sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen

1. Johdanto


Guerilla Girls

Helsingin kaupungin taidemuseossa oli 4.–28.2.1993 näyttely nimeltä Guerilla Girls – taidemaailman omatunto. Siinä esiteltiin sissitytöiksi itseään kutsuvan naisryhmän toimintaa, jota Leena-Maija Rossi kuvaili seuraavasti:

»Yhä uusia kiusallisia julisteita ilmaantuu satojen muiden viestien joukkoon New Yorkin Sohon ja Tribecan kaupunginosien seinille, galleriasta toiseen kiertävän taideyleisön kulkureitille. Ironiset tekstit ja kiistämättömän todenmukaiset tilastot muistuttavat ohikulkijoita yhdysvaltalaisen taidekoneiston sitkeästä seksismistä ja rasismista. Allekirjoittajana on anonyymeinä pysyttelevien naisten yhteisö Guerilla Girls, joka turhia kainostelematta on nimennyt itsensä ›taidemaailman omaksitunnoksi›.»[1]

Jotkin julisteet ovat teksteiltään ironisen hauskoja, kuten lista naistaiteilijana olemisen eduista:

Jotkin julisteet ovat lisäksi visuaalisesti kekseliäitä, kuten kuva alastomasta kaunottaresta päässään gorillanaamio, ja alla teksti: »Täytyykö naisten olla alasti päästäkseen Metropolitan-museoon? Alle 5 % museon modernin taiteen osaston taiteilijoista on naisia, mutta 85 % alastonkuvista esittää naisia.»

Toiset julisteet taas sisältävät lähinnä tosiasioita siitä, kuinka taidemaailma on kohdellut naisia ja muita kuin valkoihoisia taiteilijoita. Ne eivät useinkaan ole enempää visuaalisesti erityisiä kuin teksteiltään kekseliäitä:

 
Mitä yhteistä on näillä taiteilijoilla?
He esittelevät teoksiaan gallerioissa, joiden taiteilijoista naisia on korkeintaan 10% tai ei lainkaan.

Kuvitellaanpa että näyttelystä palatessaan Esteri ja Tapio tapaavat tuttavansa Anselmin, ja sukeutuu keskustelu:

Anselmi: No, mitäpä teille?

Tapio: Tulemme juuri Guerilla Girlsien näyttelystä.

Anselmi: Ai jaa, luin siitä lehdestä. Millainen oli?

Tapio: Kyllähän se herätti ajatuksia. Minusta oli myös kiinnostavaa, että se naisporukka on vain liimaillut julisteitaan kaduille ja nyt ne ovat taidetta.

Esteri: Eiväthän ne kaikki ole taidetta.

Anselmi: Sinä et siis pitänyt niistä?

Esteri: En minä sitä tarkoittanut. En tarkoittanut että ne olivat turhia tai mitättömiä vaan että ne eivät ole taideteoksia – niin kuin tuo ruokakaupan ikkunassa oleva jauhelihatarjouskaan ei ole taideteos vaan pelkkä ilmoitus.

Tapio: Niin mutta ne olivatkin taidemuseossa. Eivätkö ne silloin ole taideteoksia?

Esteri: Minä tarkoitankin taidetta perinteisen esteettisen taidekäsitteen merkityksessä.

Tapio: Eli...?

Mitä Esteri voi vastata? Tämän selvittelyllä aloitan tutkimukseni.


Esteettinen taidekäsite: 1. hahmotelma

Taide on perinteisesti kytketty esteettiseen arvoon vaikkapa näin: »Esteettisten arvojen toteutumia kulttuurissa ovat taiteen eri muodot.»[2] Lause on Erik Ahlmanilta, joka taiteen yhteydessä korosti esteettisiä mutta tieteen yhteydessä teoreettisia arvoja:

»Kulttuurin piirissä harrastetaan esimerkiksi tiedettä ja taidetta sillä perusteella, että teoreettisia ja esteettisiä arvoja tunnustetaan.»[3]

Esteettiseksi taidekäsitteeksi voitaisiin kutsua mitä tahansa taidekäsitettä, jossa keskeisenä osatekijänä on esteettinen arvo. Periaatteen tämän käsitteen rajojen vetämiseksi taas kertoo esteettinen taidemääritelmä. Se voisi kuulua vaikkapa näin:

Esteettisesti erinomaiset ihmisluomukset ovat taidetta.

Jos joku sanoo, että se ja se tekele ei ole mitään taidetta vaan roskaa, hän ehkä käyttää tämän tapaista arvottavaa taidekäsitettä.[4] Mutta sanaa ›taide› voidaan käyttää myös puhtaan luokittelevasti, niin että tulee mahdolliseksi puhua huonosta taiteesta. ›Taide› ei ole tässä suhteessa poikkeuksellinen sana, vaan monia muitakin sanoja käytetään sekä luokittelevasti että arvottavasti. Vanha koululaisvitsi leikittelee sanan ›auto› kahdella käyttötavalla: »Mitä yhteistä on Mersulla ja Ladalla?» »Molemmat ovat autoja, paitsi Lada.»

Jatkossa rajoitun luokittelevaan taidekäsitteeseen, ja siksi muutan edellistä määritelmäehdotusta korvaamalla saavutuksen päämäärällä:

1  Taiteesta on kyse siellä, missä päämääränä on esteettinen arvo.

Kutsun tätä ensimmäistä hahmotelmaa esteettisen taidemääritelmän aksioomaksi.

*

Tällainen tapa erottaa taide muista kulttuurin osa-alueista ei tietenkään ole uusi; mieluumminkin se jos mikä on perinteen mukainen.

Uuden ajan alussa – sen enempää kuin antiikissa ja keskiajallakaan – ei ollut mitään sanaa taidetta varten; oli vain latinan ›ars› ja sen vastineet uudemmissa kielissä (kuten saksassa ›Kunst›). Nämä sanat merkitsivät taitoa, niin keittotaitoa, sotataitoa, puhetaitoa, runotaitoa kuin maalaustaitoa. Tyypillinen jakotapa oli erottaa henkiset »vapaat taidot» ruumiillisista »mekaanisista taidoista».

1600- ja 1700-luvuilla yleistyi[5] kuitenkin puhe kaunotaidoista, jotka erotettiin muista juuri vetoamalla päämääränä olevaan esteettiseen arvoon, kauneuteen (saatettiin tosin vedota muuhunkin, esim. luonnon jäljittelyyn). Otan kolme esimerkkiä.

Charles Batteux kirjoitti vuonna 1746 julkaistussa teoksessaan:

»Toisilla [taidoilla] on kohteenaan mielihyvä. – – Niitä kutsutaan lähinnä kaunotaidoiksi. Sellaisia ovat musiikki, runous, maalaus, kuvanveisto ja – – tanssi.»[6]

Näin taiteet eroavat niistä taidoista, joissa päämääränä on hyöty joko 1) pelkästään tai 2) miellyttämiseen yhdistyneenä (niin kuin puhetaidossa ja rakennustaidossa). Lisäksi taiteille on yhteistä, että ne eivät käytä luontoa vaan jäljittelevät sitä, ja nimenomaan kaunista luontoa, niin että jäljittelyn tulos on luontoa täydellisempi.[7]

Batteux'n ohella mainittakoon hänen edeltäjänsä, böömiläinen jesuiitta Jacobus Pontanus, joka esitti (vuonna 1600 julkaistussa teoksessa) että runous, maalaus ja musiikki muodostavat oman ryhmänsä, koska ne kaikki ovat sellaista jäljittelyä, jonka tarkoituksena on tuottaa nautintoa.[8]

Nelisenkymmentä vuotta Batteux'n jälkeen Immanuel Kant jakoi taidot kahtia 1) mekaanisiin ja 2) esteettisiin, jotka puolestaan voivat olla a) miellyttäviä (kuten ruuanlaitto) tai b) kauneuteen tähtääviä eli taidetta:

»[1] Taito on mekaanista, kun sen tarkoituksena on tehdä mahdollinen kohde todelliseksi, niin että vain suoritetaan ennalta tiedetyt toimenpiteet. [2] Jos taidon välittömänä päämääränä [Absicht] sen sijaan on mielihyvän tunne, on sen nimenä esteettinen taito. Tämä on joko [2a] miellyttävää tai [2b] kaunotaitoa.»[9]

*

Kutsuin ensimmäistä hahmotelmaa esteettisen taidemääritelmän aksioomaksi, koska myöhemmin esiintyvät muut muotoilut ovat vain sen erilaisia tarkennuksia.[10] Yhden täsmennyksen teen kuitenkin heti.

Esteettisen taidemääritelmän sisältö riippuu nimittäin ratkaisevasti siitä, mitä ›esteettisellä arvolla› tarkoitetaan. Olisi mahdollista käyttää ilmausta suppeassa mielessä viittaamaan vaikkapa 1) ihannekauniiseen (antiikin jumalveistos) tai 2) ulkoisen olemuksen miellyttävyyteen (tenhoava auringonlasku tai mustarastaan laulu). Tällöin kuitenkin syntyisi melko hyödytön käsite, käsite jota voidaan kutsua vaikkapa suppeaksi esteettiseksi taidekäsitteeksi: sanomalla jostain luomuksesta, että se ei ole taidetta, sanottaisiin vain ettei siinä ole päämääränä ihannekauneus tai ulkoisen olemuksen miellyttävyys. Joskus tämäkin voi olla aiheellista, mutta sen ilmaiseminen käy helposti muutenkin, ja sana ›taide› voidaan säästää muihin tehtäviin.

Käytän siis ›esteettistä arvoa› laajassa mielessä, ja näin myös syntyvää taiteen käsitettä voidaan kutsua laajaksi esteettiseksi taidekäsitteeksi. ›Esteettisesti arvokkaan› rinnalla ja synonyymina käytän sanaa ›kaunis›, joka lyhyempänä on näppärämpi käyttää ja jota ei niin helposti samasteta miellyttävään ulkonäköön. Näiden kattotermien alle kuuluvat sellaiset lajit kuin sievä, sulokas, traaginen, koominen, hulvaton, vinkeä, groteski, komea, ruma, mahtava, upea, majesteettinen, hupaisa jne.

*

Seuraavaksi selvittelen eräitä taiteen määrittelyyn liittyviä peruskysymyksiä.


Taiteen määrittelystä

Miksi ylipäänsä pohtia taiteen määrittelyä? Siitähän on jo kirjoitettu paljon: yksi sanoo tätä, toinen tuota, kolmas hylkää molemmat näkökannat. Ristiin käyviin mielipiteisiin kyllästyneenä saattaa moni työntää koko kysymyksen syrjään hedelmättömänä kiistelynä.

Pohdintojeni yhtenä tarkoituksena onkin käydyn keskustelun selkiyttäminen; pyrin osoittamaan ettei se ole niin sekavaa kuin ensi näkemältä saattaa vaikuttaa. Tämän päämäärän saavuttamista palvelevat tutkimukseni kolme keskeistä valintaa:

  1. En tuo markkinoille jotain uutta keksintöä vaan keskityn perinteiseen esteettiseen määritelmään ja sen kehittelyyn.
  2. Pyrin osoittamaan ettei taidemääritelmän pohdinta ole hyödytöntä saivartelua vaan että taidekäsitteen rajanveto liittyy kiinteästi elämän kokonaisuuteen, siihen mitä pidämme turhana ja tärkeänä. Arvioin kutakin ehdotusta pohtimalla, mitä sen avulla saavutettaisiin, mitä etuja siitä olisi, millaiseen arvomaailmaan se sopisi.
  3. En käsittele mitä tahansa lausumia, jotka ovat muotoa »taide on sitä ja sitä» vaan keskityn niihin ehdotuksiin, joissa tarkoituksena on (luokittelevan) taidekäsitteen rajojen vetäminen.

Sekavuuden yhtenä syynähän on ollut se, että sanaa ›määritellä› käytetään monella tavalla, ja niinpä ne, jotka sanovat määrittelevänsä taidetta, saattavat tehdä hyvinkin erilaisia asioita.[11] Vastaavasti lausuma »taide on sitä ja sitä» voi olla taiteen määritelmä tai jotain muuta. Morris Weitz huomautti 1950-luvulla, että kun on sanottu taiteen olevan esim. ilmaisua, intuitiota tai orgaanista ykseyttä, lausumat on usein paras ymmärtää

»vakavina ja argumentoituina suosituksina keskittää huomio joihinkin erityisiin erinomaisuuden kriteereihin taiteessa».[12]

Esimerkiksi Bellin ja Fryn mukaan taide on merkityksellistä muotoa; Weitz ehdottaa että tämän lausuman tehtävänä on

»määritelmämuotoa lähes epigramminomaisesti käyttäen iskeä mieliimme keskeinen suositus siirtää jälleen huomio maalaustaiteen plastisiin osatekijöihin».[13]

»Taide on sitä ja sitä» ei siis läheskään aina ole määritelmä siinä mielessä, että sen avulla olisi tarkoitus vetää (luokittelevan) taidekäsitteen rajat, vaan tarkoitus on usein korostaa yhdenlaisen taiteen arvoa toisenlaisen kustannuksella, ehdottaa että taiteessa on tärkeää tämä tuon asemasta, kertoa kuinka taidetta tulisi lähestyä tai mitä teoksista tulisi etsiä.

*

Weitz väitti myös että on turha tavoitella sellaista taiteen määritelmää, joka lyö lukkoon välttämättömät ja riittävät ehdot, sillä tällainen määritelmä on »kerta kaikkiaan saavuttamattomissa».[14] Taiteen käsite on avoin niin kuin muutkin »empiiris-kuvaavat ja normatiiviset käsitteet». Suljettuja käsitteitä on »vain logiikassa ja matematiikassa, missä käsitteet on tietoisesti konstruoitu ja täydellisesti määritelty».[15]

Miksi siis pyrkiä määrittelemään taidetta, jos koko yritys on jo ennalta tuhoon tuomittu? Itse asiassa mitään tällaista ei Weitzin ajatuksista seuraa. On tärkeää huomata, että Weitzin korostama taiteen määrittelemättömyys »on samaa määrittelemättömyyttä, jota on lähes kaikissa käsitteissä joita käytämme»[16] (Binkley).

Taiteen käsite ei siis ole sellainen suljettu käsite kuin tasakylkinen kolmio tai matti šakissa, vaan sellainen avoin käsite kuin appelsiini tai kulta. Jälkimmäisille on tyypillistä, että niiden rajat täsmennetään vain joihinkin suuntiin. Friedrich Waismann:

»Me luomme käsitteen ja rajoitamme sitä joihinkin suuntiin; määrittelemme esimerkiksi kullan suhteessa muihin metalleihin, kuten lejeerinkeihin. Tämä riittää nykyisiin tarpeisiimme, emmekä tutki asiaa pitemmälle. Meillä on taipumus sivuuttaa se tosiasia, että on aina muita suuntia, joihin käsitettä ei ole määritelty.»[17]

Vaikka taiteen käsite on avoin, sillä voi olla välttämättömiä ehtoja, riittäviä ehtoja tai disjunktiivisia ehtoja (eli tai-sanan yhdistämiä ehtoja, joista mikään ei ole välttämätön tai riittävä).

Millaisia ehtoja taiteen käsitteelle olisi hyvä asettaa? Se ei selviä pelkästään taiteeksi kutsutun ilmiöpiirin eri muotoihin tutustumalla, vaan kyse on arvoistamme ja päämääristämme. Kyse on siitä mihin haluamme taiteen käsitettä käyttää. Jos haluamme sen avulla erottaa ihmisen luomukset luonnonolioista, täytyy välttämättömäksi ehdoksi asettaa, että kohde on ihmisen aikaansaannos.

Taiteen käsitteen avoimuus pakottaa tunnustamaan ainoastaan, että uuden tilanteen myötä – esim. kun syntyy uusia toimintamuotoja – aikaisemmat määritelmät voivat osoittautua liian väljiksi tai ahtaiksi. Halutaankin sisäpuolelle jotain, mikä aiemman määritelmän mukaan jäisi ulkopuolelle, tai halutaankin »sulkea» käsite johonkin suuntaan. Tällöin määritelmää pitää muuttaa, mutta tällöinkin jää (Waismannin sanoin) »aina muita suuntia, joihin käsitettä ei ole määritelty».

Vaikka avoimella käsitteellä ei voi olla välttämättömiä ja riittäviä ehtoja kaikissa mahdollisissa tilanteissa, sillä voisi olla tällaiset ehdot jossain tietyssä tilanteessa. Kyse on siitä, mitä muuta maailmassa on, mihin nähden käsitettä on tarpeen rajoittaa. Jos maailmassa olisi vain sokeripaloja ja appelsiineja, ›appelsiinin› käytön välttämättömänä ja riittävänä ehtona olisi kohteen pyöreys. Jos mukaan ilmaantuisi greippejä ja ne haluttaisiin pitää erillään appelsiineista, täytyisi appelsiinin määritelmään lisätä viittaus vaikkapa väriin. Vastaavasti jos lentävistä lautasista luikertelisi ulos rationaalisia matoja, ja ihmiset haluttaisiin käsitteellisesti erottaa niistä, täytyisi jollain lailla täydentää määritelmää ihmisestä järjellisenä eläimenä.

*

Miksi puhun taidemääritelmästä enkä -teoriasta? Tätä sanaa käyttämällä olen halunnut täsmentää sitä aluetta, jota tutkimukseni käsittelee. Esimerkki selvittää asiaa: Ilmakehä voitaisiin määritellä sanomalla, että ilmaa on se kaasumainen aine, joka ympäröi planeettaa. Teoriassa maapallon ilman koostumuksesta voitaisiin väittää, että ilma koostuu pääasiassa typestä ja hapesta.

X:n määritelmä kertoo, mistä puhutaan, kun puhutaan X:stä. Taidemääritelmä kertoo, mikä on se kulttuurin osa tai piirre, jota tarkoitetaan, kun käytetään sanaa ›taide›. Teoria puolestaan selvittelee määritelmän rajaaman alueen luonnetta pitemmälle. Voitaisiin pohtia, miten taide on syntynyt ja muuttunut, miten taidetta kannattaisi lähestyä tai millaista olisi yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta hyvä taide näinä myöhäiskapitalismin vuosikymmeninä.[18]

Ilmaisun ›taiteen määritelmä› sijasta suosin ilmaisua ›taidemääritelmä› paitsi tiiviyden ja ymmärrettävyyden[19] vuoksi myös siksi, ettei syntyisi harhakuvaa, että on jo valmiiksi olemassa jokin selväpiirteinen taiteen alue, joka vain odottaa »määritelmäänsä», jonkinlaista selvitystä piilevästä olemuksesta. Kukin määritelmä luo erilaisen käsitteen ja rajaa erilaisen alueen.

*

En siis tähtää deskriptiiviseen määritelmään, väitteeseen siitä mitä taide »todella» on, vaan mieluummin ehdotan yhtä tapaa sanan ›taide› käyttämiseksi. Tavoitteenani on selventää epämääräistä taiteen käsitettä eli piirtää taiteen rajat tarkemmin ja ehkä totutusta hieman poikkeavasti; tavoitteenani on siis stipulatiivinen eksplikaatio. Tällaisen määritelmän yhteydessä perinteinen kritisointitapa eli vastaesimerkin esittäminen menettää suuren osan tehostaan. Määritelmälle ei ole kohtalokasta, että ulkopuolelle jää jotain mitä jotkut kutsuvat taiteeksi; kohtalokasta on turhanpäiväisyys ja irtautuminen ›taiteen› perinteisestä käyttötavasta. Onnistumista voidaan siis arvioida kahdelta kannalta:

  1. Onko aiheellista erottaa muusta tällainen alue?
  2. Onko sopivaa käyttää sen nimenä sanaa ›taide› (vai olisiko parempi jättää sana johonkin muuhun käyttöön)?[20]

Jälkimmäisessä kohdassa on keskeistä sanan aikaisempi käyttö; määritelmän tulisi olla sopusoinnussa ainakin yhden keskeisen käyttötavan kanssa.[21]

Edelliseen kohtaan kuuluvat määritelmän selkeys ja syntyvän käsitteen tarpeellisuus, se että kyetään korostamaan olennaisiksi koettuja yhteyksiä ja eroja.

Esimerkkinä olennaisten yhteyksien ja erojen korostamisesta tarkastelen sukulaisuuskäsitteistöä. Periaatteessa voidaan erottaa kukin sukulaisuusasema toisista: äidinisä isänisästä, äidinpuoleinen serkku isänpuoleisesta, äidin sisaren tytär äidin veljen tyttärestä jne. Jossakin yhteydessä tämä saattaa olla tarpeellista mutta yleensä ei, ja siksi puhutaankin vain isoisästä tai serkusta. Joskus taas olemme tarkkoja: me sanomme isäksi vain tosiasiallista isäämme, kun taas comanche-intiaani kutsuu isäkseen (ap) myös isän veljeä ja äidin sisaren miestä, ja vastaavasti hän kutsuu pojakseen (tua) myös veljenpoikaansa, vaimonsa sisarenpoikaa ja sisarensa tyttären miestä. Me siis vedämme rajoja sinne, missä niitä ei comanchelle ole, koska meille ydinperheen jäsenet ovat ratkaisevasti tärkeämpiä kuin muut sukulaiset. E. A. Hoebelin sanoin:

»Terminologiamme tähdentää täten avioperheen ainutlaatuisuutta. Se sulkee kaukaisemmat sukulaiset selvästi omaksi ryhmäkseen. Tämä kuvastaa ydinperheen suurta sosiaalista merkitystä laajempaan sukuryhmään verrattuna.»[22]

Jos ydinperheen tärkeys vähenisi ja muun suvun kasvaisi, voisi meille tulla ajankohtaiseksi laajentaa pojan tai isän käsitettämme. Tällöin voitaisiin tietysti myös sanoa, että isän käsite ei ole vain laajentunut vaan sen sijalle on tullut toinen, apin käsite, jonka nimenä kuitenkin toimii entinen termi ›isä›. Tällöin olisi myös mahdollista käyttää ilmaisua ›isä sanan perinteisessä mielessä› tai ›isä sanan tiukassa mielessä› kun halutaan viitata isään erotukseksi isän veljestä.

Vastaavalla tavalla taiteen määrittelyssä on pidettävä silmällä tuloksen hyödyllisyyttä tai tarpeellisuutta. Eri yhteyksissä voi olla aiheellista käyttää hieman toisistaan poikkeavia taiteen käsitteitä, ja joskus voi selvyyden vuoksi olla tarpeen jatkaa lisäselvityksin tyyliin »taide sanan tiukassa mielessä» tai »taide sanan siinä ja siinä merkityksessä».

*

Jollekulle saattaisi tulla mieleen, että käsitteen hyödyllisyys on suorassa suhteessa sen laajuuteen, koska tällöin sitä voidaan käyttää monessa yhteydessä: tämä on taidetta mutta niin on tuokin; taide voi olla tällaista mutta myös tuollaista. Asialla on kuitenkin myös toinen puolensa: mitä laajemmalle käsite levitetään, sitä ohuemmaksi se käy, sitä vähemmän kohteesta sanotaan, kun kutsutaan sitä taiteeksi. Ts käsite voi käydä hyödyttömäksi mitäänsanomattomuuttaan, niin kuin Monroe C. Beardsley kirjoittaa:

»Jos (esim. maanjäristyksen) taideteoksena oleminen ei merkitse muuta kuin että joku on kutsunut sitä taiteeksi, niin silloin väittäessämme, että jokin on taidetta, emme sano muuta kuin että joku on käyttänyt siitä tätä sanaa.»[23]

Toisaalta joku voisi ajatella, että käsite on sitä hyödyllisempi, mitä suppeampi se on. Tällöinhän sitä käyttämällä kohteesta kerrottaisiin hyvin paljon: se ei ole viihdettä, propagandaa, terapiaa, urheilua, magiaa, koristelua tai arkipäivän vitsailua vaan Taidetta. Mutta tällöin taas saatetaan päätyä hankalaan ja tarpeettoman tarkkaan jaotteluun. Käy kuin Kööpenhaminan kävelykadulle, joka runsaan kilometrin matkalla vaihtaa nimeään neljä kertaa. Yleensä ei ole tarpeen tietää, onko kyseessä Frederiksberggade, Nygade, Vimmelskaftet, Amagertorv vai Østergade, ja siksi kaikki edelliset niputetaan yhteen ja käytetään kokonaisuudesta epävirallista nimeä ›Strøget›.

Käsitteen hyödyllisyys ei siis ole mekaanisessa suhteessa enempää sen laajuuteen kuin suppeuteenkaan. Kyse on mieluummin siitä, mitä käsitteen avulla on tarkoitus tehdä, millaiseen elämään tai millaisiin arvoihin ja päämääriin se kytkeytyy.

*

Määritelmän onnistuneisuuteen kuuluu siis syntyvän käsitteen tarpeellisuus, se että kyetään korostamaan olennaisiksi koettuja yhteyksiä ja eroja. Mitä saavutetaan jos taide kytketään esteettiseen päämäärään ehdotetulla tavalla?

Taiteesta on kyse siellä, missä päämääränä on esteettinen arvo.

Millaiseksi kenttä jäsentyy tällaisen taidekäsitteen avulla? Seuraavaksi tarkastelen niitä yhteyksiä ja eroja, joita taiteella tällöin olisi lähialueisiinsa kuten viihteeseen, mainontaan ja urheiluun.


Taide ja sen lähi-ilmiöitä

Taide ja viihde

Joskus taide ja viihde asetetaan poissulkeviksi vastakohdiksi tyyliin »viihde auttaa unohtamaan, taide muistamaan». Saman suuntaisesti R. G. Collingwood kirjoitti, että viihteessä herätetään ja laukaistaan tunteita, kun taas taiteessa ilmaistaan tunteita eli tiedostetaan ne.[24]

Mutta jos ajatellaan että viihteen päämääränä on viihdyttäminen, taiteen päämääränä esteettinen arvo, nämä kaksi kategoriaa erottuvat selvästi toisistaan mutta eivät sulje toisiaan pois: viihdyttävä teos voi olla myös esteettisesti arvokas – niin kuin Haydnin sinfoniat tai Chaplinin komediat. Komedialle yleensäkin ovat molemmat päämäärät tunnusomaisia.

Viihdyttävyys voidaan kuitenkin saavuttaa ilman esteettistä arvoa, esim. silloin kun se perustuu

Niinpä viihteeseen kuuluu paljon sellaista, jota ei tulisi edes mieleen luokitella taiteeksi, esim. ristisanatehtävät tai Älypää-lehti (jonka numerossa 7/1988 oli »22 kiperää ongelmaa viihteeksi»). Viihdetaiteilija viihdyttää tekemällä taidetta, muut viihdyttäjät esim. pitämällä tietokilpailua.

Vastaavasti esteettinen arvo ei edellytä viihdyttävyyttä. Edellinen esiintyy ilman jälkimmäistä siellä, missä kohteen ymmärtäminen vaatii työtä ja ponnistelua. Esimerkkinä mainittakoon Volter Kilven Alastalon salissa. Aaro Hellaakoski sanoo, että se on Kilven teoksista vaikeimmin lähestyttävä ja vaatii »hiukan joutoaikaa, ehkä ponnisteluakin» mutta on silti »hyvin merkittävä teos», »jäseniltään komea ja voimakas» ja »tyylin loistolta ja komposition puhtaudelta korkeaa kansainvälistä luokkaa».[25] Samasta teoksesta kirjoittaa Kai Laitinen:

»Se edellyttää lukijaltaan kärsivällisyyttä, tekstin sulattelua ja hengähdystaukoja – –.»

»Kilven romaanin kynnys on korkea, mutta ne jotka ovat sen ylittäneet, tietävät, että vaiva on kannattanut. Alastalon salissa on suomalaisen kirjallisuuden merkillisimpiä, lajissaan täydellisimpiä suorituksia, johon verrattuna moni kiitettykin romaani osoittautuu hataraksi tai puolitekoiseksi. Puhtaana romaanitaiteena sen edelle tai rinnalle voidaan asettaa vain pari muuta suomalaista teosta, Kiven Seitsemän veljestä ja Lehtosen Putkinotko.»[26]

Tärkeää ei tässä yhteydessä ole Alastalon salissa -romaanin arvo, vaan mahdollisuus ilman ristiriitaa väittää, että se on esteettisesti hyvä muttei viihdyttävä.

Mainonta

Italialaisen valokuvaajan Oliviero Toscanin kuvat ovat viime vuosina hätkähdyttäneet kadulla kulkijoita ja tehneet Benetton-vaateyhtiötä kuuluisaksi. »Nykytaiteilija jatkaa hänen mukaansa renessanssin kunniakkaita perinteitä toteuttamalla taidetta mainonnan keinoin.»[27] Joskus sanotaan esim. TV-mainoksista, että ne »voittavat huimasti niin tuotteina kuin suosiossa ›itse asian›, ›varsinaisen› ohjelman».[28] Moissej Kagan esittääkin, että mainokset ovat kuin arkkitehtuuriteokset: ne ovat taidetta mutta sen ohella niillä on myös käytännöllinen tehtävä. Kirkko on taideteos, mutta lisäksi sen tehtävänä on suojata sateelta; mainos on taidetta, mutta lisäksi se on propagandaa.[29]

Jos mainonnan tai propagandan päämääränä on muokata vastaanottajan ajattelua, asenteita ja toimintaa, tämä päämäärä on selvästi toinen kuin taiteen esteettinen päämäärä muttei ole ristiriidassa sen kanssa. Sopivanlainen esteettinen arvo pitää vastaanottajan tarkkaavaisuuden yllä ja siten varmistaa mainoksen vaikutuksen: kun TV-mainos on hauska ja katsoja tajuaa tämän, hän ei livahda jääkaapille. Musiikkivideossa (eli rockvideossa) on tarkoituksena, että se omalla kiehtovuudellaan vakuuttaa ostajan vastaavan äänitteen kiehtovuudesta.

Esteettinen arvo saattaa siis palvella mainosarvoa. Se ei kuitenkaan ole välttämätöntä, sillä mainosteho voi perustua muuhunkin, vaikkapa julkisuuden henkilön käyttöön: kuuluisa rallikuski autoa mainostamassa.

Esteettisen päämäärän saavuttaminen ei myöskään takaa mainosarvoa. Mainos voi olla esteettisesti erinomainen mutta mainoksena tehoton, koska se on liian vaikeatajuinen kohderyhmälle.[30]

Joskus näyttää siltä, että samat seikat voidaan mainita sekä esteettisen että mainosarvon perusteeksi: »mehu on saatu kuvassa näyttämään niin raikkaalta». Tarkempi erittely kuitenkin paljastaa, että peruste ei ole aivan sama: esteettisesti arvokkaan kuvasta tekee se, että mehu näyttää niin raikkaalta, mainosarvon takaa se, että mehu näyttää niin raikkaalta (eikä ummehtuneelta).

Urheilu

Taiteen ja urheilun ero näyttää selkeältä, jos yksioikoisesti sanotaan että (kilpa)urheilussa päämääränä on toisten (ystävällismielinen) voittaminen osoittamalla ylivertaista fyysistä kyvykkyyttä: voimaa, nopeutta, taitoa tms. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen.

Urheilu ja esteettinen arvo

Antero Viherkenttä kutsuu urheilijaa lajista riippumatta »urheilevaksi viihdetaiteilijaksi» joka tarvitsee »kannustavaa katsojaa niin kuin kaikki muutkin taiteilijat».[31] Näin ajateltuna urheilu olisikin eräs taideviihteen muoto.

Pituushyppykisa voi tietysti olla kutkuttavan jännittävä tai jalkapallojoukkueen hyökkäys hieno. Jukka Pakkanen:

»– – hyvän pelaajan suoritukset, jokin yksi ainoa syöttö, voi ainakin minussa aiheuttaa elämyksen, joka on ihan toista luokkaa kuin keskinkertaisen taideteoksen näkeminen.»[32]

Mutta jännittävyys tai hyökkäysten hienous ei ole päämääränä ainakaan siinä mielessä, että pituushypyn voittaa se, joka hyppää pisimmälle, ja jalkapallo-ottelun voittaa se joukkue, joka tekee enemmän maaleja.

Tilanne on kuitenkin toinen niissä lajeissa, joissa saadaan pisteitä tyylistä tai taiteellisuudesta. Matti Nykänen hyppäsi talvella 1988 Salpausselän kisoissa lyhyempiä hyppyjä kuin Ruotsin Jan Boklöv mutta voitti tyylipisteiden ansiosta.[33] Näyttäisi siis riittämättömältä tai ainakin niukasti valaisevalta sanoa, että kilpaurheilussa päämääränä on voittaa toiset osoittamalla ylivertaista fyysistä kyvykkyyttä, koska on lajeja, joissa myös esteettinen arvo on olennaista.

*

Lähemmän tarkastelun kohteeksi otan taitoluistelun, sillä siinä jos missä esteettinen arvo on tärkeää. Mark Heller kummastelee, että taitoluistelu,

»kilpaurheilulajeista ehkä kaikkein taiteellisin, viehkein ja taidokkain, pitäisi lukea kuuluvaksi samaan ryhmään jalkapallon, nyrkkeilyn ja yleisurheilun kanssa.»[34]

Kagan ei epäröi käyttää sanaa ›taide›: »Sellaiset taiteet kuin voimistelu ja taitoluistelu ovat urheilun muotoja.»[35] Mutta hän lukeekin taiteen piiriin myös sirkuksen ja mainonnan. Teddy Brunius puolestaan huomauttaa kuin itsestäänselvyytenä:

»On ilmeistä, että hyväksymme Michelangelon Pietan taiteeksi mutta emme härkätaistelua tai taitoluistelukilpailua.»[36]

Miksi taitoluistelu ei olisi taidetta? Kun Jorma Uotinen suunnittelee koreografian jäätanssiin, esitystä käsitellään lehden urheilusivuilla eikä tanssitapahtuman tai konsertin rinnalla. Miksi? Entä jos mitään perustetta ei olekaan, vaan entinen jaottelu pysyy vain perinteen voimasta?

Ensimmäiseksi voitaisiin tietysti viitata siihen, että taitoluistelussa kilpailu on asian ydin. Tämän takia ennen vapaaohjelmaa on erilaisia enemmän tai vähemmän pakollisia osuuksia ja vapaaohjelmaakin rajoittavat säädökset siitä, mitä tulee ja mitä ei saa tehdä. Toisaalta myös taiteen saralla kilpaillaan ja jaetaan palkintoja,[37] joten jätän tämän puolen sivuun ja tarkastelen ainoastaan kilpailun huipentumaa, vapaaohjelmaa. Kuinka sitä arvostellaan?

Vapaaohjelman arvostelu taitoluistelussa

Keskeinen kysymys on tämä: Jos luistelun vapaaohjelman arvostelua verrataan taidetanssin arvosteluun, mitä eroja on löydettävissä, ja johtuvatko erot nimenomaan siitä, että ensimmäinen on urheilua, toinen ei?

Aloitan yksinluistelusta. Kansainvälisen luisteluliiton (ISU:n[38]) säännöissä annetaan seuraavia yksinluistelun vapaaohjelmaa koskevia normeja:

»Vapaaluistelu koostuu hyvin tasapainotetusta ohjelmasta, jonka osatekijöinä ovat sellaiset vapaaluistelun elementit kuin hypyt, piruetit, askeleet ja muut yhdistävät liikkeet, jotka suoritetaan mahdollisimman vähän kahdella jalalla luistellen sopusoinnussa kilpailijan valitseman musiikin kanssa, joka ei kuitenkaan saa olla laulumusiikkia.» (sääntö 320)

»Hyvin tasapainotettuun ohjelmaan» kuuluu sääntöjen mukaan esim. »vähintään neljä eri tyyppistä piruettia, joista yhden tulee olla piruettiyhdistelmä ja yhden lentävä hyppypiruetti» (sääntö 320). Muista elementeistä on samanlaisia määräyksiä. Yhtenä erona taidetanssin arvosteluun on siis se, että sääntöjen vastaisuus katsotaan virheeksi.

Toisena erona taidetanssiin on tietenkin, että vapaaohjelma arvostellaan paitsi »taiteellisen vaikutelman» myös »teknisten ansioiden» kannalta.[39] Teknisiin ansioihin vaikuttavat a) ohjelman vaikeus, b) vaihtelevuus sekä c) puhtaus ja varmuus (sääntö 322).

Vielä 1920 Antwerpenin kisoissa Theresa Weldin pisteitä vähennettiin, kun hän hyppäsi Salchow-hypyn. Hyppäämistä pidettiin naiselle sopimattomana. Sen sijaan 1980-luvun alun tilannetta kuvaa Anna-Maija Kivimäki näin:

»– – naisten sarjassa parhaat vapaaluistelijat hyppäävät 2–3 kolmoishyppyä ja ilman ainoatakaan kolmoishyppyä on vaikeuksia selvitä kymmenen parhaan joukkoon lopputuloksissa.»[40]

Toisaalta korostetaan usein, että tekniikka ei merkitse kaikkea, että taiteellinen vaikutelma on kuitenkin perimmäisenä tavoitteena. Miša Petkevitš:

»Täydellinen ohjelma on pohjimmiltaan sellainen, jossa kokemus ylittää teknisen kyvykkyyden. Tämä edellyttää täydellistä, automaattiseksi tullutta tekniikkaa. Käytännöllisesti katsoen [luistelijan] ainoana ajatuksena on elämyksen luominen – näkökulman ilmaisun ja musiikillisuuden tulee olla sellaista, että se ottaa valtoihinsa sekä luistelijan että katsojan.»[41]

Taiteellisen vaikutelman arvioinnissa tulee sääntöjen mukaan kiinnittää huomiota seuraaviin seikkoihin:

  1. ohjelman harmoninen kokonaissommittelu ja sen sopivuus valittuun musiikkiin,
  2. luistelualueen käyttö,
  3. liikkumisen helppous ja varmuus musiikin tahdissa,
  4. ryhti,
  5. omaperäisyys ja
  6. musiikin luonteen ilmentäminen (sääntö 322).

Jos ›taiteellisella vaikutelmalla› tarkoitetaan esteettistä arvoa, se on teknisistä ansioista riippumaton mittapuu, koska liikehdintä voi olla esteettisesti arvokasta olematta teknisesti vaativaa. Näin ei kuitenkaan ole taitoluistelussa: taiteellisesta vaikutelmasta saadut pisteet eivät voisi olla korkeat samaan aikaan kuin teknisistä ansioista saadut pisteet olisivat alhaiset. Mikä tahansa esteettisesti arvokas ei ole »taiteellisen vaikutelman» kannalta ansioksi.

Tarkastelen lähemmin edellä mainittuja osatekijöitä. Liikkumisen helppous ja varmuus kuuluvat vähintään yhtä paljon tekniikkaan kuin taiteellisuuteen. Ryhti merkitsee ilmeisesti vain urheilullista ryhtiä, ei kumaraa asentoa, joka saattaisi olla olennainen osa epäonnistujan luonnekuvaa.

Omaperäisyys on epäilemättä tyypillinen taiteen arvokriteeri, ja myös taidetanssin esteettistä arvoa voitaisiin perustella viittaamalla sen harmoniseen kokonaissommitteluun tai siihen, että ohjelma sopii yhteen valitun musiikin kanssa. Mutta voiko yhteensopiminen valitun musiikin kanssa olla dramaattista vastakkaisuutta siinä mielessä, että kiitävän musiikin soidessa luistelija vain kompuroi yrittäen päästä pystyyn näin ilmentäen dramaattisesti epäsuhtaa vaatimusten ja kykyjen välillä? Ilmeisesti ei. Vastaavasti luistelualueen käyttö ei merkitse sellaista ilmaisevaa käyttöä, että luistelija pyörisi vain yhdessä nurkassa tarkoituksena tuoda esiin yksityisten »omien kuvioiden» ja julkisten odotusten vastakohtaa.

USA:n taitoluistelija Debi Thomas esitti vuoden 1988 MM-kisojen loppunäytöksessä hupinumeron: hän kaatuili, hyppäsi kuin sahapölkky, jauhoi purukumia, elehti liioitellusti, asetteli housujaan, pyyhki nenäänsä jne. Numero oli hauska, esteettisesti arvokas, mutta sitä ei olisi arvosteltu hyväksi »taiteellisen vaikutelman» kannalta.

Voidaan tiivistää: yksinluistelun vapaaohjelman arvottaminen eroaa taidetanssin arvioinnista seuraavasti:

  1. hyvässä esityksessä tulee noudattaa sääntöjä,
  2. arvioidaan aina myös »teknisiä ansioita» ja
  3. sellaista esteettistä arvoa ei pidetä hyvänä, joka on ristiriidassa edellisten kanssa.

Pariluistelu ei tuo mitään ratkaisevasti uutta, mutta sen sijaan jäätanssi tuntuisi olevan hieman eri asia. Jorma Uotinen kärjistääkin:

»Jäätanssi on taidetta, ennen muuta taidetta. Urheilua se on siksi, että kilpailut käydään urheiluareenalla ja tulokset uutisoidaan lehtien urheiluosastossa. Jäätanssin arviointi saattaisi sopia paremmin taidepalstoille.»[42]

Toisaalta hän muisteli aloittamistaan jäätanssin koreografina näin: »Jos joku minut yllätti, niin ne olivat jäätanssin monet sääntörajoitukset.»[43]

Kuinka jäätanssin vapaaohjelma eroaa yksinluistelun vapaaohjelmasta? Korostus ei enää niin selvästi ole taituruuden esittelyssä: teknisesti vaativimmat liikkeet on suljettu ulkopuolelle ja myös tahallinen kömpelyys voi tulla kyseeseen. Italialaisten Stefania Calegarin ja Pasquale Camerlengon esityksiin kuului tyypillisesti hupia, ja vuoden 1991 ohjelman lopulla oli liike, jossa Stefania muka vahingossa potkaisi Pasqualea luistimella leukaan; Eurosportin selostaja kommentoi: »Katsokaapa tuota: suurta hupia».[44] Samoin Susanna Rahkamon ja Petri Kokon Heikissä ja Helmissä[45] oli hölmistyneitä ilmeitä, nostoissa jäykästi hajalleen sojottavia jalkoja, muka yllättäviä tilanteita joista nipin napin selvittiin jne; paikoin oli myös ristiriitaa mahtipontisen musiikin[46] ja koomisten liikkeiden välillä.

Perusasia ei silti muutu: myös kömpelyyttä voidaan esittää niin, että tekninen osaaminen käy ilmeiseksi, mutta sellaisella esityksellä ei voi menestyä eikä edes saada hyviä pisteitä taiteellisuudesta, jossa esteettinen arvo on ristiriidassa teknisen osaamisen kanssa. Tällainen esitys voisi olla vaikkapa farssiksi venytetty kommellusten sarja: luistelija kaatuisi jo jäälle tullessaan, luistimet lonksuisivat jalassa puolelta toiselle, nostossa miehen housut putoaisivat nilkkoihin, molemmat luistelijat kaatuisivat laitaa vasten jne. Voitaisiin myös kuvitella, mitä butotanssijat saisivat jäällä aikaan: kaksi valkoiseksi kalkittua puolialastonta ihmistä liikkuisi ristiin rastiin toisistaan välittämättä, mitään erityisempiä liikkeitä tekemättä, tai he olisivat toisissaan kiinni hampaissa pidetyn köyden kautta ja tempoilisivat sitä, toisinaan ehkä kyyristyen avuttomaan asentoon.

Jäätanssin säännöissä vaikeutta ja teknistä osaamista korostetaan selväsanaisesti:

»Vapaaohjelman tulee – – olla rakennettu sillä tavalla teknisesti vaikeaksi, että vallitsevana on tanssin urheilullinen puoli kilpaurheilulajina – – [sen tulee] osoittaa hyvää luistelutekniikkaa – –.» (sääntö 510)

Tällä tavoin kärjistettynä saattaa näyttää ilmeiseltä, että taitoluistelua ei pitäisi lukea taiteen piiriin. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Ensinnäkin monissa taidetanssin lajeissa, esim. klassisessa baletissa, pidetään »teknisiä ansioita» tärkeinä; on hyvä että tanssija pystyy tekemään spagaatin.

Toiseksi taitoluistelu on lähellä arkkitehtuuria: Luistelussa esteettinen arvo ei saa olla ristiriidassa fyysisen taituruuden kanssa, eikä arkkitehtuurissa sallita ristiriitaa käyttötarkoituksen kanssa. Asuintalon esteettinen arvohan voisi perustua siihen, että se on niin hassunkurisen mahdoton asuttavaksi, mutta tällöin se ei olisi hyvää arkkitehtuuria perinteisessä vitruviaanisessa hengessä, jossa kauneuden ohella edellytetään käyttökelpoisuutta ja kestävyyttä.

Jos rakennustaide on sekä käytännön rakentamista että taidetta, miksei taitoluistelukin voisi olla sekä taidetta että urheilua? Sikäli kun taitoluistelu on urheilua, sitä on oikein käsitellä lehden urheilusivuilla; sikäli kun se on taidetta, ei olisi väärin käsitellä sitä kulttuurisivuillakaan.

Tiivistelmä

Lopulta siis urheilun suhde taiteeseen osoittautui monella tavalla samanlaiseksi kuin viihteen ja mainonnan. Kussakin päämäärä on toinen kuin taiteessa, mutta tämä ei estä joitain tuotoksia tai lajeja kuulumasta molempiin. Kuvana:

Missään näistä kolmesta esteettisen päämäärän saavuttaminen ei takaa menestystä, eikä se yleensä ole edes välttämätöntä. Mutta kuhunkin kuuluu myös osa, jossa päämääränä on muun ohella kauneus: viihteessä komedia, mainonnassa musiikkivideo ja urheilussa taitoluistelu.

Ongelmia

Taitoluistelussa ei ole ansioksi sellainen esteettinen arvo, joka on ristiriidassa sääntörajoitusten tai »teknisten ansioiden» kanssa. Vastaavasti musiikkivideossa tai komediassa: jotta edellinen olisi hyvää mainontaa ja jälkimmäinen hyvää viihdettä, kauneus ei saa olla kohderyhmälle liian vaikeatajuista. Olisiko aihetta sulkea tällaiset taiteen ulkopuolelle, koska päämääränä ei ole kauneus yleensä vaan tietyn tyyppinen kauneus?

Kun puhutaan taiteen tai urheilun päämäärästä tai tarkoituksesta, mistä oikein puhutaan? Onko kyse taiteilijan tai urheilijan pyrkimyksistä vai jostain vähemmän yksityisestä, esim. siitä että jalkapallo-ottelun yleisö toivoo jännittävää ottelua tai että keskushyökkääjä ei ole hyvä, ellei hän tee tai syötä maaleja?

Jos taitoluistelussa yhtenä tarkoituksena on kauneus, onko se silloin ilman muuta taidetta? Onko esteettinen päämäärä aihetta asettaa riittäväksi ehdoksi vai ehkä ainoastaan välttämättömäksi ehdoksi? Pitäisikö asettaa muita ehtoja?

Entä itse esteettinen arvo, kauneus? Mitä se pitää sisällään? Miten se olisi aihetta rajata?

Seuraavaksi pureudun syvemmälle esteettisen taidemääritelmän periaatteisiin mm näiden ongelmien ratkaisemiseksi.

 

sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen

Viitteet

[1] Leena-Maija Rossi: »Guerilla Girls käy sissisotaa taidemaailman seksismiä vastaan». Helsingin Sanomat 1.5.1991.

[2] Ahlman: Kulttuurin perustekijöitä, s. 26.

[3] Ahlman: Kulttuurin perustekijöitä, s. 16. Tämän ajattelutavan tiukemmalle vedettyä versiota edustaa sellainen tieteen määritelmä, jossa vedotaan pää­määränä olevaan tietoon. Leila Haaparanta ja Ilkka Niiniluoto kirjoittavat: »Yritys tieteen määrittelemiseksi voisi kuulua seuraavasti: tiede on järjestel­mällistä ja järkiperäistä uuden tiedon hankintaa.» <Haaparanta ja Niiniluoto: Johdatus tieteelliseen ajatteluun, s. 7>

[4] Tällaisen taidekäsitteen käyttäjistä mainittakoon esim. Theodor W. Adorno: »Mikä on taide­teos ja mikä ei, sitä ei voida erottaa arvostelukyvystä, kysy­myk­sestä onko teos hyvä vai huono. Huonon taideteoksen käsitteessä on jo­tain miele­töntä – –.» <Adorno: Ästhetische Theorie, s. 246>

[5] Portugalilainen Francesco da Hollanda oli käyttänyt ilmausta ›boas artes› jo 1500-luvulla.

[6] Batteux: Les beaux arts..., osa 1 kappale 1, s. 6. Alkukielellä: »Les autres ont pour objet le plaisir. – – on les appelle les beaux Arts par excellence. Tels sont la Musique, la Poësie, la Peinture, la Sculpture, & l›Art du geste ou la Danse.» Sanan ›objet› ohella Batteux käyttää myös sanaa ›fin›.

[7] Batteux: Les beaux arts..., osa 1 kappale 1, s. 7–9.

[8] Kristeller: The Modern System of Arts, s. 127–128.

[9] Kant: Kritik der Urteilskraft, §44 s. 177–178. Kant käyttää tässä yhteydessä myös sanaa ›Zweck›.

[10] Tämä aksiooma on tarkoituksellisen epämääräinen. Se kertoo olennaisen yhteyden mutta ei täsmennä, että kyseessä olisi välttämätön ehto (tyyliin »taiteesta on kyse vain siellä, missä päämääränä on esteettinen arvo») tai riittävä ehto (tyyliin ››taiteesta on kyse aina siellä, missä päämääränä on es­teettinen arvo»).

[11] Richard Robinson luetteli 12 asiaa, joita on kutsuttu reaali­määritelmän et­si­mi­sek­si: on esim. etsitty syitä, suositettu ihannetta, abstrahoitu idea tai ana­ly­soitu sitä. <Robinson: Definition, s. 152–188>

[12] Weitz: Teorian tehtävä estetiikassa, s. 83.

[13] Weitz: Teorian tehtävä estetiikassa, s. 83.

[14] Weitz: Teorian tehtävä estetiikassa, s. 70–71. Avoimista käsitteistä Weitz puhui perusteellisemmin teoksessaan The Opening Mind.

[15] Weitz: Teorian tehtävä estetiikassa, s. 77.

[16] Binkley: Deciding about Art, s. 96.

[17] Waismann: Verifiability, s. 120.

[18] Sanoja käytetään tietysti useammalla tavalla, ja joskus taidemääritelmääkin sanotaan yhdenlaiseksi teoriaksi, »teoriaksi taiteen määrittelystä» <Davies: Definitions of Art, s. 78; 82> Selvyyden vuoksi olen välttänyt tällaista kielen­käyttöä.

[19] Esim. ilmaus ›esteettisen taiteen määritelmän› on monimielisempi kuin ›es­teet­ti­sen taidemääritelmän›.

[20] Voi olla sopivaa käyttää saman käsitteen nimenä eri sanaa eri kielissä. Keijo Virtanen kirjoittaa termeistä ›kulttuuri› ja ›sivilisaatio›: »Kun Turun yliopistoon 1970-luvun alussa perustettiin kulttuurihistorian professuuri ja kulttuuri­histo­rian laitos, jouduttiin uuden laitoksen kirjekuorta ja -paperia varten pohtimaan englanninkielistä käännöstä. Kulttuurihistorian vastineeksi tuli ›history of civi­li­zation›.» Suomen ja saksan sanaa ›kulttuuri› vastaa eng­lannissa ja rans­kas­sa termi ›sivilisaatio›. <Virtanen: Kulttuurihistoria, s. 32>

[21] Näitä keskeisiä käyttötapojakin saattaa olla monia. Esimerkkinä mainittakoon hengen käsite, josta Lauri Rauhala kirjoittaa: »On olemassa kymmeniä hen­gen käsitteitä, mutta tavallisesti vain yksi nimi. Kun tätä yhtä nimeä sitten tarkentamatta erilaisissa keskusteluyhteyksissä käytetään, sekavuus on hir­vittävä. Tähän on tultu siten, että vuosisatojen kuluessa tieteellisen kielen käyttäjätkin ovat lisänneet hengen käsitesisältöön uusia merkityksiä ana­ly­soimatta, miten ne sopivat yhteen entisten käsitesisältöjen kanssa.» <Rau­ha­la: Henkinen ihmisessä, s. 9>

[22] Hoebel: Primitiivinen kulttuuri, s. 258.

[23] Beardsley: An Aesthetic Definition of Art, s. 18.

[24] Collingwood: The Principles of Art, V-VII.

[25] Hellaakoski: Kuuntelua, s. 56; 62; 56; 54; 66.

[26] Laitinen: Metsästä kaupunkiin, s. 99; 122–123.

[27] Marja-Terttu Kivirinta: »Benettonin hiv-mainos ilmestyi Helsingin katukuvaan. Katso ihmistä!» Helsingin Sanomat 18.9.1993, s. B 14.

[28] Mehtonen ja Sironen: »Jazzityttö», s. 276.

[29] Kagan: Art, s. 8.

[30] Mainosten ja viihteen arvosta puhutaan vain suhteessa johonkin ihmis­ryhmään, koska niiden arvo perustuu tiettyyn vaikutukseen. Esteettisen ar­von ja nautinnon suhde ei ole näin suora.

[31] Antero Viherkenttä: »Me teimme sen». Kauppa ja koti 5/1989, s. 40.

[32] Matti Verkkola: »Kuningas jalkapallo», s. 17–18. Helsingin Sanomat, Italian MM-jalkapallon erikoisliite 7.6.1990.

[33] Tuolloin vielä rankaistiin V-tyylistä.

[34] Heller: The Illustrated Encyclopedia of Ice Skating, s. 29.

[35] Kagan: Art, s. 8.

[36] Brunius: Theory and Ideologies in Aesthetics, s. 74.

[37] Sibelius-viulukilpailujen vuoden 1985 voittajan Ilja Kalerin mukaan »musiikki­kilpailut ovat aina kuin urheilu­kilpai­lu­ja» <Irene Kullberg: »Kilpailuvoitto on uran kannalta tärkeä» Helsingin Sanomat 14.12.1990, s. B14> Vaikka näin olisikin, voitaisiin väittää, että esim. taitoluistelussa kilpai­leminen on paljon keskeisempää kuin musiikissa. Musiikkikilpailu kuuluu mitättömänä reuna­ilmiönä koko musiikin kenttään; musiikissa ei mikään olennainen muuttuisi, vaikka kilpailut jäisivät pois. Kaler on jopa sitä mieltä, että kilpailut ovat tai­teelliselta kannalta pahasta: »Kilpailuista tulee päämäärä melkein kaikille nuorille viulis­teille. Se on hyvin vaarallista musiikilliselle per­soo­nal­li­suu­del­­le.» <Sama> Musiikkikilpailuissa ihanne on rajattu tarkasti, eikä tämä ihanne ole yhtä kuin suuren taitelijan ihanne edes länsimaisen klassisen musiikin piirissä. Seppo Heikinheimo: »Yksikään soittaja, joka käsit­telee rytmiä niin vapaasti kuin esim. aikamme suuriin pianistineroihin kuulu­nut Glenn Gould, ei voi saada miltään tuomaristolta kunnollisia pisteitä mis­sään musiikkikilpai­lussa – –.» <Seppo Heikinheimo: »Viulukortit menivät se­kaisin». Helsingin Sanomat 12.12.1990, s. B11> Musiikkikilpailujen margi­naalisuus paljastuu vielä sel­vemmin, kun otetaan huomioon erilaiset tyylit ja perinteet: intia­lai­nen musiikki, suomalainen kuplettiperinne, ooppera­paro­diat, nauhamusiikki jne.

[38] Jatkossa esiintyvät sääntöjen numerot viittaavat kansainvälisen luisteluliiton julkaisuihin International Skating Union Regulations 1992–1994, as accepted by the 44th Ordinary Congress, June 1992 ja International Skating Union Re­gulations for Ice Dancing 1992–1994, as accepted by the 44th Ordinary Congress, June 1992.

[39] Terminologisena yksityiskohtana mainittakoon, että yksinluistelun ja pari­luistelun teknisessä ohjelmassa sekä jäätanssin rytmitanssiosuudessa puhu­taan taiteellisen vaikutelman sijasta esittämisestä (presentation).

[40] Kivimäki: Taitoluistelu, s. 23.

[41] Petkevich: Figure Skating, s. 286.

[42] Puromies: Rohkeita vetoja, s. 33.

[43] Puromies: Rohkeita vetoja, s. 33.

[44] »Look at that: great fun.»

[45] Vuoden 1991 MM-kisoissa.

[46] Taustalla soi Tšaikovskin Pateettinen sinfonia.