisaalta alemmat tasot säteilevät tai virtaavat, »emanoituvat» korkeammista; toisaalta ne kaipaavat takaisin korkeampien yhteyteen ja kuvastavat alkulähdettään samaan tapaan kuin kristillisen näkemyksen mukaan ihminen on Jumalan kuva tai avioliitto kuvastaa Kristuksen suhdetta seurakuntaan. Aine on tässä järjestelmässä hengen äärimmäinen ilmentymä, ei sinänsä pahaa mutta erittäin vähäisessä määrin olemassaolevaa.

Ihminen voi järkensä avulla tavoittaa korkeampia tasoja. Ylimpänä kokemuksena on sulautuminen YHTEEN, jonkinlainen mystinen ekstaasi, jossa kaikki käsitteelliset erot jäävät taakse. Toiseksi ylimmässä hypostaasissa, Nousissa, sijaitsevat laji-ideoiden lisäksi myös yksilöolioiden ideat: ihmisen idean lisäksi on jokaista ihmistä varten oma ideansa, jota hän voi vastata enemmän tai vähemmän täydellisesti.

Plotinos oli antiikin ja keskiajan välittäjähahmo. Hän tukeutui Platoniin ja Aristoteleeseen, mutta kehitteli näiden oppeja suuntaan, jota keskiajan kristityt ajattelijat jatkoivat.

Kauneuden filosofia

Kauneuden edellytykset

Aikaisempien kirjoittajien tavoin Plotinos keskittyi pohtimaan, mitä kohteelta edellytetään, jotta se olisi kaunis. Perinteinen vastaus kuului, että kauniin kohteen tulee olla yhtenäinen kokonaisuus, sellainen jonka osat ovat sopivissa suhteissa muihin osiin. Tätä tarkoittamaan käytettiin sanaa ›symmetria› (joka siten oli laajemmassa merkityksessä kuin nykyään).

Plotinos hylkäsi perinteisen ajatuksen. Jos kauneus syntyisi osien ykseydestä, ei mikään sellainen voisi olla kaunista, mikä ei koostu osista. Plotinoksen mielestä johtopäätös on väärä; hän korostaa kaiken kirkkaan, loistavan tai säteilevän kauneutta.

»Kaikki värin ihanuus ja jopa auringon valo täytyy sulkea kauneuden piirin ulkopuolelle, koska niillä ei ole osia eikä siten symmetriaan perustuvaa kauneutta. Ja kuinka voisi kulta olla kaunista? – – Myös äänissä täytyisi yksinkertainen hylätä, vaikka usein hienossa sävellyksessä jokainen ääni on itsessään ihastuttava. – – Eikö tämä anna aihetta olettaa, että kauneus on jotain enemmän kuin symmetria, että symmetrian kauneus riippuu jostain etäisemmästä periaatteesta?»[17]

Plotinoksen mukaan sekä moniosaisen että yksinkertaisen olion kauneus syntyy siitä, että olio on idean mukainen; ideoiden korkeampi todellisuus ikään kuin kuultaa tai loistaa siitä läpi. Idea on jakamaton kokonaisuus, ja kun aineellinen kohde muotoutuu idean mukaiseksi, siitäkin tulee yhtenäinen.

»– – kaikki tämän maailman kauneus syntyy yhteydestä ideoihin. – – ruma esine on jotain mitä muoto ei täysin hallitse, missä aines ei täysin taivu idean alaiseksi. Idea tunkeutuu kohteeseen, ryhmittelee ja järjestää erilaiset osat ykseydeksi, kokoaa sekavuuden yhteistoiminnaksi, tekee osista sopusointuisen kokonaisuuden. Idea on ykseys, ja mitä se muotoilee, täytyy muuttua ykseydeksi siinä määrin kuin se moninaisuudelle on mahdollista. Kauneus asettuu siihen, mikä näin on koottu yhteen, niin osiin kuin kokonaisuuteenkin.»[18]

Plotinoksen ajatus voidaan tulkita seuraavasti. Jos osista koostuu ymmärrettävä ja järkevä kokonaisuus, voidaan löytää jokin kokonaisuutta ja kaikkia osia hallitseva ykseyden periaate, jokin ajatus tai idea, joka sitoo osat toisiinsa, niin että kohteesta voi sanoa, että se on yksi eikä kaksi tai että se ei ole pelkkää sekamelskaa. Kun tämä ykseyden periaate on voimakas, hyvin ilmeinen, tuntuu luontevalta sanoa, että kohde tuo ilmi ideaa, säteilee tai loistaa sitä ulospäin. Silloin kohde on kaunis.

Kesäisessä lehtometsässä tämä idea voisi olla rehevyys ja elinvoima. Kasveissa on paljon vaaleanvihreitä lehtiä; kukat ovat nupulla tai auki; oksat kantavat hedelmiä; kasveja on vieri vieressä, toisiinsa kietoutuneina ja päällekkäin. Tällöin voitaisiin sanoa Plotinoksen tavoin, että rehevyyden ja elinvoiman idea sitoo osat kokonaisuudeksi, täksi lehtometsäksi, joka eroaa viereisestä kallioalueesta. Lehtometsässä ilmenee elinvoiman idea; rehevyyden ajatus ikään kuin säteilee siitä.

Miksi tällainen miellyttää? Miksi tarkastelemme mielellämme kaunista? Plotinos vastaa oman metafyysisen järjestelmänsä puitteissa, että kauniissa ihminen tajuaa häivähdyksen todellisemmasta ja täydellisemmästä olevasta ja samalla oman sielunsa osallisuudesta siihen.

»– – sielu – olemuksensa mukaisesti, sen sukulaisuuden mukaisesti, mikä sillä on olemassaolon hierarkian jaloimpiin piireihin – nähdessään jotain tuosta piiristä tai jonkin jäljen siitä, värähtää välittömästä ilosta, ottaa vastaan omansa, herää uudestaan tajuamaan oman olemuksensa ja sukulaisuutensa.»

»– – ilo on tässä niin kuin hyvällä miehellä, joka huomaa nuorukaisessa varhaiset merkit hyveestä, joka on sopusoinnussa hänen oman sielunsa täydellisyyden kanssa.»[19]

Ihminen kaipaa takaisin alkupisteeseen, YHTEEN, ja ilahtuu nähdessään jotain, mikä muistuttaa häntä tästä korkeammasta piiristä ja siitä, että hän sielunsa kautta on siihen yhteydessä. Ei ihme että Plotinoksen mukaan aistimaailmassa ei ole mitään niin kaunista kuin tuli: se on lähes aineetonta ja muistuttaa ihmistä olevaisuuden säteilevästä keskuksesta.

Aistimaailman kauneus on kuitenkin arvotonta verrattuna ylempien tasojen kauneuteen, viime kädessä YHDEN täydelliseen kauneuteen. Niiden yhteyteen pääseminen edellyttää silmien sulkemista, katseen kääntämistä pois aistimaailman varjoista (Platonin luolavertauksen mukaisesti).

Kauniin ala

Plotinos pohti, millaiset asiat voivat olla kauniita. Antiikin aikana puhuttiin yleisesti luonteen ja sielun kauneudesta, ja niin tekee Plotinoskin:

»Kauneus kuuluu pääasiassa näön piiriin, mutta on olemassa myös kuultavaa kauneutta, kuten joissakin sanayhdistelmissä ja kaikenlaisessa musiikissa, sillä melodiat ja rytmit ovat kauniita. Ja aistipiirin yläpuolelle nouseva mieli tajuaa kauneutta käytöksessä, teoissa, luonteessa ja älyn pyrkimyksissä, ja kauneutta on myös hyveissä.»[20]

Antiikin kreikkalaisten kauneutta merkitsevä termi ›kalos› oli huomattavan laaja. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että hyveiden kauneudesta puhuminen merkitsisi Plotinoksella vain moraalista arvoa. Mukana on myös esteettinen korostus. Plotinos on juuri puhunut erilaisten hyveellisten luonteenpiirteiden kauneudesta ja kysyy sitten:

»Kaikkia näitä ihailemme ja rakastamme, mutta miksi kutsua niitä kauniiksi? Ne ovat olemassa ja ilmenevät meille. Sen, joka näkee ne, täytyy tunnustaa, että niillä on olemassaolon todellisuus, ja eikö tosioleminen ole todella kaunista? – – mikä on tämä ikään kuin valon loiste, joka ympäröi kaikki hyveet?»[21]

Ja Plotinos vastaa, että se on puhtautta, oman todellisen olemuksen mukaisuutta.

Tässä käy selväksi myös totuuden, hyvyyden ja kauneuden ykseys Plotinoksella. Sekä hyvyys että kauneus syntyvät ihmisessä siitä, että hän vastaa ideaansa, on oman olemuksensa mukainen. Tällöin hän ilmentää erityisen kirkkaasti ihmisyyden ideaa ja omaa yksilöideaansa; hänessä näkyy perimmäinen todellisuus; hän on »tosiolemisessaan» todella kaunis.

»Olemme kauniita kuuluessamme itsellemme, rumia silloin, kun vieraannumme itsestämme. Kun tunnemme itsemme, olemme kauniita; rumiksi muutumme, kun emme tunne itseämme.»[22]

Taiteen filosofia

Plotinos käsitteli lähinnä visuaalisia taiteita mutta ilmaisi ihastuksensa myös musiikkiin, joka aineettomampana on korkeampaa. Hän oli fantasiateorian kannalla. Kuvataiteilija ei välttämättä käytä mitään näkyvää mallia vaan pystyy ilmentämään aistittavasti ideatodellisuutta.

»Jos joku halveksii taiteita sillä perusteella, että niissä jäljitellään luonnon kohteita, hänelle voi vastata, että ensinnäkin nämä luonnon kohteet ovat itsessäänkin jäljitelmiä. Toiseksi taiteet eivät tuota pelkkää nähdyn kopiota vaan kurkottavat niihin periaatteisiin, joista luonto itse saa alkunsa. Lopuksi niissä on paljon aivan omaa: ne pitävät kauneutta hallussaan ja siten lisäävät sinne, missä luonto on puutteellinen. Siten Feidias ei veistänyt Zeusta minkään aistittavan mallin mukaan vaan esitti, minkä näköinen Zeuksen täytyisi olla, jos hän päättäisi tulla havaittavaksi.»[23]

Näin mestariteoksen hyvyys on samalla kertaa esteettistä ja tiedollista: teos on kaunis ilmentäessään kirkkaasti ideoita.

Eräs Plotinoksesta kerrottu anekdootti todistaa, että hän ei nähnyt taiteen ja filosofian välillä mitään ylikäymätöntä kuilua. Kun Plotinoksen oppilas Porfyrios oli esittänyt runonsa Pyhä avioliitto, Plotinos totesi, että esittäjä oli runollaan osoittanut olevansa yhtä aikaa sekä runoilija, filosofi että pyhien mysteerien tulkitsija.

Tästä ei pidä päätellä, että Plotinos olisi antanut taiteelle korkean arvosijan. Loppujen lopuksi taide jää kiinni aistitodellisuuteen. Aine on vastahakoista; se ei muotoudu täysin ideoiden mukaiseksi.

»– – tämä [kauneus] ei tule kiveen puhtaana, taiteen tahtomalla tavalla, vaan niin kuin kivi antaa taiteelle myöten.»[24]

Ihaninkaan teos ei vedä vertoja henkiselle tai ideoiden kauneudelle.

Taideteos saattaa kääntää katseen pois tästä maailmasta korkeampaan hengen todellisuuteen mutta voi myös jäädä sen eteen verhoksi tai verkoksi, joka estää irtautumisen. Aineellinen kauneus on loppujen lopuksi Plotinokselle vain varjoa, todellisen heijastusta. Jos jää sen piiriin, voi käydä kuin Narkissokselle, joka jäi tuijottamaan lähteen pinnasta omaa peilikuvaansa. Aistitodellisuudesta pitää päästä irti; täytyy Odysseuksen lailla jättää taakse Kirken ja Kalypson ihanuudet (aistimaailman houkutukset) ja suunnistaa kohti Isänmaata.

Plotinoksen merkitys

Plotinos on tärkeä fantasiateorian edustajana mutta ennen kaikkea kehitellessään eräitä Platonilla pilkahtaneita ajatuksia. Ensimmäinen näistä on kauneuden selittäminen idean ilmenemäksi; toinen on kauneuden kytkeminen loistoon tai säteilyyn ja siitä johdeltu perinteisen symmetriateorian kritiikki.

Kirkkaan, kiiltävän ja säteilevän ihailua – puhutaan kullan ja kimalluksen estetiikasta – on usein pidetty tyypillisenä primitiivisille kulttuureille, ja ainakin keskiajalle se oli luonteenomaista. Franciscus Assisilainen ylistää Aurinkolaulussaan auringon, kuun ja tähtien kauneutta ja mainitsee samassa yhteydessä niiden loiston. Tuulta tai pilveä ylistetään vain, koska ne pitävät yllä elämää.

»Ole ylistetty, Herrani, / kaikkien luotujesi kanssa, / varsinkin herramme veli auringon; / hän on päivä, jolla meidät valaiset. / Ja hän on kaunis ja säihkyvä suuressa loistossaan. / Sinun kuvaasi hän kantaa, oi Korkein. / Ylistäkööt sinua, Herrani, / sisar kuu ja tähdet, / taivaalle luomasi kirkkaat ja kalliit ja kauniit. / Ylistäkööt sinua, Herrani, veli tuuli / ja ilma ja pilvi ja sees ja säät kaikki, / joilla luotujasi pidät yllä.»[25]

Uusplatoninen selitys sopi kristillisille ajattelijoille, koska sen avulla aistikauneus saatettiin sitoa osaksi henkistä maailmankuvaa.

Kirkkauden ja kauneuden kytkentä on ollut tyypillistä myöhemminkin; usein sanotaan jotakin sädehtivän kauniiksi. Esimerkkinä olkoon katkelma Victor Hugon romaanista Pariisin Notre-Dame 1482 (vuodelta 1831):

»Mustalaistytön tulo järkytti äkkiä tätä tasapainoa. Hänen kauneutensa oli niin harvinaista laatua, että ilmestyessään huoneen kynnykselle hän näytti aivan kuin säteilevän hänelle ominaista valoa ympärilleen. Täällä neljän tummilla verhoilla ja laudoituksella peitetyn seinän sisällä hän oli verrattomasti kauniimpi ja säteilevämpi kuin ulkona taivasalla. Oli kuin soihtu olisi tuotu päivänvalosta pimeään.»[26]

 

sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen

 

[1] Vitruvius: De architectura 1.3.2.

[2] Vitruvius: De architectura 1.3.2.

[3] Vitruvius: De architectura 3.1.1, 3.3.13, 6.2.1, 2.1.7.

[4] Horatius: Ars poetica 333–46, 99–00.

[5] Oksala: Horatius ja Filodemos, s. 112.

[6] Tatarkiewicz: History of Aesthetics I, s. 192, 199.

[7] Strabon: Geographica 1.2.3.

[8] Horatius: Ars poetica 361–65.

[9] Pseudo-Longinos: Korkeasta tyylistä 1.3–4.

[10] Pseudo-Longinos: Korkeasta tyylistä 9.9.

[11] Pseudo-Longinos: Korkeasta tyylistä 35.4–5.

[12] Pseudo-Longinos: Korkeasta tyylistä 36.1.

[13] Sextus Empiricus: Adversus Mathematicos 6.33.

[14] Tatarkiewicz: History of Aesthetics I, s. 194.

[15] Cicero: Tusculanae disputationes 4.13.31.

[16] Routila: Uusplatonisesta taiteen filosofiasta, s. 153–54.

[17] Plotinos: Enneades 1.6.1.

[18] Plotinos: Enneades 1.6.2.

[19] Plotinos: Enneades 1.6.2. ja 1.6.3.

[20] Plotinos: Enneades 1.6.1.

[21] Plotinos: Enneades 1.6.5.

[22] Plotinos: Enneades 5.8.13.

[23] Plotinos: Enneades 5.8.1.

[24] Plotinos: Enneades 5.8.1.

[25] Franciscus Assisilainen: Luotujen ylistys eli Veli auringon laulu. Teoksessa Franciscus Assisilainen: Kutsu köyhyyteen. Suom. Seppo A. Teinonen. Helsinki 1981. Sivu 116.

[26] Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame 1482. Suom. Huugo Jalkanen. Kolmas suomentajan korjaama painos. Helsinki 1954. Sivu 250 (7. kirja, 1. luku).