sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen
Immanuel Kant (1724–1804) syntyi ja kuoli Königsbergissä. Siellä hän opiskeli ylioppilaana, opetti dosenttina ja 46-vuotiaasta professorina, eikä hän elämänsä aikana käynyt Preussin ulkopuolella. Häntä pyydettiin professoriksi muihin kaupunkeihin, mutta hän ei halunnut lähteä kotiseudultaan.
Hän oli satulasepän poika, köyhä professorinvirkaansa saakka ja terveydeltään heikko. Varsinkin vanhemmiten hän piti kiinni tarkasta työaikataulusta. Kerrotaan että kellot saattoi asettaa aikaan Kantin ulosmenon ja kotiintulon mukaan.
Kantin pitämiä luentoja on kuvattu sanomalla, että ne olivat keskustelunomaisia ja että niissä ei opetettu niinkään filosofiaa kuin filosofoimaan. Kant opetti myös monia muita aineita, esim. lempialaansa maantiedettä. Hänen monipuolisuuttaan kuvaa sekin, että hänelle tarjottiin runousopin professorin virkaa, johon olisi kuulunut mm yliopistollisten tilapäisrunojen tarkastaminen ja juhlarunojen laatiminen saksaksi ja latinaksi. Kant ei ottanut tarjousta vastaan.
Tarkkuudestaan huolimatta Kant ei elämässään ollut mikään kuiva kamarioppinut, vaan hänet nähtiin usein mukana seuraelämässä. J. E. Salomaa kuvaa Kantin ulkoista olemusta näin:
»– – tätä professoria ei saa kuvitella liian professorimaiseksi. Hänessä ei ollut lainkaan oppineen mahtipontisuutta, hän ei edes halunnut herättää huomiota huolimattomalla pukeutumisella, mikä oli oppineen tavallinen turhamaisuuden osoitus vanhaan hyvään aikaan. – – Hänen pukunsa oli pikemmin elegantti kuin kulunut ja nukkavieru. Hänen silkkisukistaan on kirjoitettu Saksassa väitöskirjoja.»
Kantin filosofiassa keskeinen on jako ilmiöihin eli fenomenaaliseen maailmaan ja »tuonpuoleiseen» eli noumenaaliseen maailmaan.
Hume oli todennut, että sellaista asiaa kuin syysuhdetta ei voida havaita, ja tämän Kant hyväksyi mutta korosti, että siitä huolimatta ajattelemme tapahtumia syinä ja seurauksina: kun viillän veitsellä sormeeni ja siitä alkaa vuotaa verta, ajattelen että viiltäminen oli verenvuodon syy. En voi myöskään havaita puhdasta avaruutta enkä aikaa, mutta silti järjestelen asiat mielessäni aikajärjestykseen ja sijoitan kappaleet avaruudessa joihinkin kohtiin.
Kant päätteli että ihmisen mieli ei ole passiivinen vaikutelmien rekisteröijä; mieli järjestelee aktiivisesti kokemusaineistoa, niin että asiat ilmenevät meille aina tietyllä tavalla: aikajärjestyksessä, syinä ja seurauksina jne. Tätä järjestelyä ja ilmenemistä säätelevät 1) havaintomuodot (aika ja avaruus) ja 2) ymmärryksen kategoriat. Kant luetteli kategorioita kaksitoista; mukana ovat esim. syysuhde, substanssi, ykseys, moneus, mahdollisuus ja välttämättömyys.
Ymmärrys (Verstand) ohjaa empiiristä, siis kokemukseen pohjautuvaa tietoa, mutta siitä mikä ilmiönä ilmenee, ei ymmärrys voi kertoa mitään. Sitä Kant kutsui olioksi sinänsä (das Ding an sich); se ilmenee mutta siitä ei voi tietää mitään. Olio sinänsä jää ymmärryksen ulottumattomiin.
Tietämisen ohella toinen keskeinen ihmisluontoon kuuluva piirre on haluaminen. Sitä ohjaa järki (Vernunft): ihminen voi järkensä avulla selvittää, mitä hänen tulee tehdä. Kaikkien järkevien olentojen tekemisen ohjeena pätee Kantin kuuluisa kategorinen imperatiivi: minun pitää tehdä sitä, mitä jokaisen muun minun asemassani pitää tehdä ja mitä voin pitää kaikille pätevänä.
Moraalista vastuuta tai moraalista arvoa ei voi olla ilman ihmisen vapautta. Empiirisenä, fenomenaaliseen maailmaan kuuluvana olentona ihminen on syyn ja seurauksen lakien alainen, mutta noumenaaliseen maailmaan kuuluvana olentona hän on vapaa päättämään tekemisistään.
Tietämisen ja haluamisen jälkeen kolmantena sielunelämän osana on tunteminen, ja sitä ohjaa arvostelukyky (Urteilskraft). Arvostelukyvyn periaatteena on, että luonto sopii ihmisen käsityskyvylle. Ihminen olettaa että maailma on käsitettävä: se ei ole kaoottinen eikä liian monimutkainen. Kun tämä periaate saa täyttymyksensä luonnonlain löytämisessä tai kauneuden tajuamisessa, ihminen tuntee mielihyvää.
Teoksessaan Beobachtungen über das Gefühl des Schönen und Erhabenen (Kauneuden ja ylevän tunteen tarkastelua 1764) Kant keskittyi selvittelemään erilaisten ihmisten kauneuskokemuksia: nuorten, vanhojen, naisten, miesten jne. Kantin seuraava estetiikkaa käsittelevä teos, Kritik der Urteilskraft (Arvostelukyvyn kritiikki 1790) poikkesi edeltäjästään. Se on Ted Cohenin ja Paul Guyerin sanoin
»ensimmäinen teos, joka antaa aavistuksen modernin estetiikan todellisesta sisällöstä ja muodosta».
Teoksen estetiikkaa käsittelevän osan ytimenä on yritys ratkaista Humen esittelemä maun paradoksi: kuinka kauneusväite voi olla yleispätevä vaikka se perustuu pelkkään tunteeseen? Lisäksi Kant sivuaa muita kysymyksiä siinä määrin monisuuntaisesti, että teosta on usein väitetty ristiriitaiseksi. Aloitan vyyhdin selvittämisen eräistä peruskäsitteistä.
Kantin teoksen nimi on ›Kritik der Urteilskraft›, ›Arvostelukyvyn kritiikki›. Tarkasti ottaen Kant ei puhu kaunista koskevista arvoväitteistä vaan laajemmasta asiasta: arvostelukyvystä ja arvostelmista. Sanaa ›arvostella› käytetään tällöin arkipuheesta poikkeavasti. Sanalla on kuitenkin useita merkityksiä:
Arvostelma on vastaavasti Nykysuomen sanakirjan mukaan
»[1] ajatustoiminta, joka yhdistää kaksi käsitettä siten, että toinen, subjekti, määritetään toisella, predikaatilla, [2] väite (esim. »Suomi on isänmaamme»).»
Arvostelma on siis ensisijaisesti jotain mielen sisäistä, ja sen tulos voidaan ilmaista kielellisesti tosiasia- tai arvoväitteenä, ja myös tätä väitettä voidaan kutsua arvostelmaksi. Arvostelmia ovat siten yhtä lailla väitteet »tämä ruusu on lakastunut» ja »tämä ruusu on kaunis» kuin myös vastaavat ajatustoiminnot.
Kant käytti sanaa ›arvostelma› tässä laajimmassa mielessä. Tyypillisesti arvostelukyky on erityisen alistamista yleisen alle; tämän kyvyn ansiosta ihminen käsittää, mistä kulloinkin on kysymys.
Kantilla arvostelukykyyn liittyi kuitenkin lisäjaottelu, josta on hyvä olla perillä, kun lukee hänen teostaan. Arvostelukyky on määrittävä, jos yleinen edeltää erityistä. Kun lähden etsimään lyijykynää, minulla on jo lyijykynän käsite ja etsin sellaista yksilöoliota, joka vastaa käsitettä. Arvostelukyky voi olla myös tarkasteleva (eli reflektiivinen). Tällöin erityinen edeltää yleistä: satun näkemään jotain epäselvästi ja pyrin selvittämään, mikä tai millainen kohde on kyseessä.
Kun ihmisen onnistuu arvostelukykynsä avulla käsittää jotakin, palkintona on usein mielihyvä. Jos näen jonkin vilahtavan vedessä, alan ehkä pohtia, mikä se saattoi olla; jos erotan että kyseessä on sammakko, tunnen tyydytystä siitä, että asia on selvinnyt. Samaa käsittämisen iloa tuntee myös luonnontutkija, joka onnistuu löytämään uuden luonnonlain:
»– – mahdollisuus saattaa kaksi tai monta empiiristä heterogeenista luonnonlakia yhden kattavan periaatteen alle [on] pohjana sangen huomattavalle mielihyvälle, usein jopa ihastukselle – –.»
Olisi mahdollista että luonto muodostaisi järjestelmän mutta niin monimutkaisen, että ihminen ei voisi päästä siitä perille käsityskykynsä heikkouden vuoksi. Ihmisen toimintaa ohjaa kuitenkin oletus todellisuuden käsitettävyydestä, mikä Kantin termein voidaan sanoa niin, että luonto oletetaan subjektiivisen tai muodollisen tarkoituksenmukaiseksi, tarkoituksenmukaiseksi suhteessa tietokykyihimme. Ikään kuin luonto olisi arvoitus tai tehtävä, joka on laadittu ihmistä silmällä pitäen. Kun ihminen saa jonkin osa-arvoituksen ratkaistuksi, hän tuntee tyydytystä.
Kauneusmielihyvä juontuu Kantin mukaan osaksi samasta juuresta. Se syntyy, kun tajutaan kohteen käsitettävyys muodostamatta mitään käsitystä. Ja koska käsitystä ei muodosteta, ei erityistä alisteta minkään käsitteen alle vaan asetetaan suhteeseen vain mielihyvän kanssa. Esim. kukkaa pidetään mielihyvän syynä.
Näin arvostelukykyä on kahta lajia: sitä missä erityinen alistetaan käsitteen alle ja sitä missä erityinen asetetaan suhteeseen mielihyvän kanssa. Edellinen on nimeltään looginen arvostelukyky ja jälkimmäinen esteettinen arvostelukyky.
| arvostelukyky | |
| looginen: erityinen asetetaan käsitteen alle |
esteettinen: erityinen asetetaan suhteeseen mielihyvän kanssa |
Kun joku sanoo että tuo kohde on juhannusruusu ja kuuluu pensaskasveihin, perustana on looginen arvostelukyky; kun hän sanoo ruusua miellyttäväksi tai kauniiksi, perustana on esteettinen arvostelukyky.
›Esteettinen› ei Kantilla merkinnyt aistimista, havaitsemista tai sekavia mielteitä niin kuin Baumgartenilla. Se merkitsi subjektiivisuutta.
Aistimus ei ole täysin subjektiivinen, koska se kertoo jotain ulkoisen maailman oliosta. Esimerkiksi värin aistimus kertoo jotain kohteesta säteilevän valon aallonpituudesta.
Sen sijaan mielihyvän tai mielipahan tunne on Kantin mukaan täysin subjektiivinen ja siten myös esteettinen. Esteettisiä arvostelmia ovat sellaiset, jotka pohjautuvat pelkästään mielihyvän tai mielipahan tunteeseen; ne edellyttävät omaa kokemista. Kant mainitsee niitä kolmenlaisia:
Ensimmäinen on aistiarvostelma, koska siinä on Kantin mukaan kyse aistinautinnosta, fysiologisesta nautinnosta. Kaksi jälkimmäistä kuuluvat makuarvostelmiin, koska niiden kohdalla – toisin kuin aistiarvostelman kohdalla – muita vaaditaan olemaan samaa mieltä.
| esteettiset arvostelmat: perustana mielihyvä | ||
| aistiarvostelmat: muita ei vaadita olemaan samaa mieltä |
makuarvostelmat: muita vaaditaan olemaan samaa mieltä |
|
| »x on miellyttävä» | »x on kaunis» | »x on ylevä» |
Olen tässä hieman poikennut Kantin omasta terminologiasta, sillä hän sanoo vain kauneusarvostelmaa makuarvostelmaksi; maku on »kyky arvioida kauneutta»; jos joku ei kykene arvostelemaan kaunista, häneltä puuttuu makua, mutta jos hän ei kykene arvostelemaan ylevää, häneltä puuttuu tunnetta. Toisaalta Kant kuitenkin määrittelee maun kyvyksi arvioida oman tunteen yleispätevyyttä:
»Maku on – – kyky arvostella a priori annettuun mielteeseen (käsitteiden välittämättä) liittyvän tunteen viestittävyyttä.»
Tämä maun määritelmä pätee yhtä lailla ylevään kuin kauniiseen, sillä molempia arvostellaan ikään kuin kaikkien kannalta, ja siksi Kant kutsuu makua yhteisaistiksi (sensus communis).
Toiseksi poikkean Kantin terminologiasta nykyaikaisempaan suuntaan kutsumalla kaunista ja ylevää yhteisesti esteettiseksi arvoksi.
Kant pyrki selvittämään juurta jaksaen, miten esteettinen arvo eroaa eräistä muista arvolajeista. Hänen ehdotuksensa oli lyhyesti seuraava:
»– – kaunista on se, mikä tuottaa mielihyvää pelkässä arvostelussa (ei aistimuksessa eikä käsitteen välityksellä).»
Kauneus kuuluu siis erottamattomasti yhteen mielihyvän kanssa. Näin se poikkeaa esim. moraalisesta arvosta, jota on Kantin mukaan olemassa ja jota voi arvostella riippumatta ihmisen tuntemasta mielihyvästä. Teko on hyvä, jos se on tehty velvollisuuden täyttämiseksi, kunnioituksesta moraalilakia kohtaan.
Kauneuden ohella on muutakin, johon mielihyvä liittyy välttämättä tai usein. Miten kauneus eroaa näistä? Mielihyvää (Lust) on Kantin mukaan kolmea lajia:
Makunautinto eroaa kahdesta muusta sillä perusteella, että se ei riipu kokijan yksilöllisistä piirteistä tai olosuhteista niin kuin miellyttävä eikä perustu käsitteeseen niin kuin hyvä.
Käsittelen ensiksi kauniin ja hyvän välistä eroa. Ero on siinä, että hyvää arvostellaan käsitteen nojalla mutta kauneutta ainoastaan mielihyvän nojalla, ei säännön mukaan.
Kantin erottelun ytimenä on oikeastaan se, että hän ottaa vakavasti Humen esittämän maun paradoksin: kauneus on tunteen asia, mutta silti on olemassa hyvää ja huonoa makua. Kantilla kauneus on tunteen asia vielä radikaalimmassa mielessä kuin Humella, ja tämä merkitsee, että kauneutta ei voi koskaan todistaa sellaiselle, joka ei ole sitä itse todennut.
Sekä Baumgartenin että Humen mielestä kauneus on ainakin periaatteessa todistettavissa oleva asia. Baumgarten ajatteli että kauniiksi kutsutaan sellaista kohdetta, jonka täydellisyys tajutaan sensitiivisesti eli moninaisuudessa vallitseva yhtenäisyys tajutaan sekavasti ja hämärästi – ei erillisesti – jonkinlaisena mielihyvän tunteena. Maun hän vastaavasti määritteli kyvyksi arvostella kohteen täydellisyyttä sensitiivisesti.
Myös Kantin mukaan tällainen on mahdollista: kohteen täydellisyys voidaan tajuta sekavasti tai erillisesti yhtä lailla kuin teon hyvyys voidaan tajuta sekavasti jonkinlaisen mielihyvän tunteen avulla. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että periaatteessa kohteen täydellisyydestä voidaan päästä perille täysin erillisesti: selvitetään, mikä kohteen on tarkoitus olla, ja sen jälkeen katsotaan, missä määrin se täyttää tällaiselle kohteelle asetetut vaatimukset. Jos kauneus riippuisi täydellisyydestä, se voitaisiin todistaa.
Myös Humen mukaan kauneus voitaisiin periaatteessa todistaa. Samalla tavalla kuin värisokealle on mahdollista osoittaa, että ruusu on punainen ja että vika on hänen aistielimissään, voidaan myös kauneussokealle todistaa, että vika on hänessä ja että kohde on todella kaunis, koska siinä on jotain, minkä muuallakin on todettu tuottavan kauneusmielihyvää.
Kant vastusti Baumgartenia ja Humea. Hänen mukaansa kauneuden todistaminen on mahdotonta. Hän toistaa yli 50 kertaa, että kauneutta ei voi arvostella minkään säännön mukaan. Tässä kolme esimerkkiä:
»Ei voi olla olemassa objektiivista makusääntöä, joka määrittäisi käsittein, mikä on kaunista.»
»Kun kohteita arvostellaan yksinomaan käsitteiden mukaan, häviävät kaikki kauneusmielteet. Ei voi siis myöskään olla olemassa mitään sääntöä, jonka perusteella joku pitäisi pakottaa tunnustamaan jokin kauniiksi. Sitä arvostelmaa, onko vaate, talo tai kukka kaunis, ei muodosteta perusteiden tai periaatteiden nojalla. Kohde halutaan nähdä omin silmin, ikään kuin pitäminen riippuisi aistimisesta – –.»
»Oletetaan että joku lukee minulle runonsa tai vie minut teatteriin, ja loppujen lopuksi runo tai näytelmä ei tyydytä makuani. Hän voi yrittää todistaa runonsa kauneuden vetoamalla makukriitikkoihin, sellaisiin kuin Batteux tai Lessing tai vielä vanhempiin ja kuuluisampiin, ja tuoda esiin heidän sääntöjään; tai voin huomata, että ne näytelmän kohdat, jotka eivät miellyttäneet minua, ovat sopusoinnussa kauneussääntöjen kanssa (sellaisina kuin nuo kriitikot ovat ne esittäneet ja kuin ne yleisesti tunnetaan). Tämä on kuitenkin merkityksetöntä. Suljen korvani enkä enää halua kuunnella mitään perusteita tai viisastelua. Mieluummin oletan, että kriitikkojen kaikki säännöt ovat vääriä tai ainakin että niitä ei voida soveltaa tässä tapauksessa – –.»
Kun Kant puhuu säännön mukaan arvostelemisesta, hän tarkoittaa sellaisia sääntöjä, joissa lyödään lukkoon kauniin kohteen riittävät ehdot, esim. »jos näytelmä toteuttaa ajan, paikan ja toiminnan ykseyden, niin se on hyvä».
Perinteinen kauneusteoria oli keskittynyt kauneuskokemuksen objektiivisiin ehtoihin. Antiikista lähtien oli korostettu, että kauniin kohteen tulee olla yhtenäinen, järjestynyt, sopusuhtainen, vaihteleva, vastakohtia sisältävä, kirkas ja loistava. Kant ei oikeastaan vastusta näitä määrityksiä, koska ne ovat niin abstraktisia, että niitä ei voisi menestyksekkäästi käyttää kauneuden todistamiseksi. Jos joku ei pidä taloa tai näytelmää tai naista kauniina, hän tuskin muuttaa mieltään, jos hänelle vakuutetaan, että kyseessä on sopusuhtainen kokonaisuus. Mieluumminkin hän on eri mieltä myös sopusuhtaisuudesta.
Kantin vastustus kohdistuu yksityiskohtaisempiin sääntöihin. Yleinen ja siten vaaraton sääntö on esim. »kauniissa rakennuksessa osien tulee sopia yhteen toistensa kanssa», kun taas yksityiskohtainen ja siten virheellinen sääntö on esim. »kauniissa rakennuksessa osien tulee olla toisiinsa kultaisen leikkauksen osoittamassa suhteessa».
Voidaan tietysti sanoa, että jos puku on elegantti tai rakennus hyvin muotoiltu, se on kaunis, mutta tällöin kauneus jo sisältyy ilmausten ›elegantti› ja ›hyvin muotoiltu› merkitykseen; ne vain tarkentavat, minkä laatuisesta kauneudesta on kyse (ei komiikasta vaan eleganssista).
Hume ja Kant olivat samaa mieltä siitä, että kun sanon rakennusta kauniiksi, en tee tätä, koska olen huomannut sen kultaisen leikkauksen mukaiseksi vaan koska rakennuksen tarkastelu on minusta miellyttävää. Samalla Kant Humen tavoin joutui vastatusten maun paradoksin kanssa: kauneus perustuu mielihyvään, mutta silti vaikuttaa luontevalta ajatella, että jokin on todella kaunista. Kantin mielestä »olisi – – naurettavaa» pyrkiä oikeuttamaan makuarvostelma sanomalla, että »kohde – – on minulle kaunis». Kun sanon, että tämä ruusu on kaunis, tarkoitan enemmän kuin vain sitä, että se miellyttää minua. Mitä on tämä enemmän?
Humen mukaan taustalla on viittaus ihmislajin yhteiseen olemukseen, joka ilmenee selvimmin pätevissä arvostelijoissa. Väitteessä »tämä ruusu on kaunis» vihjataan, että ruusun tarkastelu on miellyttävää useimpien pätevien arvostelijoiden mielestä. Voidaan periaatteessa kokeellisesti selvittää, onko asia näin, miellyttääkö tämä ruusu todella useimpia päteviä arvostelijoita. Jos ei, on väitteeni ruusun kauneudesta epätosi.
Kantin mukaan on yhdentekevää, mitä mieltä pätevät arvostelijat tai ketkään muutkaan todella ovat. Sanon jotain kauniiksi odottamatta tietoja toisten arvioista, enkä ilman muuta vaihda kantaani, vaikka saan tietää muiden olevan eri mieltä. Väitteeni tämän ruusun kauneudesta ei ole väite joidenkin ihmisten todellisista mielipiteistä. Kantin mukaan se on ensinnäkin raportti omasta mielihyvästäni tai sen ilmaisu ja toiseksi muille esitetty vaatimus tuntea vastaavaa mielihyvää. Kauneuden kohdalla arvostelija
»ei arvostele vain omasta puolestaan vaan jokaisen puolesta ja puhuu silloin kauneudesta ikään kuin se olisi olioiden ominaisuus. Siksi hän sanoo että esine on kaunis. Hän ei tällöin laske esim. sen varaan, että muut ovat nyt yhtä mieltä hänen kanssaan koska ovat olleet ennenkin, vaan hän vaatii heiltä yksimielisyyttä.»
Kantin mukaan kauneusväite ei siis ole väite kohteen ominaisuuksista niin kuin Baumgarten esitti. Se ei myöskään ole väite muiden tunteista niin kuin Hume esitti. Se tuo ilmi lausujan tunteen ja esittää muille vaatimuksen tuntea samalla tavalla. Joskus Kant puhuu tästä vaatimuksesta samaan sävyyn kuin moraalisesta vaatimuksesta, mutta toisinaan hän korostaa, että moraalinen vaatimus on voimakkaampi. Ehkä on turvallisinta tulkita »vaatimus» moraalisen sijasta tiedolliseksi: on järkevää tai perusteltua odottaa, että myös muut kokevat kohteen kauniiksi.
Ongelmaksi tulee tietenkin, mihin tällainen odotus voi perustua. Miten tulisi asioiden olla, jotta tällainen odotus olisi oikeutettu? Ratkaisu ei kuulu arvolajien erottelun yhteyteen, joten palaan siihen myöhemmin.
Kantin mukaan kauneutta ei siis voida todistaa sellaiselle joka ei ole sitä itse kokenut. Hyvän kohdalla asia on toisin, koska hyvä on sidoksissa kohteen käsitteeseen.
»Hyvää on se, mikä tuottaa mielihyvää järjen välityksellä pelkän käsitteen nojalla.»
Hyvyyden arvostelu edellyttää aina, että tiedetään mikä kohde on kyseessä:
»Jotta voisin pitää jotakin hyvänä, minun on aina tiedettävä, minkä tyyppinen olio kohteen pitäisi olla, ts minulla tulee olla olion käsite.»
Hyvään liittyvä arvostelma on looginen ja objektiivisesti yleispätevä. Ts se edellyttää kohteen käsitettä, ja se voidaan todistaa oikeaksi.
Hyvää on kahta lajia:
Periaatteessa kohteen täydellisyydestä voidaan päästä perille ilman makua ja ilman mielihyvän tuntemista: selvitetään, mikä kohteen on tarkoitus olla, ja sitten katsotaan, missä määrin se täyttää tällaiselle kohteelle asetetut vaatimukset. Kysytään esim. valmisteen tekijältä, mitä hän on aikonut, ja sen jälkeen tarkistetaan, kuinka hyvin aikomus on toteutunut. Tai huomataan kissa rammaksi ja todetaan siten huonoksi lajinsa edustajaksi. Myös moraalinen arvo kuuluu tähän luokkaan, sillä teon hyvyys riippuu Kantin mukaan siitä, onko se sopusoinnussa kategorisen imperatiivin kanssa: onko toivottavaa että muutkin menettelisivät samalla tavalla.
Vaikka ei puhuttaisikaan mitään kategorisesta imperatiivista, Kantin erottelua voitaisiin havainnollistaa seuraavalla esimerkillä: Antiikin Kreikassa pidettiin Alkibiadesta kauniina miehenä, mutta me emme voi vakuuttua tästä kauneudesta, koska emme pääse näkemään häntä; sen sijaan Brutuksen teon moraalista arvoa voimme pohtia, koska on esim. sellaisia eettisiä periaatteita kuin »toisen ihmisen tappaminen on pahasta» tai »ystävää ei saa pettää». Kun tiedämme että Brutus oli Caesarin ystävä mutta osallistui hänen murhaansa koska piti yksinvaltaa pahana, voimme punnita hänen toimintaansa: »hänellä oli perusteensa, mutta hän oli sentään Caesarin ystävä».
Kant toteaa että myös täydellisiä kohteita sanotaan kauniiksi, mutta tällöin ›kaunista› on käytetty toisin kuin jos kauneutta arvostellaan maun avulla (eli käsitteettömästi, ilman sääntöä). Kant erottaakin kaksi kauneuden lajia, riippuvaisen ja vapaan kauneuden:
»On olemassa kahdenlaista kauneutta: [1] vapaata kauneutta (pulchritudo vaga) tai [2] pelkästään riippuvaista kauneutta (pulchritudo adhaerens). Ensimmäinen ei edellytä käsitettä, millainen kohteen tulee olla; toinen edellyttää sellaisen ja lisäksi että kohde on sen mukaisesti täydellinen.»
Vapaan kauneuden piiriin kuuluvat Kantin mukaan kukat, monet linnut (papukaija, kolibri, paratiisilintu), monet simpukat ja kotilot, taulukehyksen tai seinäpaperin lehvästöt, musiikissa fantasiat (joissa Kantin mukaan ei ole teemaa) ja ylipäänsä kaikki soitinmusiikki.
Kukat kuuluvat mukaan, koska tuskin kukaan kasvitieteilijää lukuun ottamatta tietää, millainen olio kukan on tarkoitus olla. Kasvitieteilijä tietää, että kukka on hedelmöittymistä varten, mutta hänkään ei ajattele sitä arvostellessaan kukan kauneutta. Ornamentit kuuluvat mukaan, koska ne eivät esitä mitään, eivät Kantin sanoin itsessään merkitse mitään.
Riippuvaisen kauneuden piiriin kuuluvista Kant mainitsee ihmiset, hevoset ja rakennukset sekä taideteokset soitinmusiikkia ja abstraktisia koristekuvioita lukuunottamatta. Jos sanon Engelin suunnittelemaa Helsingin tuomiokirkkoa kauniiksi, teen sen Kantin mukaan ainakin osaksi rakennuksen ja kirkon käsitteiden pohjalta: tajuan että kohde on kirkko, tiedän mitä kirkolta vaaditaan, ja huomaan että Engelin rakennus täyttää vaatimukset. Siksi se on hyvä rakennus ja hyvä kirkko, eikä sen kauneus ole riippumaton tästä hyvyydestä. Näin se on riippuvaisella tavalla kaunis.
Ilmeisesti Kant silti ajatteli, että myös riippuvainen kauneus on aitoa kauneutta siinä mielessä, että sitäkään ei voi arvostella pelkästään säännön mukaan. Mikä tahansa jumalanpalveluksen vaatimukset täyttävä rakennus ei ole kaunis. Vaikka riippuvaisen kauneuden kohdalla käsitteet ovat mukana, ratkaisevaa on kuitenkin sellaisen mielihyvän kokeminen, joka ei johdu pelkästään kohteen hyvyydestä (täydellisyydestä).
Palaan lopuksi maun paradoksiin: kauneus perustuu tunteeseen mutta esitetään yleispätevänä. Hyvän ja kauniin yhtäläisyytenä on molempiin kuuluva yleispätevyyden vaatimus ja erona se, että hyvän kohdalla vaatimus perustuu käsitteisiin mutta kauniin kohdalla ei (ainakaan täysin).
Miellyttävän ja kauniin yhtäläisyytenä on molempien perustuminen tunteeseen ja erona kauneuteen kuuluva yleispätevyyden vaatimus.
Kun Kant rajaa miellyttävän, hän ei sano tästä perusasiasta vielä mitään vaan samastaa miellyttävän ja aistinautinnon: »Miellyttävää on se, mikä aistimuksessa miellyttää aisteja.» Esimerkkeinä hän mainitsee värien ja äänien aistimisen, ja samassa yhteydessä ilmenee myös, että ihmiset saavat aistinautintoa eri kohteista:
»Yhdelle on violetti väri lempeä ja ihana, toiselle kuollut ja tylsä. Yksi rakastaa puhallinsoittimien, toinen jousisoittimien ääntä. – – Miellyttävään pätee siis perusväite: (aisti)makunsa kullakin.»
Kantin miellyttävää ei pidä ymmärtää liian ahtaasti, sillä miellyttävän aistimuksen syynä voivat olla myös erilaiset tunteet ja ideat. Esimerkkinä voi mainita Kantin siteeraaman vitsin: mies pohtii vaahtoavan olutlasin äärellä: »Ymmärrän kyllä, että vaahto tulee pullosta ulos, mutta kuinka se on saatu sinne sisään.» Kantin mukaan ihmisen mieli joutuu vitsin vaikutuksesta edestakaiseen liikkeeseen, jota ruumis myötäilee, ja nimenomaan ruumiin aistimuksista syntyy se mielihyvä, jonka ansiosta vitsi miellyttää.
Miellyttävää koskeva arvostelma on esteettinen (Kantin merkityksessä), sillä se perustuu pelkästään mielihyvän tai mielipahan tunteeseen. Siihen ei kuitenkaan sisälly yleispätevyyden vaatimusta: miellyttävä on aina miellyttävä jollekulle. Kun joku sanoo »Kanarian viini on miellyttävää», hän sanoo Kantin mukaan, että Kanarian viini miellyttää häntä.
Miellyttävä ei ole yleispätevää, koska sen perustana ovat aistimukset eikä voida olettaa, että aistimusten laatu on kaikilla yhtäläinen. Ei voida olettaa että väite »tämän kukan tuoksu on miellyttävä» on yleispätevä, koska tuoksu viehättää yhtä mutta toinen menee päästään pyörälle. Kant jatkaa:
»Niinpä sille, jolta puuttuu hajuaisti, ei voida viestiä tämänkaltaista aistimusta. Ja vaikka häneltä ei puutukaan hajuaistia, emme silti voi olla varmoja, aistiiko hän kukan täsmälleen samoin kuin me. Mutta meidän täytyy ajatella ihmiset vielä paljon erilaisemmiksi, kun on kyse aistimuksen miellyttävyydestä tai epämiellyttävyydestä.»
Kant tunnustaa että vaikkapa ruuan maun tai hajuveden tuoksun yhteydessä sanotaan, että jollakulla on hyvä tai huono maku; samoin värejä ja ääniä sanotaan kauniiksi. Mutta makujen ja hajujen kohdalla tuntuu luontevalta lisätä, että jokin on miellyttävää minulle, kun taas kauniin kohdalla tällainen lisäys tuntuisi naurettavalta. Kauneuteen ja kauneusmakuun kuuluu yleispätevyyden vaatimus, eikä tätä pidä Kantin mielestä hämärtää epätäsmällisellä kielenkäytöllä. Tarkkuuden vuoksi voitaisiin puhua aistimausta ja tarkastelumausta.
Kantin erottelujen kannalta ei ole olennaista pitää kiinni miellyttävyyden ja aistinautinnon kytkennästä. Olennaista sen sijaan on, että miellyttävä on yksityistä mielihyvää; siltä ei vaadita yleispätevyyttä. Miellyttävä tuottaa minulle nautintoa, koska satun olemaan sellainen kuin olen ja siinä tilanteessa kuin olen.
Oletetaan että katselen maisemaa ja tunnen siitä mielihyvää. Kun mietin asiaa tarkemmin, tajuan että mielihyvä ei synny varsinaisesti maiseman piirteiden pohjalta vaan siksi, että kyseessä on minun entinen kotiseutuni. Tällöin voisin sanoa, että vaikka maisema ei ole kaunis, se miellyttää (minua).
Toisena esimerkkinä voidaan mainita ne, jotka kärsivät migreenistä. Lähes kaikki tällaiset ihmiset ovat myös »juovaherkkiä»: he saavat epämiellyttäviä tuntemuksia katsoessaan viivoitettuja tai juovikkaita kuvioita. Kun tällainen ihminen tulee pahoinvoivaksi OP-taiteen näyttelyssä, hän voisi Kantin mukaan sanoa, että OP-taide on epämiellyttävää (hänelle), mutta hän ei olisi oikeutettu sanomaan, että se ei ole kaunista.
Voidaan tiivistää että sanaa ›kaunis› käytetään Kantin mukaan ainakin kolmella tavalla:
Puhdas makuarvostelma ei lainkaan perustu kohteen miellyttävyyteen eikä täydellisyyteen. Miellyttävyyteen liittyvät seikat jätetään sivuun, ja täydellisyyteen liittyvien käsitteiden vaikuttaminen eliminoidaan niin, ettei tiedetä kohteen tarkoitusta (mikä sen on tarkoitus olla) tai ei ajatella sitä.
Olen edellä puhunut vain kauniista, mutta kaikki erottelut koskevat myös ylevää. Kun kohdetta sanotaan kauniiksi tai yleväksi, ajatellaan arvostelma yleispäteväksi, muilta vaaditaan yhtymistä arvostelmaan. Tässä mielessä makuarvostelma (erotuksena miellyttävää koskevista arvostelmista) on kuin looginen, käsitteisiin pohjaava arvostelma.
Toisaalta makuarvostelmaa ei voida todistaa oikeaksi, sillä arvostelma ei pohjaa käsitteisiin vaan mielihyvän tai mielipahan tunteeseen. Tässä suhteessa makuarvostelma on kuin miellyttävää koskeva arvostelma. Kant olettaa että juuri tästä syystä alunperin on ruvettu käyttämään sanaa ›maku›: myös ruuan hyvyyden arvostelussa luotetaan omaan maistamiseen.
Mielihyvään liittyvä arvostelma voi siis olla looginen arvostelma (hyvä), aistiarvostelma (miellyttävä) tai makuarvostelma (kaunis ja ylevä).
| yleispätevyyden vaatimus | vain yksilöllinen pätevyysvaatimus | |
| looginen arvostelma (perustana käsite) |
hyvää koskeva arvostelma (esim. kohteen täydellisyys) | |
| esteettinen arvostelma (perustana tunne) |
makuarvostelma: koskee kaunista ja ylevää |
aistiarvostelma: koskee miellyttävää |
Ennen seuraavaa pääkohtaa tarkastelen saavutettuja tuloksia uudesta näkökulmasta. Ensiksi otan esiin seikan, jota Kantin yhteydessä on totuttu korostamaan, nimittäin kauneusmielihyvän pyyteettömyyden. Toiseksi pohdin, millaisesta kohteesta makuarvostelma voidaan esittää, ja kolmanneksi esittelen Kantin näkemyksen siitä, miksi makuarvostelmat eroavat.
Kantin mukaan makuarvostelma on pyyteetön; se eroaa miellyttävää tai hyvää koskevasta arvostelmasta, koska se perustuu pyyteettömään eli intressittömään mielihyvään. Ei ole muuta pyyteetöntä mielihyvää kuin esteettinen mielihyvä (kauniiseen ja ylevään liittyvä).
Hume oli muiden brittiläisten ohella puhunut pyyteettömyydestä, ja hän oli tarkoittanut tällä kohteen arvioimista yleiseltä kannalta, erillään siitä millainen tai missä tilanteessa satun olemaan. Esimerkkinä oli vihamiehen äänen toteaminen kauniiksi. Hume kuitenkin ajatteli, että myös moraalinen arvottaminen on tällä tavoin pyyteetöntä, kun taas Kantin mukaan moraalinen arvottaminen kuuluu samaan ryhmään miellyttävää koskevan arvostelman kanssa: ne eivät ole pyyteettömiä.
Voitaisiin sanoa että Humen pyyteettömyyskäsitys sisältyy Kantin vastaavaan; myös Kantin mukaan makuarvostelman pyyteettömyys merkitsee arvostelua yleiseltä kannalta. Mutta siihen kuuluu myös muuta.
Kant sanoo ensinnäkin, että pyyteellisen mielihyvän edellytyksenä on kohteen olemassaolo:
»– – [pyyteellistä] mielihyvää ei tuota ainoastaan kohde vaan myös sen olemassaolo».
Kant havainnollistaa tätä seuraavalla esimerkillä:
»Kun joku kysyy minulta, pidänkö edessäni näkyvää palatsia kauniina – – Halutaan tietää ainoastaan, liittyykö minulla tämän kohteen mielteeseen mielihyvän tunne – –.»
Kysyjä ei halua tietää, mikä on suhteeni kyseisen talon olemassaoloon: 1) onko aihetta rakentaa taloja vain katselua varten, 2) onko perusteltua käyttää voimavaroja tuollaisten rakennusten valmistamiseen, 3) haluaisinko itselleni tuollaisen talon, jos voisin sellaisen saada pelkällä toivomisella.
Kant ilmeisesti tarkoittaa että makuarvostelma ja sen pohjana oleva mielihyvä riippuvat ainoastaan kohteen tarkastelusta, eivät sen käyttämisestä, kuluttamisesta tai omistamisesta. Sitä vastoin miellyttävyys ja hyvyys riippuvat myös laajemmasta suhdeverkostosta, johon kohde kuuluu, esim. teon motiiveista, tapahtuman syistä ja mahdollisista seurauksista. Kant kutsuukin makuarvostelmaa kontemplatiiviseksi, tarkastelevaksi.
Toiseksi Kant sanoo että pyyde ei edellä esteettistä mielihyvää eikä ole sen seurauksena. Tämä on hankalampi asia ja vaatii laajempaa selvitystä kuin edelliset tapaukset.
Kantin mukaan pyyde kohdistuu hyödylliseen asiaan tai esineeseen jo pelkästään tämän asian tai esineen käsitteen nojalla. Minulla on siis pyyde teräviin veitsiin jo sen nojalla, että tiedän sanojen ›terävä› ja ›veitsi› merkityksen. Miellyttävä kohde puolestaan saa aikaan pyyteen vastaavanlaisiin kohteisiin. Jos huomaan Fazerin sinisen maultaan miellyttäväksi, haluan ostaa sitä myöhemminkin. Kauniisiin kohteisiin pyyde ei liity kummallakaan tavalla.
Tämä on yllättävää, koska kokemuksesta tiedämme, että kauniista esineestä tulee pyyteen kohde: meille tuottaa mielihyvää tietää, että jokin kaunis kohde on yhä olemassa, ja tuntisimme mielipahaa, jos saisimme tietää, että meteori on murskannut vaikkapa Taj Mahalin. Paul Guyer kirjoittaa:
»Sellaisten korvaamattomien mestariteosten kuin Parthenonin tai Viimeisen ehtoollisen kauneus näyttää tarjoavan erittäin hyvän perusteen jopa vaikeisiin ja kalliisiin ponnistuksiin näiden kohteiden jatkuvan olemassaolon turvaamiseksi.»
Mitä Kant siis voi tarkoittaa sanoessaan, että pyyde ei kytkeydy esteettiseen arvoon sillä tavoin kuin hyvään tai miellyttävään? Ehkä hän ilmaisee hieman uudesta näkökulmasta lähtökohtansa, sen että kauneutta ei voi arvostella säännön mukaan.
Ajatuskulku etenee ehkä näin: Kun haluan jotain, haluan sen olemassaoloa. Pyyde on sellainen käsitys kohteesta, jonka pohjalta on järkevää toivoa kohteen olemassaoloa, koska kyseinen käsitys oikeuttaa mielihyvän odotuksen. Minulla on pyyde Fazerin siniseen, sillä haluan tätä suklaata, koska olen huomannut sen maultaan herkulliseksi. Minulla on pyyde haluta jotain moraalilain mukaista, sillä tiedän aikaisemmasta kokemuksesta, että moraaliseen toimintaan sisältyy oma mielihyvänsä. Minulla on pyyde terävään puukkoon, sillä tiedän jo sanojen ›terävä› ja ›puukko› merkityksen nojalla sellaisen esineen hyödylliseksi.
Näissä tapauksissa minulla on pyyde käsitteen mukaisiin kohteisiin. Voin tietenkin haluta myös kauniiden kohteiden olemassaoloa, mutta tämä on eri asia. Kauniiden kohteiden halu on kovin epämääräinen, sillä en voi täsmentää, millaisia kohteita haluan, koska kauneutta ei voi arvostella säännön mukaan. Minulla ei siis voi olla pyydettä salapoliisiromaaneihin siksi, että tiedän kokemuksen nojalla tai siitä riippumatta, että tulen saamaan seuraavasta salapoliisiromaanista esteettistä mielihyvää. Ennen seuraavaan salapoliisiromaaniin tutustumista en voi tietää sen esteettisestä arvosta mitään.
Jos kuitenkin olen huomannut tämän salapoliisiromaanin esteettisesti erinomaiseksi, pyrin epäilemättä huolehtimaan, että se ei häviä olemattomiin. Kauneuspyyde voi siis kohdistua esim. yhteen taideteokseen tai yhteen luonnonolioon. Sen sijaan en voi haluta tyyppiä X olevia olioita niiden kauneuden vuoksi, koska en voi tietää niiden kauneudesta ennen kuin olen tutustunut kuhunkin erikseen.
Kun Kant puhuu makunautinnon eli esteettisen mielihyvän pyyteettömyydestä, hän tarkoittaa siis ainakin kolmea asiaa:
Koska kauneutta ei voida arvostella säännön mukaan, on makuarvostelman kohteena aina yksi olio, ei olioiden laji.
»– – sanon makuarvostelman kautta esim. katsomaani ruusua kauniiksi. Sen sijaan arvostelmaa, joka syntyy monien erillisten vertailusta (ruusut ylipäänsä ovat kauniita), ei enää lausuta puhtaan esteettisenä vaan loogisena, joka perustuu esteettiseen.»
Tuntuu luontevalta sanoa että kurjenmiekat ovat komeampia kuin leskenlehdet, mutta tämä ei muuta sitä perusasiaa, että seuraava eteen tuleva kurjenmiekka voi olla mitätön. Jos saan tietää että ystävälläni on Rembrandtin maalaama taulu, voin olettaa että se on esteettisesti erinomainen, mutta en voi olla varma ennen kuin olen nähnyt sen.
Toinen kysymys on, pitääkö makuarvostelman kohteen olla Kantin mukaan aistittava. Tähän ei ole yksiselitteistä vastausta. Yleensä Kantin esimerkit kauniista ja ylevistä kohteista ovat enemmän tai vähemmän aistittavia: kukka, talo, puku, konsertti, runo, meri tai ukkospilvet. Kuitenkin Kant puhuu myös mielentilojen ja Jumalan ylevyydestä sekä affektien ylevyydestä ja kauneudesta.
Mikään Kantin kauneuskäsityksessä ei estä vaikkapa matemaattisen todistelman eleganssin kuulumista mukaan. Tässäkään ei voida arvostella säännön mukaan. Ei voida päätellä, että jos sulkulausekkeita on vähemmän kuin 20, todistelman täytyy olla elegantti; vaaditaan ensi käden tutustumista.
Mistä johtuu, että minä sanon rakennusta kauniiksi, mutta sinusta se on mitätön? Kantilla on tähän muutamia selityksiä: Ensinnäkin ihminen voi erehtyä pitämään miellyttävyyttä kauneutena; hän erehtyy pitämään yksityistä mielihyvää yleispätevänä. Toiseksi yksi voi arvostella kohteen vapaata kauneutta maun avulla kun toinen arvostelee riippuvaista kauneutta käsitteiden nojalla. Kolmanneksi maku voi olla kehittymätön. Ihminen voi teroittaa arvostelukykyä tutustumalla uusiin kohteisiin:
»Käsitteet ja ohjeet eivät määritä makuarvostelmaa, ja siksi kaikista kyvyistä ja taipumuksista juuri maun kannalta ovat tarpeellisimpia esimerkit siitä, mikä kulttuurin virrassa on pisimpään saanut tunnustusta. Näin maku ei muutu uudelleen kömpelöksi eikä vajoa takaisin ensimmäisten yritysten kypsymättömyyteen.»
Maun harjaantuminen ei Kantin mukaan ole niinkään oppimista reagoimaan tai tuntemaan, kuin sitä että opitaan erottamaan nautintojen syyt toisistaan: tunnen tätä mielihyvää, koska satun olemaan sellainen kuin olen, mutta tuo mielihyvä sen sijaan on sidoksissa vain kaikille yhteisiin seikkoihin.
Antiikissa ja keskiajalla pohdittiin kauneuden edellytyksiä; kysyttiin mitä ominaisuuksia kohteella tulee olla, jotta se olisi kaunis. Kantille tällainen kysymys ei ole mahdollinen, koska hänen mukaansa väitteet »tuo kukka on kaunis» tai »tuo vuoristonäkymä on ylevä/ mahtava» perustuvat mielihyvään, eivät sääntöihin. Ei siis ole mahdollista sanoa mitään yksityiskohtaista siitä, mitkä kohteen ominaisuudet saavat aikaan kauneusmielihyvän; jos nimittäin olisi, kauneutta voitaisiin arvostella säännön mukaan, ja tämähän on mahdotonta. Jäljelle jää subjektiivisen puolen pohdinta: mitä edellytetään ihmiseltä, jotta hän kokisi kohteen kauniina. Kantin ongelma voidaan muotoilla näin:
Makuarvostelma perustuu tunteeseen mutta esitetään silti yleispätevänä. Miten tämä voi olla mahdollista? Miten voidaan olettaa tai jopa vaatia muilta samaa tunnetta, vaikka ihmiset eroavat toisistaan niin monin tavoin?
Kantin vastaus eli teoria makuarvostelman yleispätevyysvaatimuksen oikeutuksesta on lyhyesti seuraava: mielihyvää voidaan pitää yleispätevänä, jos se perustuu seikkoihin, joiden täytyy kuulua jokaiselle olennolle, jota voidaan kutsua ihmiseksi.
Hieman laajemmin ilmaistuna: Ihminen pystyy ainakin jossain määrin selvittämään itselleen mielihyvänsä syyt, ja näin hän kykenee erottamaan yksityisestä, omaan itseen rajoittuvasta mielihyvästä sellaisen, jota voi olettaa muidenkin ihmisten tuntevan. Yleispätevän mielihyvän tulee perustua seikkoihin, jotka ovat yhteisiä kaikille ihmisille, ja tällaisia ovat mielikuvitus, ymmärrys ja järki. Niinpä yleispätevä mielihyvä voi perustua vain niiden toimintaan, ei kuitenkaan tavalliseen toimintaan, jonka tuloksena saadaan tietoa siitä, millainen maailma on tai miten tulee toimia. Yleispätevän mielihyvän täytyy siis perustua näiden kykyjen »epänormaaliin» toimintaan. Kauneusmielihyvä eroaa ylevän mielihyvästä siinä, että edellisessä mielikuvitus ja ymmärrys saavuttavat harmonian, jälkimmäisessä taas mielikuvitus ja järki joutuvat ristiriitaan. Edellisessä ilahdutaan maailman käsitettävyydestä, jälkimmäisessä omasta ylivertaisuudesta maailman edessä.
Jos Kantin makukäsitystä verrataan Humen vastaavaan, voidaan huomata kolme eroa: Humen mukaan mielihyvä syntyy sen jälkeen, kun tietokyvyt ovat ottaneet selkoa kohteesta; Kantin mukaan mielihyvää aiheuttaa nimenomaan tietokykyjen erityinen toiminta. Toiseksi Humen mukaan maku on se reaktio, jossa mielihyvä syntyy; Kantin mukaan maku on kyky erottaa yhdenlainen mielihyvä toisesta. Kolmanneksi Hume ja muut brittiläiset perustelivat maun yleispätevyysvaatimusta yksinkertaisesti olettamalla ihmiset maun puolesta samanlaisiksi; Kant sen sijaan pyrkii oikeuttamaan tämän oletuksen, hän etsii sille perusteita.
Esteettinen arvo jakautui Kantin mukaan kahtia, kauniiseen ja ylevään. Seuraavaksi tarkastelen lähemmin, mitä hän kummastakin lajista sanoo.
Tietokykyjä ovat mielikuvitus (Einbildungskraft) ja ymmärrys (Verstand). Ne täytyy olla jokaisella olennolla, joka pystyy hankkimaan kokemustietoa, ja siksi niiden toimintaan voi perustua myös kauneusmielihyvän yleispätevyys.
›Mielikuvitus› ei merkitse Kantilla keksimistä tai kuvittelua vaan mielen kykyä tuottaa yhtenäisiä intuitioita, esim. järjestellä aistimuksia niin että syntyy mielle tietyn hahmoisesta esineestä. Intuitio on yhtä kuin tietoisuus tai kokemus yksilöoliosta; kun jokin tajutaan intuitiivisesti, se tajutaan välittömästi ja kokonaan. Välittömyys ei merkitse hetkellisyyttä, sillä intuition moninaisuuden kerääminen ja yhtenäistäminen vie aikaa, vaikka kohteena olisi esim. talo kertomuksen asemasta. Intuitio talosta syntyy, kun taloa kierretään ja tarkastellaan eri suunnista ja nähdään sen eri osia: ovi, katto, räystäs, avaimenreikä jne.
Intuitiivisuuden vastakohtana on diskursiivisuus. Esim. pitkän matemaattisen todistelman pätevyyden selvittäminen tapahtuu osa osalta ja välillisesti päättelemällä: kun jokainen osavaihe oli pätevä, täytyy kokonaisuudenkin olla.
Kun mielikuvitus on muodostanut intuition, ymmärrys alistaa sen jollekin käsitteelle: tajuan näkeväni lipputangon tai kuulevani rondo-muotoisen finaalin. Näin tietokyvyt toimivat normaalisti.
Väite »ruusu on pyöreä» on tulos tietokykyjen tavallisesta toiminnasta: aistimukset on järjestetty ja liitetty käsitteeseen pyöreä. Sen sijaan väite »ruusu on kaunis» ei voi olla tulos tietokykyjen normaalista toiminnasta, koska silloin se olisi vain ominaisuuden kirjaamista eikä mielihyvän ilmaus.
Kauneusarvostelma perustuukin tietokykyjen vapaaseen ja harmoniseen leikkiin. Mielikuvituksen pyrkimys vapauteen ja ymmärryksen pyrkimys järjestelmällisyyteen tai yhtenäisyyteen saavuttavat tasapainon. Intuitiosta muodostuu yhtenäinen ilman että sitä alistetaan millekään käsitteelle. Siinä on säännönmukaisuutta, joten se periaatteessa voitaisiin alistaa käsitteen alle, ja siksi se täyttää tietämisen yleiset ehdot.
Miksi tällainen tuottaa mielihyvää? Kant tarjoaa selitykseksi psykologista lakia, että »jokaisen päämäärän saavuttamiseen liittyy mielihyvän tunne» varsinkin jos onnistuminen tulee yllätyksenä. ›Päämäärän saavuttaminen› ei merkitse pelkästään halun toteutumista, vaan kullakin mielen kyvyllä on oma päämääränsä. Arvostelukyky pyrkii kohteiden käsittämiseen, ja sen päämäärä toteutuu jo tietokykyjen harmoniassa, vaikka mitään käsitteellisesti ilmaistavaa tietoa ei vielä ole saatukaan: kohde on jo osoittautunut ymmärrettäväksi.
Kun tällainen harmonian tila syntyy ennakoimattomasti, se aiheuttaa mielihyvää. Ihminen ei Kantin mukaan voi suoraan kokea tietokykyjen harmoniaa, se ilmenee hänelle vain syntyvän mielihyvän välityksellä. Mutta kaikki mielihyvä on kokemuksena samanlaista, joten pelkästään mielihyvän tunnun perusteella ei Kantin mukaan voi päätellä, mikä sen on aiheuttanut. Vaaditaan pohdintaa mahdollisista syistä.
Jos voidaan sulkea pois kohteen täydellisyyden aiheuttama mielihyvä ja erilaiset yksilölliset syyt, on oletettavaa että mielihyvä on kohteen käsitteestä riippumatonta ja silti yleispätevää, ja tällöin on luontevaa kutsua kohdetta kauniiksi. Täyteen varmuuteen ei tässä voida päästä (niin kuin ei voida päästä omien motiivien selvittämisessäkään).
Kun siis sanotaan »tämä ruusu on kaunis», ilmaistaan että sen katsominen on saanut aikaan mielihyvän tunteen, jonka syyksi oletetaan jokin kaikille ihmisille yhteinen seikka, ja tällaiseksi kelpaa Kantin mukaan tietokykyjen harmonia.
Kaunis kohde saattaa tietokyvyt harmoniaan. Kant sanoo että se tällöin on tarkoituksenmukainen tietokykyjen toiminnan kannalta. Se on sopusoinnussa tietokykyjen kanssa; ne saavat siitä otteen, ja ihminen ilahtuu kohteen käsitettävyydestä ja tuntee olonsa kotoisaksi maailmassa. Kohde on ikään kuin tehty tarkoituksena, että ihminen voisi sen käsittää. Koska tällaista tarkoitusta ei luonnonolioissa ole – tai siitä ei ainakaan voi tietää mitään – on kyseessä tarkoituksenmukaisuus ilman tarkoitusta (»Zweckmässigkeit ohne Zweck»).
Voitaisiin sanoa myös niin, että kauneus on Kantin mukaan dispositionaalinen ominaisuus: kohteen kyky saattaa mielikuvitus ja ymmärrys harmoniaan.
Kant menee vielä askeleen pitemmälle ja sanoo, että kauneuden kannalta keskeistä on kohteen muoto, ei esim. väri tai äänen sävy. Jälkimmäisten merkitys on ainoastaan siinä, että ne tuovat muodon esiin.
Lainaan lopuksi näytteen, kuinka Kant itse ilmaisee ajatuksensa:
»Oletetaan että mielihyvä liittyy pelkkään intuitiokohteen muodon tajuamiseen (apprehensio), ilman tiedonhankinnan tarkoitusta ja siksi ilman mitään suhdetta käsitteeseen. Tällöin mielle on suhteessa vain subjektiin, ei objektiin, eikä mielihyvä voi ilmaista muuta kuin objektin sopivuutta tietokykyihin, jotka leikkivät keskenään tarkastelevan arvostelukyvyn määräämällä tavalla. Kun tietokyvyt näin leikkivät, mielihyvä voi siis ilmaista vain objektin subjektiivista muodollista tarkoituksenmukaisuutta. Tuota mielikuvituksen piirissä tapahtuvaa muotojen tajuamista ei voi olla ilman, että tarkasteleva arvostelukyky tahattomastikin vertaa muotoja ainakin kykyynsä sovittaa intuitiot käsitteiden alaisiksi. Jos nyt tässä vertaamisessa mielikuvitus (aprioristen intuitioiden kyky) pääsee tarkoituksettomasti sopusointuun ymmärryksen (käsitekyky) kanssa ja näin herää mielihyvän tunne, niin silloin kohdetta täytyy pitää tarkoituksenmukaisena tarkastelevan arvostelukyvyn kannalta. Sellainen arvostelma on esteettinen arvostelma objektin tarkoituksenmukaisuudesta – – Kohdetta kutsutaan silloin kauniiksi, ja mauksi kutsutaan kykyä arvostella tällaisen mielihyvän perusteella (ja siten myös yleispätevästi).»
Kant tulee loppujen lopuksi lähelle perinteistä käsitystä, että kauneuden perustana on moninaisuudessa vallitseva ykseys, vaihtelevuudessa ilmenevä säännönmukaisuus. Kauniin kohteen yhtenäisyys ja vaihtelevuus on kuitenkin sen laatuista, että siitä ei voi päästä perille mitenkään muuten kuin kokemalla kauneuselämyksen: tietokyvyt saavuttavat yllättäen harmonian ja tästä seuraa mielihyvän tunne. Kauneuden perustana ei ole niinkään yhtenäisyys sinänsä vaan sellainen yhtenäisyys ja vaihtelevuus, josta ei voi sanoa, mihin periaatteeseen tai käsitteeseen se nojautuu, sen voi vain kokea. Siksi Kant ei sano entiseen tapaan, että kaunis on sellainen kohde, joka on yhtenäinen ja vaihteleva. Hän sanoo että kauniina kokeminen edellyttää kohteen kokemista erityisellä tavalla vaihtelevaksi ja yhtenäiseksi.
Onko Kantin teoria kauneusarvostelman yleispätevyysvaatimuksen oikeutuksesta vakuuttava? Ilmeisesti ei niin vakuuttava kuin kuin Kant antoi ymmärtää. Ensiksi sen äärimmäisenä perustana oli psykologinen, kokemukseen perustuva huomio, että päämäärän saavuttaminen tuottaa mielihyvää. Toiseksi: vaikka huomio olisi oikea, tulee ongelmaksi tiedon ja kauneuden ero. Kaikki ihmiset kykenevät hankkimaan kokemustietoa, mutta koska kauneuskokemus on jotain muuta kuin pelkkä tavallinen tiedon hankinta – joka sekin sujuu eri ihmisiltä eri tavalla – ei voida olettaa että jokainen kokisi saman kohteen kauniina. Normaalista tietokykyjen toiminnasta ei seuraa »epänormaalia» tietokykyjen toimintaa tai sen tuottamaa mielihyvää tai tuon mielihyvän huomaamista.
Kantin teorian ansiona voidaan pitää sitä, että se tarjoaa ainakin joitain perusteita skeptismin torjumiseksi. Ensiksi se selittää, kuinka voi olla käsitteistä ja yksilöllisistä intresseistä riippumatonta mielihyvää.
Toiseksi siinä ei turvauduta selittämättömän kauneusaistin oletukseen vaan perustana ovat tavalliset tietokyvyt. Vaikka minulla ei olisi perusteita sanoa, että jokaisen tulee pitää tai jokainen tulee pitämään kohteesta, voisin Kantin teorian nojalla kuitenkin olettaa, että jokainen voisi pitää siitä. Näin toimintani olisi järkevää, kun suosittelen muille kauniina pitämääni seutua, elokuvaa tai sävellystä.
Kolmanneksi Kantin selityksessä yhdistyy kunkin makuarvostelman epävarmuus sen periaatteelliseen varmuuteen. Brittiläisten mielestä maku oli ollut milloin aisti, milloin assosiaatioketju, mutta kaikilla se oli muodostanut yhden kokonaisuuden. Kantilla sen sijaan oli kaksi osaa: 1) mielihyvä ja 2) sen syytä koskeva oletus. En voi olla täysin varma mielihyväni syystä, ja siksi voi makuarvostelmani olla virheellinen, mutta jos mielihyväni todella aiheutuu tietokykyjen harmoniasta, voin pitää sitä yleispätevänä.
Ylevää koskevassa selityksessään Kant seuraa jonkin matkaa Edmund Burken jälkiä. Burken mielestähän ylevän kokemuksessa yhtenä osatekijänä on mielipaha, ja myös Kantin mukaan ylevän yhteydessä tunnetaan ensin ahdistusta, koska kohde on ylivoimaisen suuri tai voimakas. Alkujärkytyksen jälkeen syntyy kuitenkin kohottava tunne tietoisuudesta, että järkemme kautta olemme yhteydessä yliaistilliseen maailmaan, ja tämä on jotain, minkä nojalla suurin, vahvin ja muodottominkin on mitätöntä. Ylevän äärellä ihminen tajuaa kuuluvansa myös tuonpuoleiseen, ja siksi mikään tämänpuoleinen ei voi häntä lannistaa.
Kaunis ja ylevä ovat siinä mielessä yhtäläisiä, että molemmissa mielihyvä on yleispätevää. Monessa muussa suhteessa ne kuitenkin ovat Kantin mielestä vastakkaisia:
Ylevää on kahta lajia: matemaattista ylevää eli koon ylevyyttä ja dynaamista ylevää eli voiman ylevyyttä.
Yleväksi koon puolesta sanotaan sellaista kohdetta, joka ylittää mielikuvituksemme kapasiteetin.
Mielikuvitus pyrkii tajuamaan kohteensa yhtenä intuitiona. Kun kohde on riittävän suuri (esim. tähtitaivas), mielikuvituksen yläraja tulee vastaan, ja syntyy tunne äärettömyydestä. Tällöin käy ilmeiseksi myös taustalla vaikuttava järjen vaatimus, että kaikki kohteet ovat kokonaisuuksia, täydellisesti ympäröitävissä. Mielikuvitus ja järki joutuvat näin ristiriitaan, jossa paljastuu järjen ja sen edustaman yliaistillisen ehdottomuus. Suuri luonnonkohde ikään kuin johtaa meidät ajattelemaan yliaistillista, joka ainoana on absoluuttisen suurta ja kunnioitusta ansaitsevaa. Tuon kunnioituksen kohdistamme kuitenkin luontoon:
»Luonnonylevän tunne on siis sellaista kunnioitusta meidän omaa vaatimustamme kohtaan, jota osoitamme luonnonkohteelle tietyn vääristelyn kautta (kunnioitamme luonnonkohdetta sen sijasta että kunnioittaisimme ihmisyyden ideaa meissä itsessämme) – –.»
Yksityiskohtana mainittakoon että 1800- ja 1900-luvun vaihteessa oli monia ns tunnestautumisteorian kannattajia, jotka selittivät sekä kauneuden että monien tunneominaisuuksien havaitsemisen vastaavalla tavalla. Esim. maiseman hilpeys on meidän omaa hilpeyttämme, jonka näemme »tietyn vääristelyn kautta» maiseman ominaisuutena.
Luonnon arvostelu dynaamisesti yleväksi edellyttää, että se mielletään pelottavaksi (voimakkaaksi tai uhkaavaksi), kuitenkin niin että sitä ei pelätä, vaan ainoastaan ajatellaan, että meidän vastarintamme olisi turhaa. Tähän asti Kant on Burken linjoilla: pelottava on ylevää kun sitä tarkastellaan turvasta. Kant kuitenkin jatkaa: kohde ei ole ylevä vain pelottavuuttaan, vaan koska se saa meidät tiedostamaan kuulumisemme yliaistillisen piiriin. Osoittamalla fyysisen haavoittuvuutemme ylevä kohde muistuttaa myös perimmäisistä arvoista ja niiden koskemattomuudesta.
»Niin emme esteettisessä arvostelussamme arvostele luontoa yleväksi sen perusteella, että se herättää pelkoa. Arvostelemme sen yleväksi, koska se kutsuu esiin (luontoon kuulumattoman) voimamme nähdä pieninä omat huolenaiheemme (omaisuudesta, terveydestä ja elämästä) ja siten myös luonnon mahdin (jonka alaisia noiden huolien suhteen olemme). Kun kyse on korkeimmista periaatteistamme ja niiden takana seisomisesta tai niiden hylkäämisestä, ei luonnon mahdilla ole meihin ja meidän persoonallisuuteemme sellaista valtaa, että meidän tulisi kumartua sen edessä.»
Kant esittää luonnossa ilmenevästä dynaamisesta ylevästä seuraavia esimerkkejä: rohkean uhkaavat jyrkät kalliot, taivaalle kasautuneet salamoiden ja jyrinän säestämät ukkospilvet, tulivuoret kaiken tuhoavassa voimassaan, hävitystä taakseen jättävät hirmumyrskyt, rannaton kuohuva meri ja suuren virran korkea vesiputous.
Kantin selitys ylevästä eroaa kauniin selityksestä, koska siinä vedotaan suoraan yliaistilliseen. Tämän vuoksi se on myös alttiimpi kritiikille: selitys ei voi vakuuttaa ketään, joka ei hyväksy yliaistillisen, noumenaalisen maailman oletusta.
Kantin mukaan ylevä saa meidät tuntemaan moraalisuutemme, mutta moraali liittyy myös kauneuteen.
Ennen kuin siirryn kauneuden filosofiasta taiteen filosofiaan, esittelen kaksi seikkaa, jotka syventävät Kantin kauneuskäsitystä. Ensinnäkin kaunis ja ylevä ovat esteettisten ideoiden ilmaisua; toiseksi kaunis symboloi moraalia.
Kun Kant pitää vapaan kauneuden esimerkkitapauksina kukkia ja ornamentteja, voi tuntua, että hänellä ei ole paljonkaan kiinnostavaa sanottavaa taiteen kauneudesta. Asia kääntyy kuitenkin päälaelleen, kun hän ottaa puheeksi esteettiset ideat.
Esteettiset ideat liittyvät taiteen ohella kiinteästi myös siihen, mitä Kant on aiemmin sanonut kauniista, joten aloitan kertauksella. Kaunis kohde koetaan ymmärrettävänä, mutta sillä tavalla, että ymmärrettävyyden periaatetta ei kyetä tyhjentävästi kuvaamaan käsitteiden avulla. Ikään kuin aavistettaisiin, että taustalla piilee jokin idea, jota ei kuitenkaan kyetä tavoittamaan sanallisesti. Tätä intuitiona (siis välittömästi ja kokonaan) tajuttua mutta ymmärrykselle hämäräksi jäävää ideaa Kant kutsuu esteettiseksi ideaksi ja edelleen hän ajattelee, että kaunis kohde ikään kuin ilmaisee kyseistä ideaa. Siten kauniin voi selittää esteettisten ideoiden ilmaisuksi:
»Esteettisellä idealla ymmärrän sellaista kuvittelun miellettä, joka saa aikaan paljon ajattelua, ilman että mikään ajatus, ts käsite, täysin vastaa sitä, ja jota siten mikään kieli ei voi tavoittaa eikä tehdä ymmärrettäväksi.»
»Kauneutta ylipäänsä (olkoon se luonnon tai taiteen kauneutta) voidaan sanoa esteettisten ideoiden ilmaisuksi.»
Esteettiset ideat kuuluvat kaikkeen kauneuteen, mutta Kant puhuu niistä nimenomaan taiteen yhteydessä. Samaan tapaan kuin matemaatikko voi piirtää taululle kolmion edustamaan kaikkia mahdollisia kolmioita ja siten oikeastaan kolmion käsitettä, voi myös kuvataiteilija piirtää vaikkapa linnun kuvan edustamaan jotain sanoin kuvaamatonta. Kantin esimerkkinä on Jupiterin kotka salamoita kynsissään. Se ei tuo ilmi pelkästään luomisen käsitteen sisältöä vaan ilmaisee sen seurauksia ja sukulaisuutta muihin käsitteisiin. Näin se saa mielikuvituksen laajentumaan niin, että tämä kattaa koko joukon samantapaisia mielteitä, joita ei enää voida alistaa yhden käsitteen alle.
Runouden ilmaisemista esteettisistä ideoista Kant kirjoittaa:
»Runoilija rohkenee tehdä aistittavaksi sellaisia järjen ideoita kuin näkymättömät olennot, autuaitten valtakunta, manala, ikuisuus ja luominen. Tai hän tohtii tehdä aistittavaksi kokemusmaailmaan kuuluvaa, kuten kuoleman, kateuden ja kaikki paheet ja samoin rakkauden, kunnian jne, kuitenkin kuvittelun avulla – – ylittäen kokemuksen rajat päästen sellaiseen täydellisyyteen, josta kokemus ei tarjoa esimerkkejä – –.»
Esteettinen idea on siis tyypillisesti mielikuvituksen mielle, joka vihjaa johonkin moraaliseen käsitykseen, esim. käsitykseen kunniasta tai paheesta. Tällaista järjen ideaa ei voi tajuta intuitiivisesti, ja siksi se ilmetessään aistittavasti luo tunnun tyhjentymättömyydestä.
Puhe esteettisistä ideoista siirtää painopisteen aivan eri tyyppiseen kauneuteen kuin puhe vapaan kauneuden esimerkkitapauksista: ornamenteista, tapeteista jne. Platon oli ylistänyt geometrisiä muotoja – ympyrää, neliötä ja kuutiota – kauneuden puhtaimpina ilmentyminä; Baumgarten oli sitä vastoin korostanut kauniiden mielteiden runsasta sisältöä. Puhuessaan kauneudesta esteettisten ideoiden ilmaisuna Kant jatkaa Baumgartenin perinnettä ja korostaa monitulkintaisuutta ja vapautta:
»Kaikki jäykän säännöllinen (matemaattista säännöllisyyttä lähellä oleva) on maun vastaista niin, että sen tarkastelu ei viihdytä kauan vaan alkaa pitkästyttää, ellei tähdätä suoranaisesti tietoon tai käytännölliseen päämäärään. Mutta jos kuvittelu luonnostaan ja tarkoituksenmukaisesti voi leikkiä kohteen kanssa, on tämä meille aina uusi eikä sen katselu ala unettaa.»
Geometristen muotojen tuottama mielihyvä ei ole Kantin mukaan edes makunautintoa, koska säännönmukaisuus on liian ilmeistä, se ei yllätä meitä pelkkänä selittämättömänä kokemuksena.
Geometrinen muoto käsitteensä mukaisena on mieluummin täydellinen kuin kaunis. Toiseksi se vakiomuotoisena sopii moniin tarkoituksiin ja on siten hyödyllinen. Ei-suorakulmainen huone tai nurmikenttä, epäsymmetrinen eläin, rakennus tai kukkaistutus tuottavat mielipahaa, koska niiden muoto ei ole sovelias suhteessa kaikenlaisiin tarkoituksiin. Niiden kohdalla mielihyvän tai -pahan perustana ei ole pelkkä tarkastelu vaan käsitys päämäärästä tai käytöstä.
Esteettinen idea vihjaa siis tyypillisesti johonkin moraaliseen käsitykseen ja takaa näin tunnun tyhjentymättömyydestä. Voitaisiin sanoa niinkin, että taide tarvitsee moraalia saavuttaakseen kestävää kauneutta. Kauneuden ja moraalin suhde voidaan kuitenkin kääntää myös toisin päin: moraali tarvitsee kauneutta; kauneuskokemus on omiaan kasvattamaan moraalisesti kehittyneitä luonteita.
Kantin mukaan »kaunis on moraalisen hyvän symboli». Maku (ahtaassa mielessä) on kauniin arvostelun kyky, ja kun kaunis on moraalin symbolointia, on makukin vastaavasti määriteltävissä seuraavasti:
»– – maku on pohjaltaan arvostelukyky, joka kohdistuu moraalisten ideoiden havainnollistamiseen (sen kautta että molempien tarkastelussa on tiettyä analogisuutta) – –.»
Miksi Kant kutsuu kaunista nimenomaan moraalin symboliksi? Mitä ›symboli› merkitsee tässä yhteydessä? Jos pitäisi etsiä esimerkki koiran käsitteelle, voitaisiin osoittaa mitä tahansa koiraa. Tässä tapauksessa merkki (tietty koira) kuuluu kohteena olevan käsitteen alaan. Sitä vastoin symboli on Kantin mukaan sellainen merkki, joka ei kuulu kohteena olevan käsitteen alaan, vaan viittaa siihen epäsuoremmin. Se mahdollistaa samantapaisen mieltämisprosessin, tai niin kuin Kant edellä sanoi »molempien tarkastelussa on tiettyä analogisuutta». Esimerkiksi käsimylly voi symboloida despotismia seuraavanlaisen ajatteluprosessin kautta: molemmissa kohteet (jyvät/ ihmiset) alistetaan johonkin mihin niillä ei ole valtaa (jauhettaviksi/ sanelupolitiikan toteuttajiksi) ja muutetaan halutun laisiksi (jauhoiksi/ orjiksi).
Kaunis moraalisen symbolina ei siis merkitse kauniin moraalisuutta vaan analogisuutta mieltämisessä. Molemmissa esim. arvioidaan kohdetta kaikkien ihmisten kannalta eikä kummassakaan kyse ole käytännön hyödystä tai yksityisten pyyteiden tyydyttämisestä. Kant toteaakin että maku edistää moraalisen mielenlaadun kehittymistä, koska siinä irtaudutaan aistinautinnosta. Kauneusmielihyvä on riippumatonta yksityisistä haluista, ja näin se toimii valmisteluna sille iloiselle omien intressien sivuuttamiselle, joka kuuluu kehittyneeseen moraalisuuteen.
Batteux oli jakanut taidot hyötytaitoihin ja kaunotaitoihin. Kant ei tuonut tähän jakoon paljonkaan uutta: taidot jakautuvat 1) mekaanisiin ja 2) esteettisiin, jotka puolestaan jakautuvat: a) miellyttäviin taitoihin ja b) kaunotaitoon eli taiteeseen. Näin Kantin mukaan taiteen päämääränä on esteettinen arvo.
»[1] Taito on mekaanista, kun sen tarkoituksena on tehdä mahdollinen kohde todelliseksi, niin että vain suoritetaan ennalta tiedetyt toimet. [2] Jos taidon välittömänä päämääränä sen sijaan on mielihyvän tunne, on sen nimenä esteettinen taito. Tämä on joko [2a] miellyttävää tai [2b] kaunotaitoa eli taidetta. [2a] Ensimmäistä se on silloin, kun mielteeseen liittyvän mielihyvän on tarkoitus olla pelkkää aistimusta. [2b] Toista se on silloin, kun mielihyvän on tarkoitus seurata tietämisen lajia.»
Hyvä taide voi Kantin mukaan olla myös ylevää. Esimerkkeinä hän mainitsee jotkin patsaat, pyramidit ja Pietarin kirkon; samoin hän puhuu ylevän kauniista tragediasta, opetusrunosta ja oratoriosta.
Kantin kauneuskäsitys tuo eräitä lisäpiirteitä hänen taidekäsitykseensä. Ensinnäkin kauneus perustui Kantin mukaan kohteen muotoon, ei sen aistiominaisuuksiin, ja siksi on luonnollista että hän korostaa teoksen muotoa, sen formaalisia piirteitä:
»Maalauksessa, kuvanveistossa, ja itse asiassa kaikissa kuvataiteissa, rakennustaiteessa, puutarhataiteessa, siinä määrin kuin ne ovat taidetta, olennaista on kuvio [Zeichnung]. Perustana maulle on näissä se, mikä herättää mielihyvää muodon kautta, ei se mikä miellyttää aisteja. – – Aistikohteiden muoto – – on joko hahmoa tai leikkiä, ja jälkimmäisessä tapauksessa edelleen joko hahmojen leikkiä (tilassa, mimiikka ja tanssi) tai pelkkää aistimusten leikkiä (ajassa). Värien viehättävyys tai soittimien miellyttävät äänet voivat tulla lisäksi, mutta ensin mainituissa kuvio ja jälkimmäisissä kompositio on puhtaan makuarvostelman varsinainen kohde.»
Toiseksi taiteen kauneus kuului Kantin mukaan riippuvaisen kauneuden alueelle; siinä tulee ottaa huomioon, mikä kohteen on tarkoitus olla:
»– – taidekauneuden arvostelussa täytyy samalla ottaa huomioon olion täydellisyys – –.»
Tämä merkitsee, että esim. asetelman arvioinnissa tulee ottaa huomioon, että kyseessä on asetelma. Ei riitä että maalausta tarkastellaan pelkästään »formaalisesti», viivojen ja värien yhdistelmänä.
Kant kirjoitti:
»Luonto oli kaunista, kun se näytti taiteelta, ja taidetta voimme sanoa kauniiksi vain, kun tiedämme, että se on taidetta, mutta silti se näyttää meistä luonnolta.»
Luonnolta näyttäminen on sitä, että teoksessa ei saa näkyä jälkeä säännöistä; sen muoto ei saa olla koulumainen, eikä siitä saa jäädä vaikutelmaa, että taiteilija on koko ajan toiminut mielessä olevien sääntöjen mukaan. Teos ei saa vaikuttaa pedanttiselta.
Ajatus hyvän taiteen luonnollisuudesta on vanha ja yhä elinvoimainen. Pseudo-Longinos ilmaisi ajatuksen 1. vuosisadalla näin:
»Silloin näet taide on saavuttanut täydellisyyden, kun se näyttää olevan luontoa, ja luonto taas silloin, kun siihen sisältyy näkymätöntä taidetta.»
Joskus sanotaan että Kant asetti luonnonkauneuden taiteen kauneuden edelle. Tämä on totta, mutta sitä ei pidä ymmärtää niin, että Kantin mukaan luonto olisi ollut kauniimpaa kuin taide. Kyse on mieluummin siitä, että luonnonkauneuden arvostaminen tai jopa pyyde luonnonkauneutta kohtaan on Kantin mukaan merkki hyvästä sielusta:
»– – välitön pyyde luonnonkauneutta kohtaan (ei pelkästään se, että on makua sen arvosteluun) on aina merkki hyvästä sielusta – –.»
Toisaalta taiteen kauneudella on etunsa luonnonkauneuteen verrattuna. Taide sietää enemmän rumaa:
»Taiteen paremmuus [luontoon nähden] ilmenee nimenomaan siinä, että taiteessa kuvataan kauniisti olioita, jotka luonnossa olisivat rumia tai epämiellyttäviä. Fuuriat, sairaudet, sodan hävitykset jne voidaan kuvata tai jopa maalauksessa esittää pahoina asioina kauniisti. Vain yhtä rumuuden tyyppiä ei voi esittää luonnonmukaisesti ilman, että kaikki esteettinen mielihyvä ja siten myös taidekauneus häviää, nimittäin sitä, mikä herättää inhoa.»
Antiikissa genius, nero oli jokaiselle miehelle kuuluva suojelushenki, joka esitettiin usein käärmeenhahmoisena ja joka samastettiin miehen elinvoiman, luomiskyvyn sekä sisimmän olemuksen kanssa. Genius kuului siis kaikille miehille. Renessanssin myötä tilanne muuttui. Korostettiin synnynnäistä ja ainutkertaista lahjakkuutta, joka takasi selviytymisen kilpailussa, esim. vilkastuneessa taidekaupassa. Genius-käsitykseen yhdistettiin inspiraation ajatus, ja näin syntyi käsitys eräiden taiteilijoiden ylivertaisuudesta, heidän erikoisasemastaan jumalallisen totuuden välittäjinä.
Nerokultin kulta-aikaa oli 1800-luvun romantiikka. Sen piirissä taiteilijaa pidettiin yli-inhimillisenä olentona, joka kurkottaa muilta salattuihin totuuksiin. Yhtenä virikkeenä oli Kant, jonka mielestä taiteen tekeminen edellytti maun lisäksi neroutta:
»Kauniiden kohteiden arvosteluun sellaisinaan vaaditaan makua; sen sijaan taiteeseen, ts sellaisten kohteiden tuottamiseen, vaaditaan neroutta.»
Kantin ajatukset eivät olleet irrallisia lisäkkeitä vaan seurasivat suoraan hänen lähtökohdastaan, siitä että kauneutta ei voi arvostella säännön mukaan.
Koska kauneutta ei voi arvostella säännön mukaan, sitä ei voi myöskään luoda säännön mukaan. Ei voida etukäteen päätellä, tuleeko kohteesta kaunis, jos sillä on ne ja ne ominaisuudet. Normaalisti esine valmistetaan vastaamaan jotain käsitettä, jotain luetteloa sen ominaisuuksista, mutta kauniin esineen kohdalla tällaista käsitettä ei ole olemassa. Tarvitaan erityiskykyä: neroutta.
Nerous liittyy Kantilla nimenomaan taiteeseen; esim. suurta tiedemiestä hän ei kutsu neroksi. Tässä yhteydessä Kant sanoo myös – kuin muistuttaen vanhasta kiistelystä antiikin ja modernin maailman kannattajien välillä – että tiede edistyy kohti yhä täydellisempää tietoa, mutta taiteeseen edistysajatus ei sovellu.
Nerous on jäljittelyn vastakohta: se mitä voidaan oppia ja opettaa, ei ole neroutta. Nero voi silti olla esimerkkinä toiselle ihmiselle, niin että piilevä nerous leimahtaa liekkiin. Neroja on harvassa, ja siksi tavallisille taiteen tekijöille neron teokset ovat ainoastaan jäljittelyn kohteena ja sääntöjen luojina. Heille taide on jäljittelyä, jolle luonto on antanut neron välityksellä säännön.
Tarkastelen vielä nerouden suhdetta esteettisiin ideoihin, koska tätä kautta käy ilmeiseksi, millä tavalla Kant loi toisaalta pohjaa Hegelin estetiikalle ja toisaalta oli antiikista juontuvan perinteen jatkaja.
Sekä kaunis että ylevä on Kantin mukaan esteettisen idean ilmaisua, ja koska hyvä taideteos on kaunis tai ylevä, sitä voidaan tarkastella ilmaisuna: taideteos ilmaisee esteettistä ideaa. Taiteilija luo jonkin intuitiivisesti tajuttavan kokonaisuuden (kuvan, kertomuksen, sävellyksen), joka kuitenkin omassa tyhjentymättömyydessään viittaa järjen ideaan. Voitaisiin myös sanoa että nero onnistuu mahdottomassa; hän onnistuu antamaan välittömästi tajuttavan hahmon jollekin puhtaan henkiselle. Tästä ei ole pitkä matka Hegelin väitteeseen, että kaunis taideteos on muodon ja sisällön ykseys ja ilmaisee aistittavasti henkeä tai ideaa. Itse asiassa Kant tulee lähelle Hegelin terminologiaa sanoessaan, että taideteos on kuin henkeä ilmentävä ihmisruumis.
Kaukana ei ole myöskään Aristoteleen väite, että runous on filosofisempaa kuin historia, tai Plotinoksen ja muiden fantasia-teorian kannattajien esimerkki, että Feidias antoi Zeus-patsaassaan aistittavan hahmon käsitykselle jumaluudesta.
Luon lopuksi silmäyksen siihen, millä tavalla kauneus Kantin mukaan yhdistää tiedon ja moraalin. Myös tämä asia kuuluu Kantin estetiikan hämäriin ja tulkinnanvaraisiin alueisiin, joten tyydyn esittelemään yhden ehdotuksen.
Puhtaan järjen kritiikki käsitteli empiiristä tietoa luonnosta. Käytännöllisen järjen kritiikki käsitteli puolestaan moraalia, ts käytännöllistä tietoa, tietoa siitä mitä pitää tehdä. Ihminen on kahden maailman kansalainen: hän kuuluu luontoon ja on siten luonnonlakien alainen, mutta toisaalta hän kuuluu myös vapauden valtakuntaan ja voi valita mitä tekee. Ihminen kuuluu ilmiömaailmaan mutta samalla myös ilmiöiden takaiseen yliaistilliseen maailmaan.
Nämä kaksi maailmaa ovat toisistaan erillään siinä mielessä, että luonto ei voi vaikuttaa yliaistilliseen. Yliaistillisen tulisi kuitenkin vaikuttaa luontoon ihmisen tekojen kautta, mutta tästä vaikutuksesta ei ole takeita. Mikä takaa, että ihminen voi toteuttaa tahtonsa?
Kun ihminen kokee luonnon kauniina, hän samalla kokee luonnon käsitettävänä: tietokyvyt saavat kohteestaan otteen; luonto ei ole ihmiselle liian monimutkainen vaan ikään kuin viritetty hänen kykyjensä mukaiseksi. Siten luonnonkauneus on kuin vihjaus, että järjen vaatimukset ovat toteutettavissa sen empiirisen tiedon pohjalta, jota ihminen voi todellisuudesta saada. Näin kauneuden valtakunta yhdistää luonnon ja vapauden; arvostelukyky toimii siltana järjen ja ymmärryksen välillä.
Kantin Arvostelukyvyn kritiikki on tärkeä teos jo siinä mielessä, että siitä ovat saaneet vaikutteita hyvinkin erilaisten suuntausten edustajat.
Tärkeää Kantin estetiikassa oli esteettisen arvon (kauniin ja ylevän) erottaminen omaksi alueekseen. Se ei ole tiedon asia, eikä se ole palautettavissa hyödylliseen, täydelliseen tai miellyttävään vaan se on jotain muuta. Miellyttävän kanssa se perustuu mielihyvän tunteeseen mutta eroaa siitä koska esitetään yleispätevänä.
Kant piti värien ja äänien sävyjä kauneuden kannalta asiaankuulumattomina. Makuarvostelma lausutaan yleispätevänä, eikä se siten voi perustua aistimuksiin, jotka vaihtelevat ihmisestä toiseen. Vain avaruudelliset suhteet värien välillä ja ajalliset suhteet äänien välillä tulee ottaa huomioon.
Tällainen tiukka formalismi ei seuraa Kantin lähtökohdista. Mikä tahansa kohteen ominaisuus, joka voi palvella tarkoitusta, voi myös olla osana subjektiivista tarkoituksenmukaisuutta. Jos kauneuskokemuksen ehtona pidetään Kantin tavoin tietokykyjen harmoniaa, sitä että mielikuvitus kykenee yhdistämään moninaisuuden ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi, täytyy kauniin kohteen muodostua osista, mutta mihinkään sen rajoittavampaan määritykseen ei ole aihetta. Yhtenäiseksi voitaisiin kokea yhtä lailla avaruudellinen tai ajallinen rakenne kuin värisävyjen tai äänensävyjen moninaisuus. Josef Albersin sarjassa Kunnianosoitus neliölle monet teokset ovat muodoltaan samanlaisia mutta eroavat käytettyjen värien suhteen, eikä jouduta mihinkään ristiriitaan Kantin perusajatusten kanssa, jos yhtä teosta pidetään toista kauniimpana esim. sillä perusteella, että siinä sävyt sopivat paremmin yhteen.
Itse asiassa Kantin puhe kauneudesta esteettisten ideoiden ilmaisuna sisältää ajatuksen, että moninaisuuden osatekijöinä voi olla muutakin kuin jotain ajallista tai avaruudellista. Esim. Jupiterin kotka ilmaisi luomisen käsitteen ohella myös muita käsitteitä, ja kauneuskokemuksessa mielikuvitus yhdistää nämä käsitteet yhdeksi kokonaisuudeksi (jota ei kuitenkaan aseteta minkään yhden kattokäsitteen alle).
Kant sulki värin ja äänen sävyt kauneuden ulkopuolelle, koska eri ihmiset kokevat ne erilaisina ja siten sävyihin perustuva kauneus ei olisi niin yleispätevää kuin avaruudelliseen muotoon perustuva. Mutta tässä tulee ongelmaksi itse yleispätevyyden vaatimus ja sen asema. Olisiko se kauneuden yhteydessä ymmärrettävä mieluummin tavoitteeksi ja ihanteeksi kuin ehdottoman poissulkevaksi periaatteeksi?
Mainittakoon vielä erillisten värien tai äänien ongelma. Niiden kutsuminen kauniiksi oli Kantin mielestä yhtä lailla väärin kuin greippimehun maun kutsuminen kauniiksi: molemmissa on kyse vain aistinautinnosta. Mutta kun ihaillaan meren syvää sinistä tai alttoviulun täyteläistä ääntä, nautintoa ei tunneta silmässä tai korvassa niin kuin greippimehun maku tunnetaan suussa. Kyseessä ei ole niin itsestään selvästi fysiologinen nautinto kuin maun kohdalla. Greippimehusta voisi joku sanoa, että hän ei pidä siitä, koska se on liian hapanta ja hän saa siitä kylmiä väreitä. Jos evätään jonkin tietyn värin tai äänen kauneus, vedotaan tuskin yhtä helposti pelkkiin fysiologisiin reaktioihin.
1700-luvulla monet korostivat, että kauneus ei ole kohteiden ominaisuus vaan jotain sisäistä, »meissä syntyvä idea» Hutchesonin sanoin. Esteettinen arvo on yksi arvon laji, eivätkä arvot ole kvaliteetteja, vaan niiden olemassaolo riippuu arvostavasta subjektista.
Aiemmin ei asiaa ollut ilmaistu näin selvästi, mutta ilmeisesti tähän tapaan oli hämärästi ajateltu. Jos kauneus olisi todella samastettu johonkin sellaiseen kohteen ominaisuuteen kuin osien välisiin lukusuhteisiin, olisi keskustelu päättynyt siihen. Mutta esim. Plotinoksen oli mahdollista asettaa perinteinen symmetriateoria kyseenalaiseksi, koska hänen mukaansa myös »jokainen ääni on itsessään ihastuttava». Kauniista oli siis kyse siellä, missä oli jotain ihastuttavaa, ja tämän jälkeen saatettiin kysyä, mistä se johtuu. Kysyttiin siis kauneuden objektiivisia edellytyksiä, etsittiin sen selitystä kohteen ominaisuuksista.
1700-luku oli estetiikassa rajan vetojen vuosisata. Taide erotettiin muusta tekemisestä (sillä perusteella, että taiteessa pyritään kauneuteen), ja kauneus erotettiin muista arvoista.
Tuomas Akvinolainen oli erottanut kauniin hyvästä ja todesta sillä perusteella, että vaikka kaikki arvot ovat oikeastaan yhtä ja samaa kohteen täydellisyyttä tai aktuaalisuutta, ihminen on tähän perusarvoon erilaisissa suhteissa: sanomme kohdetta kauniiksi, kun nautimme sen pelkästä tarkastelusta ja käsittämisestä.
1700-luvun ajattelijat olivat Tuomaan kanssa yhtä mieltä siitä, että kauneus on kiinteästi sidoksissa mielihyvään ja tarkasteluun, mutta Kant vei päätelmät pisimmälle. Kauneus eroaa hyvästä siinä, että jos en tunne mielihyvää, voin silti todeta kohteen hyväksi mutta en voi huomata sitä kauniiksi; hyvää voidaan arvostella säännön mukaan, kaunista ei. Toiseksi kaunis on eri asia kuin miellyttävä, koska sitä pidetään yleispätevänä.
Tuomas oli pitänyt vielä kiinni siitä, että kauneuden edellytyksenä ovat jotkin tietyt kohteen ominaisuudet: sen täydellisyys suhteessa omaan ideaansa tai käsitteeseensä. Kun oli käynyt ilmeiseksi, että kauniina koetaan monenlaisia asioita kukasta myrskyävään mereen ja antiikin patsaasta sammaloituneisiin raunioihin, alkoi tuntua epätodennäköisemmältä, että kaikessa kauniissa olisi kyse jostain yhdestä ja samasta kohteen ominaisuudesta. Hume pidättyikin lausumasta mitään lopullista siitä, mikä laukaisee kauneuden tunteen.
Niinpä kauneuden teoriassa käännyttiin kohteen ominaisuuksista ihmiseen, niihin ehtoihin joiden vallitessa jokin voidaan kokea kauniiksi. Hume luetteli erilaisia häiritseviä tekijöitä, jotka pitäisi eliminoida, kun taas Kant selitti, että esteettinen mielihyvä voi perustua vain johonkin kaikille ihmisille yhteiseen.
Kauniin lajien tai lähialueiden erottelu aiheutti myös sen, että kenttä hajosi. Esim. Kantille kauneus oli aivan muuta kuin ylevä. 1800-luvun tehtäväksi jäi yhdistää lajit kattavamman käsitteen alle.
sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen
Salomaa: Immanuel Kant, s. 40-41.
Johdanto teokseen Essays in Kant›s Aesthetics, s. 1.
Kant: Kritik der Urteilskraft, Einführung VI, s. XL.
Sivunumeroviittaukset ovat ns B‑laitokseen. Olen käyttänyt hyväkseni Risto Pitkäsen suomennoksia missä mahdollista.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §1 s. 4, alaviite. Maun kytkeminen kauneuteen ilmenee myös seuraavissa kohdissa: §14 s. 43; §32 s. 136.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §40 s. 161.
Tällaisesta maun käsitteen laajentamisesta on se etu, ettei tarvitse puhua »esteettisistä tarkastelevista arvostelmista» vastakohtana »esteettisille materiaalisille arvostelmille» vaan voidaan puhua yksinkertaisesti makuarvostelmista ja aistiarvostelmista.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §45 s. 180.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §17 s. 53; §8 s. 25; §33 s. 141.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §7 s. 19.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §7 s. 19-20.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §4 s. 10.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §4 s. 10-11.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §16 s. 48.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §3 s. 7.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §7 s. 19.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §39 s. 153.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §5 s. 14.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §2 s. 4-6.
Guyer: Kant and the Claims of Taste, s. 183.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §8 s. 24.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §32 s. 139.
Kant: Kritik der Urteilskraft Einführung VI, s. XXXIX.
Kant: Kritik der Urteilskraft Einführung VII, s. XLIV-XLV.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §27 s. 97.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §28 s. 105.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §49 s. 192; §51 s. 204.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §49 s. 194.
Kant: Kritik der Urteilskraft, s. 72.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §59 s. 258.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §60 s. 263.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §44 s. 177-178.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §14 s. 42.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §48 s. 188.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §45 s. 179.
Pseudo-Longinos: Korkeasta tyylistä 22, 1.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §42 s. 166.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §48 s. 189.
Kant: Kritik der Urteilskraft, §48 s. 187.
Lyotard: Vastaus kysymykseen: mitä postmoderni on? s. 153.
Jameson: Postmodernismi eli kulttuurin logiikka myöhäiskapitalismissa, s. 267.