Ympärillämme on monenlaisia enemmän tai vähemmän toisilleen läheisiä ilmiöitä: On Nummisuutarit Ryhmäteatterin esittämänä ja on mainossketsejä, on mielenosoitusperformansseja Eduskuntatalon portailla, on psykodraamaa ja tarinateatteria. Vuonna 1993 Helsingin taiteiden yössä steppiseuran peruskurssi esitteli taitojaan ja mies heitteli keiloja ajaen yksipyöräisellä; meikkaajat ja hiusmuotoilijat panivat parastaan, kiinteistönvälittäjä mainosti osaamistaan, ja sijoitusvinkkejä jaeltiin »wanhan Kämpin hengessä». Urheilukisojen alkujuhlallisuuksiin saattaa kuulua nimekkään koreografin suunnittelema esitys, ja tauolla klovnit temppuilevat vastakohtana huikeille voimisteluesityksille. Jääkiekko-ottelu aloitetaan joskus yhteislaululla tai sytyttämällä tähtisadetikut ja tupakansytyttimet pimeässä jäähallissa. Rautatieaseman etupihalle asetetaan näytteille käytöstä poistettu höyryveturi, tien varren betonijalustalle nostetaan kolaroitu auto, tai joku asettaa penkkirivejä keskelle suota Ranuan ja Pudasjärven välillä. On härkätaisteluja, naamiaisia ja karnevaalikulkueita. Mitkä näistä ilmiöistä ovat taidetta? Miten erottaa taide siitä, mikä ei ole taidetta? Mihin periaatteeseen vedota?
Tällaisia »demarkaatio-ongelmia» nousee tietenkin myös muilla alueilla. Astrologi sanoo tähdistä ennustamista tieteeksi, koska se »perustuu tarkkoihin laskelmiin». Tähtitieteilijän mielestä matematiikan käyttö ei ratkaise mitään:
»– – eihän matematiikan käyttö apuvälineenä tee mistään vielä tieteellistä. – – Luonnontieteiden ehkä selvin tunnusmerkki on jatkuva vuorovaikutus havaintojen ja hypoteesien välillä.»
Vastaavasti uskonnon alueella: Joku voisi kristilliseen tapaan pitää uskoa Jumalaan keskeisenä kriteerinä ja näin sulkea buddhalaisuuden ulkopuolelle, mutta toinen voisi käyttää laajempaa uskonnon käsitettä ja sanoa, että »buddhalaisuus on ei-teistinen uskonto».
Tutkimuksessani on aiheena taiteen demarkaatio-ongelma ja erityisesti se vanha ajatus, että taiteen rajaa vedettäessä vedotaan kauneuteen, esteettiseen arvoon. Esittelen tämän ajatuksen aiempia muotoiluja, esitän oman ehdotukseni ja tarkastelen sen sisältöä ja seurauksia, ts mitä ehdotuksella saavutetaan, mitä jäädään paitsi ja miten maailma jäsentyy sen pohjalta.
Johdannossa (1. luku) esittelen alustavan muotoilun esteettiseksi taidemääritelmäksi ja tarkastelen, millaiseksi sitä käyttämällä muodostuisi taiteen suhde viihteeseen, mainontaan ja urheiluun. Sen jälkeen esitän täydellisemmän version (2. luku), vertaan sitä muihin määritelmiin (3. luku) ja sovellan sitä käytäntöön (4. luku). Soveltaessani käsitettä en tällä kertaa seuraa rajan piirtymistä taiteen lähialueisiin (viihde, propaganda jne) vaan eri aikakausien tuotoksiin: kun antiikissa, keskiajalla tai 1900-luvun avantgardessa maalattiin kuvia, esitettiin ohjelmanumeroita tai kerrottiin tarinoita, oliko kyse taiteesta? Lopuksi pohdin vaihtoehtoja esteettisen taidemääritelmän täydentämiseksi (5. luku).
Tutkimuksessani ei haeta vastausta mihinkään empiiriseen kysymykseen, eikä siksi tuloksena ole taidetta koskeva totuus tai epätotuus, vaan mieluummin näkemys yhdenlaisesta taiteen määrittelyn tavasta, yhdestä tavasta käyttää sanaa ›taide›. Voidaan myös sanoa, että tulos on jos–niin-tyyppinen: jos määritellään näin, niin saavutetaan tätä; jos halutaan tuota, tulisi määritellä noin. Tuloksen arvo tai itu on siinä, että voitaisiin entistä tietoisemmin käyttää sanaa ›taide›: jokin on tai ei ole taidetta sanan tässä mutta ei tuossa merkityksessä.
Mustelin: Astrologian oudot maailmat, s. 161; 161. Alleviivaukset edellisessä ja kaikissa muissakin lainauksissa ovat minun lisäyksiäni.