sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen
Jo sen materiaalin pohjalta, jota olen edellä esitellyt, voitaisiin osoittaa monenlaisia linjoja estetiikan historiassa. Rajoitun seuraavassa vain muutamaan.
Useat estetiikan historiassa toistuvat väitteet esitettiin jo antiikin aikana, mutta perustavat rajaukset tehtiin myöhemmin. Kauneuden määritelmän perusta luotiin keskiajalla, ja taide erotettiin muista tekemisen lajeista 1700-luvulla.
Tuomas Akvinolaisen mukaan kauneudesta eli esteettisestä arvosta on kyse siellä, missä
Näin kauneus eroaa ensiksikin niistä arvoista, jotka eivät ole välttämättömässä yhteydessä mielihyvään, ja toiseksi niistä, joissa mielihyvän lähteenä on jokin muu kuin pelkkä tarkastelu ja käsittäminen.
Kant muotoili ensimmäisen ehdon sanomalla, että kauneutta ei voi koskaan arvostella säännön mukaan niin kuin hyvää (hyödyllistä ja täydellistä).
Hume ja muut brittiläiset tarkensivat toista ehtoa sanomalla, että esteettisen mielihyvän perustana on kohteen tarkastelu yleiseltä kannalta, erillään sen suhteesta yksityisiin pyyteisiimme. Ääni voidaan arvioida kauniiksi vaikka tiedetään sen kuuluvan vihamiehelle.
Samalla kannalla oli Beardsley korostaessaan, että mielihyvä on esteettistä, kun se on saatu pääasiassa huomion kohdistamisesta kompleksisuuteen, yhtenäisyyteen ja intensiivisyyteen.
Perinteisen käsityksen pohjalta voidaan tehdä kaksi huomiota. Ensinnäkään määritelmässä ei ole mitään, mikä sulkisi ulkopuolelle sellaiset kohteet, joita ei voi havaita. Esteettinen arvo ei rajoitu ulkoiseen olemukseen, siihen miltä jokin näyttää tai kuulostaa; sen piiriin voidaan lukea myös matemaattisen todistelman, tieteellisen teorian tai šakkiratkaisun kauneus.
Toiseksi perinteinen määritelmä ei kytke esteettistä arvoa millään lailla ihanteisiin; kaunis voi olla ihanteiden mukaista tai niiden vastaista. Näin kauneuden määritelmä ei aseta esteitä sille, että ruma voisi olla esteettisesti arvokasta – vaikka onkin usein tai välttämättä sidoksissa pahaan tai epäihanteelliseen.
Kauneuden teoria voidaan jakaa kahtia sen perusteella, keskitytäänkö kauneuskokemuksen objektiivisiin vai subjektiivisiin edellytyksiin. Antiikissa ja keskiajalla keskityttiin objektiivisiin edellytyksiin ja pohdittiin, mitä ominaisuuksia kohteella tulee olla, jotta se olisi kaunis. Korostettiin kahta asiaa:
Nämä kaksi ehtoa saatettiin myös yhdistää. Plotinoksen ja Tuomas Akvinolaisen mielestä idean mukaisuus takaa sekä yhtenäisyyden että kirkkauden. Baumgartenin mukaan sopivanlainen yhtenäisyys koetaan elävyytenä ja havainnollisuutena.
1700-luvulla keskityttiin subjektiivisiin edellytyksiin ja pohdittiin, millainen ihmisen tulee olla tai mitä hänessä pitää tapahtua, jotta hän kokisi jonkin kauniiksi. Brittiläiset olettivat erityisen kauneusaistin ja selvittivät, millaiset tekijät voivat häiritä tai parantaa sen toimintaa. Humella parantavia tekijöitä olivat esim. keskittyminen, harjoitus ja vertailut.
Baumgarten oli siinä mielessä välittävällä kannalla, että hän piti kauneuden kokemisen ehtona kohteen yhtenäisyyttä (täydellisyyttä) mutta toisaalta korosti myös subjektiivisia ehtoja: tämä yhtenäisyys tulee tajuta sensitiivisesti (sekavasti ja hämärästi).
Kant meni askeleen pitemmälle ja sanoi, että kohteen kokeminen kauniina on sen kokemista yhtenäisenä tai käsitettävänä mutta niin, että tästä yhtenäisyydestä tai käsitettävyydestä ei voida päästä perille muuten kuin kauneuskokemuksen kautta.
Myös Beardsley yhdisti toisiinsa objektiiviset ja subjektiiviset ehdot: Objektiivisina ehtoina olivat antiikin mallin mukaan
Subjektiivisena ehtona oli näiden tuottama vastaavanlainen kokemus, ja juuri kokemuksen perusteella kohdetta kutsutaan esteettisesti arvokkaaksi.
Taiteen määrittelyn historia alkoi varsinaisesti 1600- ja 1700-luvulla. Silloin erotettiin taiteeseen kuuluvat taidon lajit sen nojalla, että niissä päämääränä on kauneus (tai esteettisen mielihyvän suominen). Tämä määritelmä on pysynyt voimissaan siinä mielessä, että selväsanainen vastustus on usein jäänytkin sanojen asteelle. Jos ›kaunista› käytetään niin ahtaassa merkityksessä kuin Friedrich Schlegel ja Tolstoi sitä käyttivät, käy mahdottomaksi pitää kauneutta taiteellisen arvon välttämättömänä ehtona.
Tolstoin käsitys taiteesta ilmaisuna toimii muistutuksena myös siitä, että saman näköisellä väitteellä – »taide on sitä ja sitä» – tähdätään eri yhteyksissä eri asioihin. Tolstoin tähtäimessä oli ennen kaikkea kulttuurikritiikki tyyliin »vaikka hyvänä taiteena on pidetty tuota, minä sanon teille, että se on huonoa, ja todella hyvää onkin tämä». Tolstoilla hyvä oli sitä, mikä edistää ajankohdan korkeimpia arvoja eli nykyään ihmisveljeyttä.
Ajatus kauneudesta taiteen päämääränä sai idealismin perinteessä lisävivahteen. Koska kauneus selitettiin idean ilmenemäksi, oli luontevaa pitää kaunista kohdetta kognitiivisesti arvokkaana, sillä se antoi tietoa ideoista. Näin esim. Hegelille oli lähes yhdentekevää, kutsuako taiteen päämäärää kauneudeksi vai totuudeksi.
Eräitä ääri-ilmiöitä lukuun ottamatta – sellaisia kuin »taide taiteen vuoksi» -liike tai Beardsley – taiteellisen arvon edellytyksenä on pidetty muutakin kuin esteettistä arvoa; yleensä on korostettu tiedollista panosta. Mutta käsitykset tämän tiedollisen osuuden tai »taiteellisen totuuden» luonteesta ovat vaihdelleet suuresti. Toisessa ääripäässä ovat klassistiset ja marxilaiset käsitykset teoksen sisältämistä yleisistä totuuksista, toisessa romanttinen ajatus taiteesta tunteen ilmaisuna tai Dufrennen näkemys teoksen ilmaistusta maailmasta ja sen kyvystä valaista todellisuutta.
sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen