sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen
1700-luvun Britanniassa keskusteltiin vilkkaasti estetiikan kysymyksistä. Tärkeimpiin kirjoittajiin kuuluivat lordi Shaftesbury, Joseph Addison ja Francis Hutcheson ennen Humea, Edmund Burke ja Alexander Gerard samoihin aikoihin vuosisadan puolivälissä sekä lordi Kames (eli Henry Home), Thomas Reid ja Archibald Alison vuosisadan jälkipuoliskolla. Merkittävin oli Hume, vaikka hän käsittelikin estetiikan ongelmia vain lyhyesti esseissään tai muiden aiheiden sivussa.
Erilaisia kauneuden lajeja oli erotettu jo antiikin aikana. Platon puhui miehisestä ja naisellisesta kauneudesta ja samoin Cicero:
»Kauneutta on kahta lajia. Näistä toiseen kuuluu viehättävyys, toiseen arvokkuus. Viehättävyyttä meillä on tapana pitää naisellisena, arvokkuutta miehisenä ominaisuutena.»
Pseudo-Longinos oli puolestaan korostanut suuruutta ja mahtavuutta luonnossa ja kirjallisuudessa.
1500- ja 1600-luvulla puhuivat monet kauneuden ohella suloudesta (gratia), jota – toisin kuin kauneutta – pidettiin selittämättömänä, sääntöihin alistumattomana; täydelliseltä runolta tai maalaukselta odotettiin molempia. Samaan aikaan saattoivat toiset korostaa hienostusta (subtilitas) tai ylevyyttä (sublimitas).
Kauneuden lajeista tai lähialueista oli siis puhuttu aiemminkin, mutta 1700-luvulla kenttä pirstoutui entistä selvemmin. Friedrich Schiller analysoi suloutta ja arvokkuutta, brittiläiset ylevää ja pittoreskia sekä monia muita lajeja. Esim. Edmund Burke tarkasteli vuonna 1757 julkaisemassaan teoksessa kaunista, ylevää, sulokasta, eleganttia, hienoa ja rumaa, jota hän piti kauniin, joskaan ei ylevän vastakohtana:
»– – rumuus on kauneuden vastakohta, se – – käy yhteen ylevän idean kanssa. En kuitenkaan yritä vihjata, että rumuus olisi itsessään ylevä idea, paitsi yhdistyneenä ominaisuuksiin, jotka herättävät suurta kauhua.»
Toiset pitivät ylevää kauniin lajina (esim. Shaftesbury ja Addison), toiset taas korostivat niiden vastakkaisuutta. Burke kuului jälkimmäisiin. Hänen mukaansa kaunis liittyy yhteisön säilymiseen synnyttämällä puhdasta mielihyvää eli rakkautta:
»Kauneudella tarkoitan sitä kappaleiden ominaisuutta tai niitä ominaisuuksia, joiden ansiosta ne aiheuttavat rakkautta tai jotain sen kaltaista viehtymystä (passion).»
Ydintapauksena voidaan pitää reagointia mies- tai naiskauneuteen, kuitenkin niin että kauneuden herättämä rakkaus on eri asia kuin seksuaalinen halu, joka silti »saattaa joskus toimia sen kanssa yhdessä».
Ylevä tai mahtava (sublime) sen sijaan synnyttää suhteellista mielihyvää eli ilahtumista (delight). Se on mielipahan väistymistä ja hyödyllistä yksilön olemassaolon kannalta. Sen ydintapaus on reagointi kauheaan ilman todellista pelkoa.
»Itsesäilytykseen kuuluvat intohimot – – ovat ilahduttavia, kun meillä on idea tuskasta ja vaarasta ilman että todella olemme sellaisissa olosuhteissa – – Kutsun yleväksi mitä tahansa, mikä synnyttää tällaista ilahtumista.»
Ilahtuminen koetaan positiivisena senkin vuoksi, että se on vastakohta ikävystymiselle; se on ikään kuin tunnevoimistelua. Burken esimerkkinä on myrskyävän meren katselu rannan turvasta. Esimerkin valintaan saattoi vaikuttaa Lucretius, joka kirjoitti runossaan Maailmankaikkeudesta:
»Mieluisaa, ulapalla kun riehuu valtava myrsky, / maalta on katsoa kuin kova toisen on käytävä taisto; / nautinnoksihan ei kenenkään ole kärsimys, vaan on / huomata mieluisaa, mitä vaivoja itse on vailla.»
Burke korosti siis tuskan ja vaaran ideoita ylevän kokemuksen osatekijöinä. Toiset saattoivat puhua kohteen valtavasta koosta, suuresta voimasta tai energiasta.
Kun eroteltiin monia kauneuden lajeja tai lähialueita, kävi entistä ilmeisemmäksi, että samat säännöt tai edellytykset eivät voi päteä kaikkialla. Vaikka rauhallisena lepäävä rakennus edellyttäisikin harmoniaa ja hyviä suhteita, samaa ei voi sanoa myrskyävän meren mahtavuudesta. Luontevimmalta ei enää vaikuttanutkaan kauneuden sitominen joihinkin kohteen ominaisuuksiin vaan ihmisen reaktioihin, hänen kokemaansa mielihyvän tunteeseen. Esim. Hugh Blair kirjoitti 1700-luvun puolimaissa, että kauniiksi kutsutuilla kohteilla ei ehkä ole mitään muuta yhteistä kuin niiden synnyttämä miellyttävä tunne.
Kauneuden selittämisessä siirryttiin objektivismista kohti subjektivismia.
Francis Hutcheson loi perustan myöhemmälle brittiläiselle estetiikalle teoksellaan Inquiry into the Original of Our Ideas of Beauty and Virtue (Tutkimus kauneuden ja hyveen ideoiden alkumuodosta 1725). Hänen lähtökohtanaan oli eron tekeminen kauneuden ja kohteen varsinaisten ominaisuuksien välille:
»– – seuraavassa tutkimuksessa sanalla kauneus tarkoitetaan meissä syntyvää ideaa, ja [ilmauksella] kauneusaisti [sense of beauty] kykyämme vastaanottaa tämä idea.»
›Idea› ei Hutchesonilla tarkoittanut platonista ideaa, vaan sana on peräisin John Locken tieto-opista. Lockelle idea oli havainnon, ajatuksen tai ymmärryksen välitön kohde. Kaikki ideat ovat peräisin aistimuksista, ja ne saattavat yhdistyä toisiinsa monimutkaisemmiksi ideoiksi. Esim. kullan ja vuoren ideat saattavat yhdistyä kultaisen vuoren ideaksi, joka ei enää olekaan peräisin välittömästi aistimuksista.
Havaintoideat syntyvät meissä olioiden ominaisuuksien vaikutuksesta, mutta ne ovat kahden tyyppisiä: ne joko 1) muistuttavat läheisesti varsinaisia ominaisuuksia tai sitten 2) eivät. Edellisiä ovat esim. muodon, ulottuvuuden, tiheyden, liikkeen ja määrän ideat, ja Locke kutsui vastaavia ominaisuuksia ensisijaisiksi (primaarisiksi). Ne ovat todella olemassa meistä riippumatta. Jälkimmäisiä ideoita ovat esim. makeuden, lämmön tai sinisyyden ideat, ja niitä vastaavat ominaisuudet ovat toissijaisia (sekundaarisia), koska ne ovat olemassa vain ensisijaisten ominaisuuksien erityisenä vaikutuksena meihin. Esim. lämpöä ei varsinaisesti ole olemassa, on vain hiukkasten liikettä.
Kun Hutcheson kutsui kauneutta ideaksi, hän ilmeisesti tarkoitti, että kauneus on toissijaisen ominaisuuden idea. Kohteen kauneus olisi siten verrattavissa sen lämpöön, makeuteen tai sinisyyteen ja eroaisi sen nelikulmaisuudesta. Niin kuin polttavan aistimus on samalla kivun aistimus, on Hutchesonin mukaan kauneuden aistimus samalla mielihyvän aistimus.
Nykyaikaista terminologiaa käyttäen voitaisiin sanoa, että näin ymmärrettynä kauneus on dispositionaalinen ominaisuus; se on yhtä kuin kohteen kyky tuottaa tarkastelijassa kauneuden idea tai tunne. Samaan tapaan kuin unilääkkeen nukuttavuus ilmenee vasta kun joku nielee pillereitä, kohteen kauneus ilmenee vasta, kun sopivanlainen ihminen tarkastelee sitä sopivissa oloissa.
Hutcheson kutsui kauneusaistia sisäiseksi aistiksi tai mauksi, koska se on suhteellisen riippumaton ulkoisista aisteista. Tarkka näkö tai kuulo ei takaa hyvää makua maalausten tai sävellysten yhteydessä, puhumattakaan sellaisista abstraktisista kohteista kuin Eukleideen teoreemoista.
Hiukkasten liike on lämmön idean perustana, ja Hutcheson pohti, mikä on kauneuden idean perustana. Absoluuttisen tai alkuperäisen kauneuden perustana on »yhtenäisyys vaihtelevuudessa» (uniformity amidst variety). Tähän kuuluu esim. linnunlaulun tai tuolin kauneus, samoin geometrian tai muun tieteen kauneus, koska niissäkin on yhtenäisyyttä vaihtelevuudessa: »yhteen teoreemaan sisältyy – – totuuksien ääretön moninaisuus».
Absoluuttista kauneutta on taiteessakin, mutta siinä on merkittävämpää suhteellinen tai verrannollinen kauneus, jossa perustana on jäljittelyn osuvuus. Näin kuva voi olla kaunis näköisyyden perusteella, vaikka malli ei ole.
Hutchesonin mukaan kauneus on siis ihmisestä riippuvaista olemassaolonsa puolesta. Se ei kuitenkaan ole ihmisestä riippuvaista siinä mielessä, että yhdelle ihmiselle kauniina näyttäytyvä olisi toiselle mitätöntä. Kauneus on yleispätevää, ei suhteellista (relatiivista).
Hutcheson uskoi ihmisten perimmäiseen samanlaisuuteen mutta ei toisaalta voinut olla huomaamatta arvostelujen erilaisuutta. Hän selitti että erimielisyydet ovat suureksi osaksi näennäisiä, sillä ne eivät koske kauneutta vaan jotain muuta. Esim. ranskalainen pitää säännöllisestä puistosta, englantilainen epäsäännöllisestä, mutta molemmat puistot ovat kauniita (yhtenäisiä ja vaihtelevia).
Toisaalta on myös aitoja erimielisyyksiä, ja ne Hutcheson selitti satunnaisista syistä johtuviksi. Tällaisina satunnaisina syinä hän näki assosiaatiot eli mielleyhtymät. Locken mukaan ideat assosioituvat erilaisten sattumusten vaikutuksesta aiheuttaen taikauskoa, virheitä ja ennakkoluuloja, ja Hutcheson selitti kauneusarvostelun erilaisuuden vastaavalla tavalla: kunkin ihmisen kokemukset eroavat toisen ihmisen kokemuksista, ja siksi assosiaatiot ovat erilaiset; ne tekevät miellyttävän jostakin, mikä ei ole todella kaunista, tai saavat inhoamaan jotakin, minkä muodossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa.
Hutchesonia seuraavat brittiläiset esteetikot erosivat toisistaan monin tavoin, mutta heidän pohdintojensa rakenne oli samantapainen kuin Hutchesonilla:
1. Maku: Mausta oli puhuttu jo renessanssin aikana, mutta 1700-luvun Britanniassa se liitettiin entistä kiinteämmin estetiikkaan: ›maku› merkitsi kykyä erottaa kaunis siitä mikä ei ole kaunista. Tosin ›kauneus› saatettiin ymmärtää melkoisen väljästi, ja esim. Thomas Reid luki kauneuden piiriin myös ystävällisyyden, henkevyyden ja hyväntuulisuuden.
Jotkut pitivät Hutchesonin tavoin makua omana aistinaan; joillekin riitti yksi aisti (esim. lordi Kames), mutta toiset erottivat useita erilaisia: Alexander Gerardin mukaan kauneusaistin ohella oli oma aistinsa esim. jäljittelylle, ylevälle ja naurettavalle. Kolmansien mielestä ei ole mitään erityistä kauneusaistia vaan maku on tavallisten sielunkykyjen erityistä toimintaa (esim. Edmund Burke).
Pisimmälle viimeisen linjan kehitti Archibald Alison vuosisadan lopulla. Kun Hutchesonille assosiaatiot olivat olleet syynä kauneusaistin virheisiin, piti Alison mielleyhtymiä kauneuskokemuksen perustekijöinä. Taustavaikuttajana tässä muuttuneessa suhtautumisessa oli Hume, jonka mukaan ideoiden assosioituminen ei ole mielivaltaista vaan tapahtuu kolmen periaatteen nojalla, jotka ovat 1) samankaltaisuus, 2) naapuruus eli ajallinen tai paikallinen läheisyys ja 3) syy ja seuraus.
Alisonin mielestä kauniin tai ylevän kokemus on kohteen synnyttämä assosiaatioketju, jonka sitoo yhteen jokin hallitseva tunne (surumielisyys, hilpeys, pateettisuus tms). Kukin ketjuun kuuluva idea synnyttää oman emootionsa ja oman mielihyvänsä, ja siten kauniiseen tai ylevään liittyvä mielihyvä on moniosaista, kompleksista.
Kohde voidaan kokea kauniiksi tai yleväksi vain kun sen koetaan ilmaisevan jotain tunnetta. Esim. erilliset äänet ja värit ovat sinänsä vain miellyttäviä, mutta ne voivat olla kauniita kun ne koetaan ilmaisevina, ja ilmaisevina ne koetaan vain syntyvän assosiaatioketjun ansiosta. Purppura on kaunista, koska se ilmaisee arvokkuutta assosioitumalla kuninkuuteen.
Alison perusteli näkemystään huomauttamalla, että kun näemme esim. kevätaamun kauniina, mielessämme on monia muitakin ajatuksia tai kuvia kuin pelkästään kohteeseen välittömästi kuuluvat. Toiseksi kauneuskokemusta ei synny, jos esim. suru tai hyötyajattelu estää assosiaatioketjun muodostumisen. Kolmanneksi esteettinen mielihyvä on sitä suurempaa, mitä enemmän mielleyhtymiä syntyy.
2. Kohteen ominaisuudet: Vaikka brittiläiset korostivat subjektiivista makua, he silti etsivät myös sitä objektiivista ominaisuutta, joka saa maun reagoimaan. Ehdotukset olivat moninaisia. Hutcheson oli puhunut vaihtelevuudessa havaitusta yhtenäisyydestä ja esityksen osuvuudesta. Burke ehdotti havaitsijan kaltaisuutta ja niitä ominaisuuksia, jotka herättävät rakkautta (pienuus, pehmeys, sileys jne). Alison korosti assosiaatioita ja piti täysin mahdottomana puhua varsinaisista objektiivisista ominaisuuksista, mutta hänkin ajatteli että kauniin tai ylevän kohteen tulee olla ikään kuin merkki taustalla vaikuttaneesta (inhimillisestä tai jumalallisesta) tajunnasta.
3. Relativismin vastustus: Brittiläisiä yhdistävänä piirteenä oli maun ongelman pitäminen psykologisena, empiirisenä. Ajateltiin että maun ansiosta joidenkin esineiden tai asioiden tarkastelu herättää mielihyvää, mutta lisäksi oltiin vakuuttuneita, että on olemassa hyvää ja huonoa makua. On olemassa maun standardi, jokin periaate, jonka nojalla voidaan erottaa hyvä maku huonosta. Jos ihmisellä on hyvä maku, hän tuntee mielihyvää vain todella arvokkaan yhteydessä. Uskoa tähän standardiin perusteltiin olettamalla ihmiset samanlaisiksi: koska ihmiset ovat saman lajin edustajia, heillä on sama yhteinen olemus ja siten samalla tavalla toimiva makukyky. Ehkä selvimmin tämän ajatuksen ilmaisi lordi Kames:
»– – meillä on taju tai vakaumus yhteisestä luonnosta, ei vain oman lajimme vaan kaikkien lajien kohdalla – – Tämä yhteinen luonto ymmärretään kunkin lajiin kuuluvan yksilön malliksi tai standardiksi.»
4. Arvostelun vaihtelevuus: Kames selitti maun vaihtelun sillä, että ihmiset ovat puutteellisia tai vääristyneitä suhteessa ihmisen olemukseen. Hutcheson oli vedonnut assosiaatioiden häiritsevyyteen, Alison sellaiseen mielikuvituksen tilaan, joka ei ole otollinen mielleyhtymien syntymiselle (esim. suru tai hyötyajattelu). Burke puolestaan viittasi herkkyyden tai tarkkaavaisuuden eroihin eri ihmisillä.
Kenellä sitten on hyvä maku ja mikä on todella arvokasta? Miten tästä voidaan päästä selville? Yksi vastausehdotus oli, että tulee tutkia, mikä on miellyttänyt aina ja kaikkialla; vedottiin ajan tuomioon. Toisen ehdotuksen mukaan pitää miettiä, minkä tyyppisen ihmisen makuun voidaan luottaa. Näitä vastauksia ehdotti myös Hume eikä siten poikennut suuresti aikalaisistaan.
David Hume (1711–1776) syntyi vähävaraiseen skotlantilaiseen aatelisperheeseen. Skotlannissa hän vietti suuren osan elämäänsäkin mutta oleskeli pitkiä aikoja myös Ranskassa, jossa häntä pidettiin suuremmassa arvossa kuin synnyinseudulla. Hänestä piti alun perin tulla lakimies, mutta »intohimo kirjallisuuteen» vei hänet mukanaan, ja lakiopintojen sijalle tulivat sellaiset kirjailijat kuin Voet ja Vinnius, Cicero ja Vergilius.
Hume julkaisi useita teoksia, jotka myöhemmin nousivat filosofian klassikoiksi, mutta tunnustusta hän saavutti vasta elämänsä lopulla. Hän haki Edinburgin yliopistosta »Etiikan ja pneumaattisen filosofian» professorin virkaa mutta ei saanut, koska häntä pidettiin epäilyttävänä vääräoppisena ja ateistina. Niinpä hän joutui elättämään itsensä monenlaisilla töillä: sihteerinä, kirjastonhoitajana ja mielenvikaisen markiisin maksettuna seuramiehenä.
Luonnettaan Hume kuvasi seuraavasti omaelämäkerrassa, joka julkaistiin vasta kuoleman jälkeen:
»Olen, tai olin – – luonteeltani leppeä ja maltillinen, mielenlaadultani avoin, sosiaalinen ja iloinen; kykenin kiintymään mutta en ollut taipuvainen vihollisuuteen; intohimoni pysyivät kohtuudessa. Edes rakkauteni kirjalliseen maineeseen, joka oli hallitseva intohimoni, ei koskaan katkeroittanut minua, vaikka koinkin monia pettymyksiä.»
Kuuluisa on Charlemontin kreivin kuvaus Humen ulkoisesta olemuksesta. Se ei hänen mielestään ollenkaan vastannut luonnetta ja taipumuksia:
»Uskon että luonto ei ole koskaan muovannut ketään, jonka ulkonäkö olisi ollut niin vastakkainen hänen todelliselle luonteelleen. – – Hänen kasvonsa olivat suuret ja lihavat, hänen suunsa oli leveä eikä ilmaissut muuta kuin vähämielisyyttä. Hänen silmänsä olivat tyhjät ja hengettömät, ja koko hänen olemuksensa pyylevyys vei ajatukset mieluummin kilpikonnia syövään raatimieheen kuin hienostuneeseen filosofiin.»
Humen tunnetuimpia filosofisia teoksia ovat A Treatise of Human Nature (Tutkielma ihmisluonnosta 1739) ja Enquiry Concerning the Principles of Morals (Tutkimus moraaliperiaatteista 1751), jota Hume piti tuotantonsa huippuna. Kumpikaan ei ilmestyessään herättänyt huomiota, ja Hume saikin elinaikanaan eniten tunnustusta historiaa, taloutta ja politiikkaa käsittelevistä kirjoituksistaan.
Estetiikan ongelmia Hume käsitteli useissa teoksissa mutta keskittyi niihin nimenomaan esseissään, sellaisissa kuin Of Tragedy (Tragediasta) ja Of the Delicacy of Taste and Passion (Maun ja intohimon hienovaraisuudesta). Tärkein on kuitenkin essee Of the Standard of Taste (Maun standardista 1757).
Hume oli empiristi ja skeptikko. Locken tieto-oppiin hän teki lisäyksen erottamalla toisistaan välittömät kokemukset (vaikutelmat eli impressiot) ja ideat, jotka ovat vaikutelmien heikentyneitä jäänteitä. Ideoita syntyy myös aikaisempien ideoiden assosioituessa toisiinsa.
Näistä lähtökohdista Hume hyökkäsi perinteisiä käsityksiä vastaan. Skeptikkona hän piti kaikkia sellaisia ideoita sisällyksettöminä, joita ei voi palauttaa kokemukseen, empiriaan. Esim. substanssi, minuus tai syysuhde ovat asioita, joista meillä ei voi olla mitään tietoa. Niitä ei voi välittömästi havaita, ja siksi vaikkapa syysuhteen eli kausaliteetin idea on sisällyksetön. Se mitä me sanomme syyn ja seurauksen laiksi, ei ole muuta kuin joukko tapauksia, jotka ovat sattuneet seuraamaan toisiaan tietyssä järjestyksessä. Kun heitän kiven ikkunaan ja ikkuna menee rikki, ei tässä ole muuta lainalaisuutta, kuin että näin on käynyt monta kertaa aiemminkin.
Estetiikan kannalta olennainen on Humen tapa jakaa vaikutelmat eri ryhmiin: alkuperäisiin vaikutelmiin kuuluvat aistivaikutelmat ja ruumiillisen nautinnon ja kivun vaikutelmat; toissijaisiin vaikutelmiin kuuluvat kaikki »reflektiiviset» vaikutelmat. Jälkimmäisten yhden osan muodostavat tunteet ja intohimot, ja ne jakautuvat edelleen kahtia: kiihkeisiin intohimoihin kuuluvat tavalliset emootiot ja tyyniin intohimoihin ne, joihin eettinen ja esteettinen arvottaminen perustuu.
| VAIKUTELMAT | |||
| alkuperäiset | toissijaiset eli reflektiiviset | ||
| muut | intohimot | ||
| kiihkeät | tyynet: eettisen ja esteettisen arvottamisen perustana |
||
Kun esteettinen ja moraalinen arvottaminen perustuu »intohimoihin», on kohteen arvon suhde sen varsinaisiin ominaisuuksiin epäsuora. Periaate, että tosiasioista ei voida koskaan johdella arvoja, on tullut tunnetuksi Humen giljotiinin nimellä.
Humen »estetiikkaa koskeva pääteos», essee Of the Standard of Taste ei ole erityisen omaperäinen: monet sen ajatuksista olivat esiintyneet aikaisemmilla kirjoittajilla, erityisesti ranskalaisella Abbé du Bos›lla ja brittiläisillä Joseph Addisonilla ja Francis Hutchesonilla. Kirjoituksen voima on mieluummin ajatusten kypsyydessä.
Essee käsittelee sekä taidefilosofiaa että kauneuden filosofiaa, koska ongelmana on »kauneus ja epämuotoisuus» taiteessa. Taidetta Hume ei pyri määrittelemään, mutta taustaoletuksena hänellä on, että hyvä taideteos on kaunis.
Empiristinä Hume ei lähde mistään yliaistillisesta kauneuden ideasta vaan jostain kokemuksellisesta, nimittäin kauneusmielihyvästä.
Humelle kauneus ei ole kohteiden ominaisuus niin kuin vaikkapa pyöreys: voidaan tarkistaa mittaamalla, onko jokin pyöreä vai ei. Kauneus on tunteen (sentiment) asia. Tässä mielessä hän hyväksyy sanonnan »kauneus on katsojan silmässä».
»– – kauneus on sellainen osien järjestys ja rakenne, joka – – on omiaan antamaan mielihyvää ja tyydytystä sielulle.»
Kauneutta voidaan verrata lähinnä kohteen väriin. Fysikaaliselta kannalta mikään ei ole minkään väristä; väriä on olemassa vain olennolle, jolla on sopivat aistielimet. Samaan tapaan kauneutta on olemassa vain olennolle, jolla on sopivanlainen kauneusaisti. Hume ei käytä ilmausta ›sense of beauty› eli ›kauneusaisti› niin kuin Hutcheson, mutta hän vertaa kauneuden tajuamista makujen ja värien aistimiseen. Samalla tavalla kuin sopiva sähkömagneettinen säteily saa aikaan violetin aistimuksen, voi violetin aistimus saada aikaan kauneuden tunteen.
| ulkoinen aisti | sisäinen aisti | ||
| ärsyke | reaktio | ärsyke | reaktio |
| sähkömagneettinen säteily aallonpituudeltaan 420 millimikronia | violetin aistimus | kauneuden tunne (mielihyvä) | |
Kun Hume korosti kauneuden yhteyttä mielihyvään, hän ei tarkoittanut mitä tahansa mielihyvää vaan nimenomaan »tyyniin intohimoihin» kuuluvaa mielihyvää. Tämä merkitsee että kauneusmielihyvän perustana on kohteen tarkastelu yleiseltä kannalta, erillään sen suhteesta yksityisiin pyyteisiimme tai intresseihimme.
Humen mukaan on joskus vaikea pitää erillään eri tekijöistä aiheutuvia vastakkaisia tunteita; on esim. vaikea tunnustaa kauniiksi tai musikaaliseksi vihamiehen ääntä:
»Mutta sellainen henkilö, jolla on hyvä musiikkikorva ja joka hallitsee itsensä, pystyy erottamaan nämä tunteet ja ylistämään sitä, mikä on ylistämisen arvoista.»
»Tyyniin intohimoihin» perustuu kauneuden ohella moraalinen arvo. Yhdessä ne eroavat sellaisista arvoista, jotka perustuvat »kiihkeisiin intohimoihin» ts joissa mielihyvä kytkeytyy yksityisiin pyyteisiimme. Nämä kaikki kolme eroavat tiedollisesta arvosta, joka ei ole tunteen asia lainkaan vaan perustuu todellisuuteen.
Kauneusmielihyvän pyyteettömyyttä korosti myöhemmin Kant, mutta siitä puhuivat siis myös Hume ja muut brittiläiset.
Seuraavaksi Hume siirtyy tarkastelemaan kahta yleistä käsitystä kauneudesta. Ensimmäisenä on sanonta »makuasioista ei kannata kiistellä» (de gustibus non est disputandum). Arkiajattelun mukaan tunteet eivät ole oikeita eivätkä vääriä sen enempää kuin makuaistimukset: kaikki ovat yhtä oikeassa. Usein nimitetään makuasiaksi juuri sellaista, missä valintaa ei enää voida yleisesti perustella vaan kyse on pelkästä mieltymyksestä. Hume toteaa:
»Kauneus – – on olemassa vain mielessä joka tarkastelee kohteita, ja jokainen mieli havaitsee erilaisen kauneuden. Yksi voi havaita epämuotoisuutta siinä, missä toinen havaitsee kauneutta – – Todellisen kauneuden tai todellisen epämuotoisuuden etsiminen on yhtä turhaa kuin sen teeskentely, että on löytänyt todellisen makeuden tai todellisen karvauden. Aistielinten tilan mukaan voi sama kohde olla sekä makea että karvas; ja sanalaskussa sanotaan oikein, että makuasioista ei pidä kiistellä.»
Tämä on kuitenkin vasta asian toinen puoli. Terve järki tunnustaa myös, että on hyvää ja huonoa makua, Humen sanoin »mielettömiä ja naurettavia tunteita»:
»Jos joku väittäisi, että eleganssiltaan tai neroudeltaan Ogilby on Miltonin veroinen tai Bunyan Addisonin veroinen, niin hänen ajateltaisiin puolustavan samanlaista mielettömyyttä kuin jos hän olisi väittänyt myyränmätästä Teneriffan korkuiseksi tai lampea valtameren laajuiseksi. On ehkä olemassa ihmisiä, jotka asettavat ensin mainitut kirjailijat etusijalle, mutta sellaista makua ei oteta vakavasti, ja sanomme ilman epäilystä, että näiden kriitikkoina esiintyvien ihmisten tunteet ovat mielettömiä ja naurettavia.»
Ogilbya ei enää kukaan muista, ja tältä osin Humen esimerkki on vakuuttava. Sen sijaan ei ole itsestään selvää, että Addison on Bunyania parempi. Mary Mothersill pohdiskelee:
»Mielestäni Hume on väärässä Bunyanin ja Addisonin suhteen. Ehkä olisin voinut saada hänet vakuuttuneeksi siitä, että ›eleganssi› ei merkitse kaikkea ja että Bunyan ei tavoittele sitä, tai että Addisonilta puuttuu syvyyttä, vaikka hän onkin omalla tavallaan hyvä – mutta olisin voinut myös epäonnistua.»
Esimerkin osittainen epäonnistuminen ei kuitenkaan kumoa Humen mainitsemaa maun paradoksia: kauneus on tunteen asia, mutta silti tuntuu oikealta sanoa, että jokin on todella kaunista. Kun joku moittii teosta, jonka erinomaisuutta emme epäile, olemme taipuvaisia ajattelemaan, että moittijalla on huono maku. Ajattelemme että toinen ihminen ei tajua kohteen esteettistä arvoa. Jos pidämme Seitsemää veljestä hyvänä romaanina, olemme taipuvaisia ajattelemaan, että A. Ahlqvist oli väärässä, kun hän tuomitsi Kiven teoksen. Samalla tavalla ymmärtämättömiltä vaikuttavat ne kuvataidearvostelijat, jotka näkivät impressionismissa vain kyvyttömyyttä ja yleisön halveksuntaa.
Hume huomauttaa että kauneuden tajuaminen on tässäkin suhteessa kuin värin aistiminen. Vaikka väri ei ole kohteen ominaisuus samassa mielessä kuin pyöreys, voidaan sanoa, että veri on todella punaista. Jos joku ei erota koivun lehden väriä veren väristä, häntä sanotaan värisokeaksi. Hänen aistinsa ovat viallisia.
Näiden alustavien huomioiden jälkeen Hume siirtyy varsinaiseen aiheeseensa ja alkaa pohtia, kuinka löydetään maun standardi eli periaate hyvän maun erottamiseksi huonosta.
Oletetaan että olisi tarpeen selvittää, mikä aineosa aiheuttaa makeuden aistimuksen. Tällöin täytyisi valita sopivia koehenkilöitä, sellaisia joiden makuaisti on kunnossa. Toiseksi koeolosuhteet pitäisi määritellä sopivasti: voidaan olettaa että hyvätkin aistit toimivat huonosti jossain tilanteessa (on vaikea maistaa mitään kun pippuri polttaa suuta). Tämän jälkeen selvitettäisiin kokeellisesti, mikä on makeaa ja mikä ei. Sopiville maistajille sopivissa oloissa makealta maistuva on todella makeaa, ja voitaisiin edelleen saada selville, että makeusaistimuksen aiheuttivat erilaiset sokerit, sakariini, aspartaami ja syklamaatti. Olisi löydetty makeutta koskeva maun standardi.
Tätä standardia voitaisiin käyttää kahteen suuntaan. Ensiksi voitaisiin kiistattomasti osoittaa, että kypsä mansikka on makea, koska siinä on sokeria. Jos se ei minusta maistu makealta, aistielimissäni on vikaa. Toiseksi olisi mahdollista laatia ohje: »jos haluat valmistaa makealta maistuvan jälkiruuan, varmistu siitä, että siinä on sokeria, sakariinia, aspartaamia tai syklamaattia».
Humen mukaan on luonnollista etsiä myös kauneutta koskevaa maun standardia:
»Meille on luonnollista etsiä Maun Standardia: sääntöä, jonka nojalla ihmisten erilaiset tunteet voidaan sovittaa, tai ainakin päätöstä, joka vahvistaa yhden tunteen ja tuomitsee toisen.»
Humen päämääränä ei ole selvittää, mikä kohteen ominaisuus laukaisee kauneuden tunteen. Hän ei edes arvaile vaan puhuu epämääräisesti »tietyistä muodoista tai ominaisuuksista», jotka ovat »luonnon asettamassa suhteessa» kauneustunteeseen.
Hutcheson oli esittänyt että kauneuden tunteen laukaisee aina sama asia: yhtenäisyys vaihtelevuudessa. Humen mielestä tällaisia laukaisevia tekijöitä on monenlaisia; hän puhuu esim. hyvistä suhteista, harmoniasta, yhtenäisyydestä, vaihtelevuudesta, kontrasteista, ilmaisun voimasta ja kirkkaudesta, värien loistosta, kuvauksen täsmällisyydestä, ihmisten ja eläinten terveydestä ja liikkumisen taloudellisuudesta sekä kulkuvälineiden tarkoituksenmukaisuudesta.
Humen ongelmana ei ole, mikä laukaisee kauneuden tunteen vaan sitä edeltävä kysymys: Miten saadaan selville, mikä laukaisee kauneuden tunteen? Mitä edellytyksiä pitää asettaa koehenkilölle ja mitä olosuhteille? Kuka ja missä tilanteessa on pätevä arvostelija (true judge), jonka mielipide voidaan asettaa maun standardiksi? Ihmisten mielipiteet käyvät ristiin; yksi pitää kehnona toisen ylistämää teosta, ja siksi pitäisi voida jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin: näiden mielipiteistä ei tarvitse välittää, koska heillä on huono maku, kun taas noiden mielipiteille tulee panna painoa, koska he täyttävät pätevän arvostelijan vaatimukset. Näitä vaatimuksia Hume luettelee viisi:
1) Maun hienovaraisuus (delicacy of imagination/ taste): Siihen kuuluu ilmeisesti kaksi asiaa: toisaalta huomaaminen ja toisaalta havaittuun reagoiminen mielihyvää tai -pahaa tuntien. Hume kirjoittaa kriitikosta, jolta puuttuu hienovaraisuutta, että hän ei huomaa eikä hänessä synny mielihyvän tunnetta:
»– – hän arvostelee tekemättä eroa, ja häneen vaikuttavat vain kohteen karkeammat ja kouraantuntuvammat ominaisuudet: hienommat vedot menevät ohitse huomaamatta ja huomioon ottamatta.»
»– – samat ominaisuudet – – pienempinä määrinä – – eivät saa aikaan [sisäisen tunteen] elimissä selvästi tuntuvaa mielihyvää tai mielipahaa – –.»
Maun hienovaraisuuden edellytyksenä Hume mainitsee mielen tyyneyden ja keskittymisen kohteeseen asianmukaisella tavalla. Hän vertaa tätä kykyä jälleen aistimiseen ja ottaa esimerkiksi kohdan Cervantesin romaanista Don Quijote. Sancho Panza kehuu viinin maistajan kykyään ja väittää sen olevan periytyvä ominaisuus: kaksi hänen sukulaistaan oli kutsuttu maistamaan hyvänä pidettyä viiniä; molemmat kehuivat viiniä mutta mainitsivat myös pikku virheestä: toinen oli erottavinaan viinissä raudan, toinen nahan maun; heille naurettiin, kunnes tynnyri tyhjeni ja pohjalta löytyi nahkapalaan kytketty rauta-avain.
2) Harjaantuneisuus: Maun hienovaraisuus on kehitettävissä oleva kyky, ja siksi se tarvitsee harjoitusta. Tarkastelijan tulee olla perehtynyt kyseessä olevaan taiteen ja kauneuden lajiin, ja hänen pitäisi tutkia arvosteltavaa teosta useaan kertaan.
3) Vertailu: Tarkastelijan tulee vertailla keskenään erilaisia teoksia, sillä vain vertailun kautta voidaan saada selville, onko teos keskinkertaisuus vai huippusaavutus. Karkeinkin töherrys voi tehdä vaikutuksen sellaiseen, joka ei tiedä paremmasta, koska siinäkin voi olla värien kirkkautta ja kuvauksen täsmällisyyttä.
4) Ennakkoluulottomuus: Ystävyys tai vihamielisyys taiteilijaa kohtaan pitäisi sulkea arvioinnin ulkopuolelle; pitäisi unohtaa oma yksilöllinen olemassaolo ja tarkastella teosta ikään kuin ihmisenä yleensä. Kullakin teoksella on jokin näkökulma, josta käsin sitä tulisi lähestyä, ja pätevä arvostelija ottaa tämän huomioon. Jos kyseessä on toisena aikana tai vieraassa kulttuurissa syntynyt tuote, tarkastelija pyrkii asettumaan alkuperäisen yleisön asemaan.
5) Hyvä ymmärrys (good sense, sound understanding): Tämä kohta liittyy edelliseen, koska terveen ymmärryksen avulla voidaan pitää ennakkoluulot kurissa. Se on tarpeellinen myös selvitettäessä, millä tavoin monimutkaisen teoksen osat ovat suhteessa toisiinsa, mihin lajiin teos kuuluu (onko se historiankirjoitus, julkinen puhe vai runo) ja miten se selviytyy lajille tyypillisistä päämääristä. Humen mukaan ilman ymmärrystä ei voi tavoittaa »järkeilyn ja rakenteen kauneuksia», mutta hän sanoo myös että ymmärrys tai järki ei ole maun olennainen osa vaan ainoastaan sen edellytys. Vaikka ihmisellä olisi »enkelin ymmärrys» mutta ei makua, hän ei tajuaisi kohteen kauneutta.
Vaatimukset ovat ankarat, ja siksi pätevä arvostelija on harvinaisuus.
»– – vain harvat ovat päteviä arvottamaan mitä tahansa taideteosta tai pitämään omaa tunnettaan kauneuden standardina.»
Periaatteessa asia voitaisiin siis ratkaista kokeellisesti, mutta vielä helpompaa on tutkia, mikä on kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa miellyttänyt ihmisiä. Katsotaan, mikä on läpäissyt ajan tuomion:
»Voimme todeta vaikutuksen erillisiä tapauksia selvemmin siitä pysyvästä ihailusta, joka kohdistuu teoksiin, jotka ovat läpäisseet kaikki muodin oikut ja tietämättömyyden ja kateuden aiheuttamat virheet. // Pariisissa ja Lontoossa ihaillaan yhä samaa Homerosta, joka miellytti Ateenassa ja Roomassa kaksi tuhatta vuotta sitten.»
Kun maun standardi tällä tavalla on saatu selville, sitä voidaan käyttää kahdella tavalla. Ensinnä siitä voidaan johtaa kauneuden säännöt (rules of beauty), joiden nojalla on mahdollista pitävästi todeta, onko kohde todella kaunis vai ei. Voidaan todistaa epäilijälle, että kohde on kaunis, koska sillä on tämä ja tämä ominaisuus.
Toiseksi maun standardista voidaan johtaa komposition säännöt (rules of composition), jotka ovat muotoa »jos haluat tehdä kauniin taideteoksen, menettele näin ja näin».
Hume tekee lopuksi yhden varauksen. Voidaan erottaa erinomainen taiteilija kurjasta, mutta ei ehkä voida sanoa, kumpi kahdesta hyvästä taiteilijasta on parempi. Myös pätevien arvostelijoiden mielipiteet käyvät ristiin, eikä ole syvempää standardia johon vedota.
»– – jää kuitenkin kaksi [maun] vaihtelun lähdettä, jotka eivät riitä sekoittamaan kauneuden ja epämuotoisuuden kaikkia rajoja mutta aiheuttavat usein aste-eroja hyväksymisessä ja moittimisessa. Yksi on ihmisten erilainen mielenlaatu ja toinen ajan ja maan tavat ja mielipiteet.»
Mielenlaadun vaikutuksesta Hume kirjoittaa:
»Kaksikymmenvuotiaana voi Ovidius olla suosikkikirjailijamme, nelikymmenvuotiaana Horatius ja viisikymmenvuotiaana ehkä Tacitus. – – Valitsemme mielikirjailijamme niin kuin ystävämme: mielenlaadun yhdenmukaisuuden perusteella. – – Yhtä ihmistä miellyttää enemmän mahtavuus, toista herkkyys, kolmatta pilailu. Yksi on tarkka vioista ja siksi innostunut virheettömyydestä; toisen kauneudentaju on elävämpi, ja hän antaa anteeksi kaksikymmentä mielettömyyttä ja puutetta yhden ylevän tai pateettisen vedon tähden. Tämä ihminen arvostaa tiiviyttä ja energisyyttä, tuo iloitsee harmonisesta ja yltäkylläisen runsaasta ilmaisusta. Yksi mieltyy yksinkertaiseen, toinen koristeelliseen. Komedialla, tragedialla, satiirilla, oodilla on kullakin kiihkeät kannattajansa – –.»
Lainauksessa ilmenee 1700-luvun brittiläisille tyypillinen taju esteettisen arvon moninaisuudesta. Eri ihmiset suosivat erilaista esteettistä arvoa, niin että yksi pitää parempana tiivistä ja energistä teosta, toinen harmonista ja yltäkylläisen runsasta.
Tämä ei kuitenkaan pudota pohjaa maun standardilta, jos kumpikin on valmis tunnustamaan arvokkaiksi molemmat piirteet: sekä tiiviyden ja energisyyden että harmonisuuden ja yltäkylläisyyden. Voitaisiin sanoa että on »makuasia», pitääkö parempana Ovidiusta vai Horatiusta, mutta huonon maun merkki on pitää Ogilbya parempana kuin Miltonia.
Toisena vaihtelun aiheuttajana olivat »ajan ja maan tavat ja mielipiteet». Niitä on monenlaisia, ja eräät voi ja tuleekin Humen mukaan jättää huomiotta (spekulatiiviset, erityisesti uskonnolliset mielipiteet). Toisia on kuitenkin mahdoton sivuuttaa, ja näihin kuuluvat moraalikäsitykset:
»Moraalia ja säädyllisyyttä koskevat ajatukset vaihtelevat ajan mukana, ja siksi toisinaan kuvataan paheellisia tapoja niitä asianmukaisesti paheksumatta. Täytyy myöntää että tällainen pilaa runon ja tekee siitä todella epämuodostuneen. En voi, eikä voi vaatia että minun pitäisikään osallistua näihin tunteisiin. Sellaisesta teoksesta en voi koskaan nauttia, vaikka antaisinkin anteeksi runoilijalle sen nojalla, että hänen aikanaan tavat olivat toisenlaiset. Monet antiikin runoilijat – joskus jopa Homeros ja traagikotkin – kuvaavat luonteita, joissa inhimillisyyden ja säädyllisyyden puute on ilmeinen. Tämä vähentää huomattavasti näiden jalojen teosten arvoa – –.»
Väärien moraalikäsitysten ohella myös teoksessa ilmenevät uskonnolliset käsitykset ovat »ikuisia vikoja», jos ne voimistuvat kiihkoilun tai taikauskon asteelle.
Tiivistän Humen käsityksen maun standardista: Kauneus on tunteen asia, mutta silti on olemassa todella kauniita kohteita. Nämä selviävät tutkimalla, mikä miellyttää sellaisia ihmisiä, joilla on hyvä maku. Tässä ei vedota auktoriteettiin vaan normaaliin tai ihanteelliseen tarkastelijaan (samalla tavalla kuin värien aistimisessa).
Hume ja Tuomas Akvinolainen korostivat kauneuden yhteyttä tarkastelun miellyttävyyteen. Tällä perusteella Tuomas erotti kauniin hyvästä: kaunista kannattaa tarkastella, hyvää tavoitella. Hume sen sijaan erotti kauneuden tiedollisesta arvosta (totuudesta): kauneuden kohdalla standardi perustuu ihmiseen ja hänen tunteisiinsa, totuuden kohdalla ulkoiseen todellisuuteen. Tuomas korosti rajaa kauniin ja hyvän välillä, Hume kauniin ja toden välillä.
Molemmat pohtivat myös kauneuskokemuksen edellytyksiä. Hume tähdensi subjektiivisia ehtoja, Tuomas objektiivisia. Tuomaan mukaan kaunis kohde on aktuaalinen; sen mahdollisuudet ovat toteutuneet, ja tällainen kohde on samalla hyvä ja tosi. Hume ei lähtenyt edes arvailemaan, mitä kauniilta kohteelta edellytetään, vaan hän pohti, mitä edellytetään tarkastelijalta. Ensisijaista on kokijan tunne, ja vasta tarkemman tutkimisen jälkeen voidaan sanoa, onko kaikilla kauniilla kohteilla jotain muutakin yhteistä kuin se, että ne miellyttävät.
Hume on ollut tärkeä myöhemmälle estetiikalle luodessaan perustaa assosiaatiopsykologialle ja erottaessaan arvot ja tosiasiat jyrkästi toisistaan. Myös hänen esteettiset katsomuksensa ovat tärkeitä:
Hume erosi (muiden brittiläisten empiristien tavoin) aikaisemmasta kauneuden filosofiasta siinä, että hän ei lähtenyt metafyysisestä tai ontologisesta kokonaisteoriasta ja sovittanut kauneuskäsityksiään sen osaksi. Hänen lähtökohtanaan oli empiirinen tosiasia, kauneusmielihyvä, ja näin hän rakensi käsitystään »alhaalta käsin» (niin kuin kokeellisen estetiikan edustajat sanoivat omasta menetelmästään 1800-luvun lopulla).
Toiseksi puhuminen mausta ja sen rinnastaminen aistiin ulottaa vaikutuksensa meidänkin aikamme kielenkäyttöön. Sanotaan että se ja se on pukeutunut aistikkaasti tai hyvää makua osoittaen.
Kolmanneksi kannattaa Hume muistaa, koska hän kieltäytyi sanomasta, mikä nimenomainen kohteen ominaisuus saa aikaan kauneusmielihyvän: tällaisia ominaisuuksia on ilmeisesti lukemattomia.
Neljänneksi hän korosti kauneuden yhteyttä mielihyvään. Korostuksen jälkeen tuli kuitenkin ilmeiseksi maun paradoksi: miten yksityinen tunne ja kauneuden yleispätevyys on sovitettavissa yhteen. Humen ansioksi voidaan laskea ainakin ongelman muotoilu ja keskustelun painopisteen siirtäminen tunnekiistoista arvioijan kyvykkyyteen.
Humen ratkaisuyritys maun paradoksiin ei ole vakuuttanut. Kauneuden tajuaminen on ilmeisesti monimutkaisempi asia kuin värien tai makujen aistiminen. Suomeksi puhutaankin värien aistimisesta mutta kauneuden tajusta (kuten myös huumorin tajusta). Humen esseessä tuntuu jännite sen välillä, että ensin kauneuskokemus rinnastetaan passiiviseen aistimiseen ja kuitenkin sen jälkeen korostetaan ymmärryksen osuutta, jota ei silti pidetä maun osatekijänä vaan edellytyksenä sen virheettömälle toiminnalle.
Voitaisiin ehdottaa että ymmärrys tulisi kytkeä tiukemmin makuun. Ymmärrys ei ole tärkeä maun edellytyksenä, vaan se on maun osatekijä. Näin ajatteli Immanuel Kant.
Toiseksi Humea on usein kritisoitu kehämäisyydestä: pätevän arvostelijan avulla pitäisi selvittää, mikä on todella kaunista, mutta voidaanko pätevää arvostelijaa tunnistaa viittaamatta siihen, mitä pidetään todella kauniina? Ilmeisesti ei täysin.
Osa pätevän arvostelijan kriteereistä on siinä mielessä ongelmattomia, että ne eivät ole sidoksissa kauneuskokemuksiin: terve ymmärrys ja ennakkoluulottomuus.
Sen sijaan maun hienovaraisuus on kaksijakoinen asia, koska siihen kuuluu sekä erotuskyky että mielihyvän syntyminen. Kriitikon erotuskyvyn tarkkuudesta ei tietenkään päästä perille niin yksinkertaisesti kuin Sanchon sukulaisten viininmaistokyvystä (tynnyrin pohjalta löytyi nahkahihnaan sidottu rauta-avain). Hume vihjaa kuitenkin toiseen suuntaan: jos joku osoittaa minulle sellaista teoksen ominaisuutta, jota en aikaisemmin huomannut mutta jonka nyt tajuan, katson tämän puhuvan sen puolesta, että tuo toinen on pätevä arvostelija.
Kehämäisyyden kannalta ongelmallisia ovat lähinnä seuraavat kolme kriteeriä:
Jos kriitikko ei ole tutustunut hyviin teoksiin, häntä ei sanota harjaantuneeksi tai riittävästi vertailuja tehneeksi. Jos hän on tutustunut hyvinä pidettyihin teoksiin mutta ei ole pitänyt niistä, ajatellaan helposti että hän ei ole ymmärtänyt niiden hyvyyttä; hän on kuin matkailija, joka on käynyt monessa paikassa mutta ei ole nähnyt, mitä olisi ollut nähtävissä. Jos esim. kirjallisuuskriitikon mielestä Homeros, Shakespeare ja Goethe ovat mitättömiä, pidettäisiinkö häntä riittävän harjaantuneena tai kokeneena?
Voisi kuitenkin käydä ilmi, että kriitikko on ymmärtänyt lukemansa, mutta pysyy silti kannassaan: mainitut kirjailijat ovat huonoja. Mitä tällöin olisi tehtävissä? Sanottaisiinko että hän yksinkertaisesti on niin suuressa määrin muista poikkeava, että hänen arviointiinsa ei voi luottaa? Tällainen ihminen olisi Humen vertausta käyttääkseni kuin värisokea normaali-ihmisten parissa.
Ongelmaksi tulee kuitenkin pätevien arvostelijoiden harvinaisuus. Vain harvat ovat värisokeita, ts suurin osa on normaaleita. Sen sijaan kauneuden kohdalla vain harvat ovat päteviä arvostelijoita, vain harvat ovat normaaleja. Mitä tällöin tarkoittaa ›normaali›? Onko normaali tai ihanteellinen tarkastelija erotettavissa kauneuden yhteydessä yhtä varmasti kuin värien havaitsemisessa? Ei, vastaa Peter Kivy:
»Voimme mielekkäästi kiistellä siitä, onko kohde punainen vai ei, mutta emme siitä, pitäisikö tietynlaista havaitsijaa pitää normaalina vai ei. Tämän takia normaaliin havaitsijaan vetoaminen ratkaisee kiistan. Mutta esteettisen arvon tapauksessa kiistelemme yhtä todennäköisesti siitä, millainen ihanteellisen havaitsijan tulisi olla, kuin siitä, millaista kohdetta pitäisi ihailla. // Pitäisikö ihanteellisen esteettisen tarkastelijan olla intohimoinen vai viileä, tunteellinen vai älyllinen, runoilija vai talonpoika, eliittiin vai massaan kuuluva, norsunluutornissa vai roskapöntössä asuva, poliittinen vai epäpoliittinen, moraalinen vai epämoraalinen, herkkä käsityötaidolle vai esteettiselle pinnalle, tekniikalle vai vaikutelmille, nopea vai hidas arvostelussa?»
Kun pätevään arvostelijaan vetoaminen on näin ongelmallista, on joskus ehdotettu, että Humen esseessä piilee taustalla aivan toisenlainen maun standardi. Se ei perustukaan pätevään arvostelijaan vaan ajan tuomion seulomien hyvien teosten kaanoniin: teos on hyvä, jos se vetää vertoja yleisesti tunnustetuille mestariteoksille.
Ehkä ei olekaan sellaista maun standardia, jonka varaan voitaisiin rakentaa kauneuden ja komposition säännöt. Ehkä 1600-luvulle tyypillinen usko taidetta vallitseviin ehdottomiin sääntöihin oli perusteeton. Voitaisiin ehdottaa että kauneus on asia, jota ei voi todistaa ja jota varten ei voi laatia reseptejä.
Tähän tapaan järkeili Immanuel Kant ja korosti, että kohteen kauneutta ei voi todistaa sille, joka ei ole kohteeseen tutustunut: kauneutta ei voi arvioida säännön mukaan.
sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen
Cicero: Velvollisuuksista I 36, 130.
Burke: A Philosophical Enquiry ... Part III Section XXI, s. 119.
Burke: A Philosophical Enquiry ... Part III Section I, s. 91.
Burke: A Philosophical Enquiry ... Part III Section I, s. 91.
Burke: A Philosophical Enquiry ... Part I Section XVIII, s. 51.
Lucretius: Maailmankaikkeudesta II, 1-4.
Hutcheson: Inquiry into the Original of Our Ideas of Beauty and Virtue, Treatise I Section I Article IX.
Hutcheson: Inquiry into the Original of Our Ideas of Beauty and Virtue, Treatise I Section II Article III.
Hutcheson: Inquiry into the Original of Our Ideas of Beauty and Virtue, Treatise I Section III Article II.
Kames: Elements of Criticism, Chapter 25, s. 467.
Hume: Autobiography, s. XV-XVI.
Lainannut Mossner: The Life of David Hume, s. 213–214.
Hume: A Treatise of Human Nature 2.1.8, s. 299.
Hume: A Treatise of Human Nature 3.1.2, s. 472.
Hume: Of the Standard of Taste, Essays... s. 268–269/ Dickie & Sclafani s. 594.
Ei ole mitään standardilaitosta, johon yleisesti viitattaisiin. Jotkut tutkijat eivät laita viitteitä ollenkaan, koska Humen essee on sen verran lyhyt (alle 20 sivua). Minä olen ilmoittanut ensin sivunumeron koottuihin teoksiin (Essays; Moral, Political and Literary) ja sen jälkeen Dickien ja Sclafanin antologiaan.
Hume: Of the Standard of Taste, Essays... s. 269/ Dickie & Sclafani s. 594–595.
Mothersill: Hume and the Paradox of Taste, s. 275.
Hume: Of the Standard of Taste, Essays... s. 268/ Dickie & Sclafani s. 594.
Hume: Of the Standard of Taste, Essays... s. 271/ Dickie & Sclafani s. 596.
Hume: Of the Standard of Taste, Essays... s. 278, 273/ Dickie & Sclafani s. 601, 597.
Hume: Of the Standard of Taste, Essays... s. 278/ Dickie & Sclafani s. 601.
Hume: Of the Standard of Taste, Essays... s. 278–279/ Dickie & Sclafani s. 601.
Hume: Of the Standard of Taste, Essays... s. 271/ Dickie & Sclafani s. 596.
Hume: Of the Standard of Taste, Essays... s. 280/ Dickie & Sclafani s. 603.
Hume: Of the Standard of Taste, Essays... s. 281/ Dickie & Sclafani s. 603.
Hume: Of the Standard of Taste, Essays... s. 282/ Dickie & Sclafani s. 604.
Hume: Of the Standard of Taste, Essays... s. 284/ Dickie & Sclafani s. 605.