sisällysluetteloon
seuraavaan

Aluksi

Taide valehtelee

Kun puhutaan taiteen totuudesta, ensinnä saattaa tulla mieleen tilanne, että ns. esittävässä taiteessa – vaikkapa elokuvassa – kuvattu maailma muistuttaa tärkeällä tavalla todellista maailmaa.

Mieleen saattaa tulla myös vastaesimerkkejä eli teoksia tai niiden kohtia, jotka eivät vastaa todellisuutta. Internetissä kiersi taannoin luettelo asioista, jotka voi tietää vain elokuvissa käynyt. Tässä joitakin:

Tämän luettelon perusteella elokuva ei vaikuta kovinkaan luotettavalta tiedon tai totuuden lähteeltä. Se koskee kuitenkin vain teosten yksityiskohtia. Lauri Viita runoilee yleistävämmin, että »ei totta puhu ollenkaan – / siis kuoppaan runoniekka»,[1] ja joskus taidetta kokonaisuudessaankin luonnehditaan pettämiseksi tai silmänkääntämiseksi. Hannu Raittila tiivistää tällaisen kannan sanomalla, että »Jumala teki totuudesta valtakuntansa, mutta ihminen teki valheesta taiteen».[2] Hän rinnastaa taiteilijan huijarisaarnaajaan ja jatkaa:

»Kirjailija on niin kuin demareille Kepu. Se pettää aina. Ei pidä ollenkaan uskoa, mitä kirjailija sanoo eikä varsinkaan hänen kirjoituksiaan kannata ottaa todesta. Sama pätee muihinkin taiteisiin, valetta ne kaikki ovat. Mitä muuta se on, kun kaksiulotteiselle tasolle maalataan illuusio kolmiulotteisesta maisemasta? Tai ollaan olevinaan joku olematon henkilö, muu kuin passissa lukee. Asioidaan toisten olemattomien kanssa rakennuksessa, joka uskottelee olevansa kuninkaan palatsi vaikka onkin pelkkä teatterin kulissi. // Taiteessa keksitään keinoja kuten perspektiivi, joilla ihmisen havaintoa johdetaan harhaan. Kehitetään toisia, joilla vaikutetaan tunteisiin – harmonioita, intervalleja ja kontrapunkteja. Kun niillä ei enää saada aikaan haluttua tehoa, tehdään uusi silmänkääntö: rikotaan harmonia, vaihdetaan tonaliteetti atonaalisuudeksi. Ei ole niin asiallista taiteenlajia, ettei se pohjautuisi valehteluun ja huijaukseen. Harhaanjohtamiseen ja tilakokemuksen manipulointiin arkkitehtuurikin perustuu.»[3]

Taiteesta haetaan tietoa tai näkemystä

Tällaisten kommenttien taustana on, että taiteelta yleisesti odotetaan ja taiteesta yleisesti haetaan tietoa, ajatuksia, näkemyksiä, näkemisen ja kokemisen tapoja, jonkinlaista totuutta.

Muutama satunnainen esimerkki Helsingin Sanomista tuokoon esiin tällaisen taideodotuksen joitakin puolia:

Aino Frilanderin mukaan taiteilijat »ovat aina pyrkineet löytämään uusia tapoja kuvata maailmaa, ulkoista ja sisäistä»; he eivät pyri »tietoisesti tekemään rumaa, inhottavaa tai vaikeaa taidetta, vaan sellaista, joka on jollakin tavalla totta.»[4]

 

Suomen ensimmäinen museolehtori Marjatta Levanto kertoo lapsista Åke Mattaksen Tuhlaajapoika-teoksen äärellä:

»›En usko siihen, että taiteen pitää aina olla hauskaa›, Levanto toteaa. // Hän muistelee kasvatustieteen opiskelijoiden kanssa useita vuosia sitten tekemäänsä projektia, jossa 5–6-vuotiailta lapsilta kysyttiin näiden lempi- ja inhokkitauluja. Inhokkilistan kärjessä oli Helene Schjerfbeckin omakuva vanhuusvuosilta, jossa näkyi lasten mielestä kuolema. // Toinen inhokki oli Åke Mattaksen Tuhlaajapoika (1946). Siinä on kuvattuna silinterihattuinen mies, joka on selvästi humalassa. // Lasten perustelut Tuhlaajapoika-taulua kohtaan tuntemalleen inholle särkivät Levannon sydämen: // ›Se on niin kuin meidän isä.› // Tämän inhon äärellä syntyi kuitenkin hyviä, hedelmällisiä keskusteluja lasten kanssa. // ›Lapset eivät olisi ikinä muuten puhuneet siitä, että isä pelottaa heitä ollessaan humalassa›, Levanto arvelee. ›Taiteen avulla he pystyivät puhumaan siitä ja näkemään, että he eivät ole asian kanssa yksin.› // Ja tämä, Levanto sanoo, on se, mikä on tärkeää. Ei se, että näyttelyt olisivat mahdollisimman hauskoja, tai se, että museoissa olisi mahdollisimman kivaa. // ›Taide rikastuttaa elämää. Se antaa näköaloja ja avaa ihmisenä olemista.›»[5]

Jussi Ahlroth kirjoittaa Todd Phillipsin Jokeri-elokuvasta näin:

»Joaquin Phoenixin väkevästi esittämä Jokeri ei ole enää sarjakuvahahmo, vaan synkkä ajankuva. Jokeria ja sen tekijöitä on syytetty väkivallan tekijöiden sympatisoimisesta ja jopa väkivaltaan rohkaisemisesta. // Mielipiteet ovat jakautuneet. – – Moni on varauksettoman innoissaan. Varietyn kriitikon mukaan se on mestariteos, sarjakuvaelokuva joka kuvastaa todellista maailmaa. // Dokumentaristi Michael Mooren mielestä jokaisen amerikkalaisen pitää nähdä elokuva, koska se on täydellinen peili Yhdysvalloista vuonna 2019. – – Jokeri on meidän peilikuvamme. – – Jokerin hahmo on lopulta vain peili. Niin on tämä hänestä tehty häiritsevä ja vaikuttava elokuvakin. Niin on lopulta jokainen taideteos. // Joker nostaa eteemme peilin ja me kaikki näemme siinä, mitä haluamme nähdä. Se käyttää katkeruuden, mielisairauden, kaaoksen ja kuoleman kuvaksi noussutta toisinaan harmitonta sarjakuvahahmoa myrkyllisellä, mutta uudella ja teräväkatseisella tavalla. // Peili on aina itsessään tyhjä. Se heijastaa vain sitä mikä sen edessä on.»[6]

Puhe todellisuuden eteen nostetusta peilistä on ollut tavallista aiemminkin. Bertolt Brecht kirjoitti: »Kun taide heijastaa elämää, se käyttää siihen omia erityisiä peilejään.»[7] Shakespearen Hamlet opastaa näyttelijöitä ja korostaa näytelmän toimimista kuvastimena:

»Sovittakaa sanat toimintaan ja toiminta sanoihin, tarkasti vaarinottaen, ettette poikkea luonnollisesta kohtuudesta; sillä kaikki sellainen liioitteleminen on vastoin näytelmän tarkoitusta, jonka tehtävänä aluin on ollut ja vieläkin on pitää ikäänkuin kuvastinta luonnolle, näyttää hyvyydelle sen omat piirteet, pahuudelle sen oma kuva ja itse aikakaudelle ja ajan ruumiille sen oma muoto ja luonto.»[8]

Joskus tyydytään puhumaan pelkästään heijastamisesta, niin kuin Annie Ernaux, kun hän kertoo, ettei tavoittele »vain mielihyvää ja iloa» vaan haluaa »kuvata todellisuutta» ja käyttää kirjoissaan sellaista kieltä, sellaisia sanoja, jotka »heijastavat mahdollisimman tarkasti todellisuutta».[9]

Ihmisillä on siinä määrin taipumus etsiä keksitystä kiinnekohtia todelliseen, että usein romaanien ja elokuvienkin alussa on varoitus, ettei sitä pidä ottaa liian kirjaimellisesti. Esim. Ernest Hemingwayn romaanissa Totta aamunkoitteessa on alkulehdillä perinteinen teksti:

»Tämä teos on kaunokirjallisuutta. Nimet, henkilöt, paikat ja tapahtumat ovat joko kirjailijan mielikuvituksen tuotetta tai niitä on käsitelty sellaisina. Kaikki yhtäläisyys todellisten paikkojen tai tapahtumien tahi elävien tai kuolleiden henkilöiden kanssa on pelkkää sattumaa.»

Yrjö Nortan elokuvassa Kolmas laukaus kieltoa lievennetään: »Kertomus ja sen henkilöt ovat täysin mielikuvituksen tuotetta – mutta voisivat ne yhtä hyvin olla todellisuutta.» Ja Daniel Katzin romaani Kun isoisä Suomeen hiihti lisää perinteeseen uuden käänteen: »Tämän kirjan henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.»

Teosten alkuvaroituksilla voi olla monia tarkoituksia mutta yksi lienee ohjata vastaanottajaa yksityiskohtien totuudesta tai epätotuudesta johonkin muuhun. Yleinen ajatushan on, että vaikka taiteessa liikutaan keksimisen ja kuvittelun maisemassa, kaikella esiin tulevalla voi olla tekemistä todellisuuden kanssa, ehkä jopa enemmän ja tärkeämmin kuin sellaisessa esityksessä, joka tarjotaan ehdottomana totuutena. Tämä kaksinaisuus saattaa muistuttaa kahden naapuruksen suhdetta Simo Hämäläisen romaanissa Kätkäläinen:

»Kätkävuarassa asuu Aholaisen Pietu. – – Mitään elä usko, mitä se sanoo, mutta pane kaikki mieleesi. Se valehtelloo niin, että se on jo melekein totta. Sitten kun määt Kieppivuaralle, nin siellä assuu Aimo Hurskainen. – – Se puhhuu pelekkää totta, mutta sitä nyt ei pijä uskova.»[10]

Pirkko Saision romaanissa Passio kreivi von Weissburg sanoo taidemaalari Jaan Haamerille: »Te maalaatte asioita, joita ei ole olemassakaan, mutta jotka ovat silti totta. // Se on taiteen tehtävä, Jaan vastasi.»[11] Ja sanoipa Picassokin: »Taide on valhe, jonka avulla löytyy totuus.»[12]

Taidetta kehutaan usein vetoamalla sen ajankohtaisuuteen tai muuhun tärkeään totuudellisuuteen. Pertti Avola kirjoittaa Kurt Vonnegutin romaanista Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater, että se on »täysin ajankohtainen, sillä Vonnegutin kuvaama henkinen maisema ei ole 44 vuodessa muuttunut miksikään».[13]

Jussi »Juba» Tuomolan Viivi ja Wagner -sarjakuvaa on sanottu parisuhteen sattumuksia paljastavaksi. Eräänkin albumin esipuheessa väitetään, että ihmiset ovat hätkähtäneet yksityiskohtien osuvuutta:

»Arkisuus ja absurdius sekoittuvat elämäniloisiksi tuokiokuviksi. Havaintoja satelee pienistä asioista, jotka tiedetään, mutta joita ei välttämättä huomata. – – Monet lukijat ovatkin kummastelleet tutun tuntuisia kuvioita: onko Juba käynyt heidän kotonaan kurkistelemassa?»[14]

Esko Valtaoja penää Jubalta »royalteja», koska tämä selvästikin »kerää kaikki ideansa asuntoomme piilotetuilla kameroilla».[15]

Tällaisissa mielipiteissä on taustaoletuksena, että totuus on hyvästä ja että siis myös taiteen totuus on jotain arvokasta ja tavoiteltavaa. Jos kuitenkin ajatellaan päinvastoin, siis että totuus on pahasta, että todellisuus on perimmältään kauhistavaa, että olevaisuuden ytimessä ei olekaan jumala vaan paholainen, niin sitä kohti ei pitäisi pyrkiä vaan pitäytyä loitolla. »Totuus on ruma», kirjoittaa saksalainen filosofi Friedrich Nietzsche (1844–1900) jälkeenjääneissä papereissaan ja jatkaa: »Meillä on taide, jotta totuus ei tuhoaisi meitä.»[16] Tämä on länsimaisen ajattelun historiassa poikkeus, joka vahvistaa sen säännön, että taiteen totuutta on pidetty yhtenä niistä seikoista, jotka tekevät teoksesta hyvää taidetta.

Taiteilijan linja

Myös taitelijat itse saattavat korostaa, että he työssään ja tuotannossaan ovat tavoitelleet totuutta. Eero Järnefeltistä on sanottu, että »suotta ei hänen tunnuslauseensa ollut: ›Vain tosi on pysyväistä.›» (Ludvig Wennervirta).[17] Tämä motto on hänen hautakivessäänkin:

Päiväkirjassaan Järnefelt kirjoitti: »Oi jos voisin aina olla uskollinen totuudelle ja ideaalille...», mutta on sanottu, että varsinkin ihmiskuvauksessa »ihanteellisuutta tärkeämpää hänelle näyttää kuitenkin olleen totuudellisuus» (Riitta Konttinen).[18] Ajan myötä hän sai aseman »Suomen ›virallisena› muotokuvamaalarina», ja erityisen hyvin hänen on sanottu onnistuneen »miesten – ja varsinkin henkevien miesten – muotokuvissa» (Wennervirta).[19]

Järnefelt itse piti muotokuvan näköisyyttä tärkeänä muttei riittävänä hyvän taideteoksen ehtona. Hän kirjoitti Tyko Sallisen ja muiden ekspressionistien teoksista, että niissä »muodon deformaatio on lähtökohta», ja siksi eivät »heidän muotokuvansa tietysti vähimmässäkään määrässä ole näköisiä». Toisaalta hän kirjoitti myös että »muotokuva ainoastaan näköisyyden kannalta on ilman taiteellista sisältöä».[20]

Osia ja kokonaisuuksia

Muotokuvaa tyypillisempi tapaus esittävän taiteen totuudesta lienee jokin teoksessa kuvattu tilanne – ehkä hyvinkin unenomainen tai mielikuvituksellinen –, jolle sitten löydetään vastaavuus todellisesta elämästä. Esim. mustan ritarin kohtaus Monty Pythonin elokuvasta Graalin malja mainitaan silloin tällöin. Heikki Aittokoski selostaa elokuvan kohtauksen näin:

»Muistatteko klassisen sketsin brittiläisen Monty Python -ryhmän elokuvasta Graalin malja? Siinä kuningas Arthur kohtaa Mustan Ritarin. ›Tästä ei mennä›, Musta Ritari sanoo keskellä tietä (›None shall pass›). On siis miekkailtava. Arthur sivaltaa Mustan Ritarin toisen käden irti. ›Pelkkä naarmu›, Musta Ritari sanoo ja jatkaa taistelua. Arthur sivaltaa vastustajaltaan toisenkin käden irti ja pitää ottelua voitettuna. Musta Ritari haluaa jatkaa peliä ja potkii. ›Idiootti, sinulla ei ole käsiä›, Arthur huomauttaa. ›Onpas›, Musta Ritari vastaa. Arthur sivaltaa irti myös Mustan Ritarin jalat. ›Olen voittamaton›, Musta Ritari sanoo. ›Pelkuri!›, hän sättii maassa, kun Arthur jatkaa ihmetellen matkaansa.»[21]

Irakin sodan aikana maan tiedotusministerinä toimi Muhammed Saida al-Sahhaf. Hän uhosi Irakin voittoa loppuun asti, ja Aittokoski näki hänessä Mustan Ritarin:

»Bagdadin Musta Ritari oli tietenkin Muhammed Saida al-Sahhaf Irakin tiedotusministeri. Jotain syvästi tragikoomista oli siinä, kuinka al-Sahhaf uhosi monta päivää Yhdysvaltojen murskaavan ylivoimaiselle sotakoneelle. Vielä tiistaina al-Sahhaf seisoi Palestine-hotellin katolla ja virnisteli voitonriemuisena. ›Kuten Saddam Hussein sanoi, Jumala tulee käristämään heidän vatsansa helvetissä›, al-Sahhaf totesi tyynesti. Tiedotustilaisuuden aikana Yhdysvaltain aseet rätisivät kuuloetäisyydellä, ja Saddamin palatseja oli jo vallattu. Al-Sahhaf ei piitannut vaan jatkoi: ›Olemme tappaneet useimmat vääräuskoiset, ja uskon, että lopuistakin tehdään pian selvää.›»[22]

 Usein taideteoksia koskevat totuuspohdiskelut eivät rajoitu niiden yksityiskohtiin vaan kattavat koko teoksen ja sen vastinparina jonkin yksilöitävän kohteen todellisuudessa – aikakauden tapahtumat, sukupolven tunnot tms. Näinhän on kohdeltu esim. Väinö Linnan romaania Tuntematon sotilas.

Aluksi se sai moitteita kirjallisuusarvostelija Toini Havulta nimenomaan epätotuudestaan – siitä että Linna ei kyennyt näkemään laajempaa kokonaisuutta vaan »kirjoittaa yksinomaan sammakkoperspektiivistä, ahtaasta sektorista ja kaikkein suppeimmasta näkökulmasta», ja niinpä »se lähikuvan totuus, jonka kirja ehdottomasti paljastaa, muuttuu yleiskuvana valheeksi».[23] Havun mielestä paljon parempi sotaromaani oli hieman aiemmin ilmestynyt Jussi Talven Ystäviä ja vihollisia.

Jo aluksi ja varsinkin myöhemmin monet ovat kääntäneet arvojärjestyksen. Esim. Pekka Tarkka vuonna 2004 – tasan 50 vuotta Havun arvostelun jälkeen – arvioi uudestaan Havun esille nostamia kahta romaania ja totesi: »Minun käsittääkseni Linnan sodankuva on totuudellisempi.»[24] Vastapainona Linnan romaanille jotkut halusivat esittää toisenlaisen käsityksen joistain yksityiskohdista. Esim. Irja Virtasen romaanista Kenttäharmaita naisia on sanottu, että se »korjaa Linnan hahmottelemaa kuvaa» lottien elämästä.[25]

Tähän tapaan jotkin taideteokset saavat enemmän tai vähemmän dokumentaarisen aseman. Toisaalta sama teos saattaa olla tärkeä ihmisten todellisuussuhteen kannalta muullakin tavalla. Petri Tammisen Enon opetukset -romaanissa Tuntematon sotilas ei ole niinkään läsnä dokumenttina Jatkosodasta kuin taustana, johon asioita suhteutetaan. Eno saattaa huomauttaa, että »olo on kuin tuntemattomassa», tai tuumia, että pitäisi vain

»keskittyä oleelliseen, pitäisi vaan olla niin kuin Määttä joka sanoo että jättää se mahdottoman ison pilven tuo pommi kun toiset tutkii karttoja ja pohtii olemattomia».[26]

Enon ystävä Myrsky puolestaan pohtii teoksen minäkertojaa seuraavasti:

»Myrsky pyysi naisiakin katsomaan minua ja olemustani, ilmettäni joka oli valoisa ja reipas. // Mieshän on kuin Kariluoto joka on päässyt lomilta omiensa joukkoon. // Myrskyn mielestä tätä ilmettä oli paljon mukavampi katsella kuin sitä, jolla minä aina lähdin, sitä Riitaojan ilmettä jonka ennen pitkää kuitenkin naamalleni ottaisin. // Se on se ilme että nyt se pommi putoaa. Ja justiin tähän metsikköön.»[27]

Näin Tuntemattoman sotilaan maailma toimii ikään kuin karttana tai koordinaatistona, jonka avulla todellisuuden yksityiskohtia asetetaan paikoilleen.

Tämäntapaistakin voitaisiin pitää yhtenä taiteen totuuden ulottuvuutena. Teoksen avulla suunnistetaan todellisuudessa ja nähdään se niin kuin nähdään.

Totuus, tieto, ymmärrys, tajuaminen

Olen edellä puhunut taiteen yhteydessä totuudesta ja tiedosta, tarkoituksellisen väljästi. Yhtälailla voitaisiin puhua kognitiosta, ymmärryksestä, tajuamisesta tai uusista näkemisen ja kokemisen tavoista, joita taide tarjoaa. Useinhan sanotaan, että taideteoksiin tutustumisen jälkeen näemme todellisuuden ikään kuin uusin silmin, uudessa valossa, tajuamme todellisuuden tuoreesti tai olemme huomaavinamme siinä arvoa tai mielekkyyttä, jota emme aiemmin tajunneet.

Olen kuitenkin valinnut – jo tämän kirjoituksen otsikossa – perustermiksi ›totuuden›, koska aiheesta käydyssä keskustelussa juuri sitä on käytetty taajaan. Lisäksi se on ajattelemisemme perussana, samaan tapaan kuin muutkin kolmikossa hyvä–kaunis–tosi. Kuten ›kaunis› – tämän perussanaluonteensa takia – tarjoutuu käytettäväksi kaikenlaisesta esteettisestä arvosta (irvokkaasta sievään ja hilpeästä traagiseen), niin vastaavasti sana ›tosi› sopii monenlaisiin tilanteisiin, joissa tutustuttuamme taideteokseen huomamme todellisuudessa jotain uutta.

Mitään jyrkkää rajaa arvojenkaan suuntaan ei ole aihetta vetää, ei ole aihetta erottaa tiukasti arvoja ja tosiasioita. Taidehan on nimenomaan se kulttuurimme ala, jossa kokemus ei ole eriytynyttä vaan laajaa ja monipuolista. Sikäli kuin taiteen asia on tavoittaa kaikessa välittömyydessään ihmiselle mahdollinen todellisuuskokemus, jossa eroa tosiasioihin ja arvoihin, objektiiviseen ja subjektiiviseen ei vielä ole tehty, myöskään taiteen totuudesta puhuttaessa ei ainakaan etukäteen ole aiheellista lajitella eri karsinaan sitä, että katseltuamme Eero Järnefeltin mäntymaalausta näemme todellisen männyn oksien koukertavan muodon tai näemme tämän muodon juhlavan arvokkuuden ja kauneuden.

Sanaa ›totuus› on siis käytetty taiteesta usein, ja laajasti ja monella tavalla. Tarkoitukseni tässä kirjoituksessa on kartoittaa erilaisia merkityksiä, joita ›taiteen totuudelle› on annettu ja on mahdollista antaa, sekä näyttää, kuinka monitahoisesta ilmiökokonaisuudesta on kysymys.

Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse imaista mukaan. John Hospers klassikkoteoksessaan Meaning and truth in the arts aloittaa taiteen totuutta koskevan osuuden luettelolla tavoista, joilla taiteen totuudesta on puhuttu mutta jotka hän jättää ulkopuolelle. Luettelo on seuraavanlainen (kohdat ovat hieman eri järjestyksessä kuin Hospersilla):

Vilpittömyys, teoksen sisäinen koherenssi, teoksen tärkeys, tässä siis joitain ›totuuden› käyttötapoja, joista Hospers itse halusi pysyä erossa.

Luettelon loppupuolella mainittu pätevyys saattaa tuoda jollekulle mieleen ranskalaisen filosofin Alain Badioun (1937–). Hänelle taide on yhdenlainen »uskollisuusprosessi» tai »totuusprosessi»:[28] »totuudet ovat taiteellisia, tieteellisiä, poliittisia tai rakkauden totuuksia».[29] Taiteellinen totuus »on taiteellinen konfiguraatio»,[30] esimerkiksi kreikkalainen tragedia Aiskhyloksesta Euripideeseen tai klassinen musiikkityyli Haydnista Beethoveniin. Kun Badiou puhuu taiteellisesta totuudesta, hän siis tarkoittaa perinnettä, jota taiteilija pitää siinä määrin tärkeänä tai pätevänä (»totena»), että katsoo asiakseen jatkaa sitä, olla sille uskollinen. Tätä asiaa en käsittele tämän enempää.

Ulkopuolelle voidaan suosiolla jättää myös sellainen ›totuuden› käyttötapa, josta esimerkkinä on Pelle Miljoonan laulun säe »sä olet mulle unelmaa, mutta maailma on totta». Tässä hengessä joku voisi ymmärtää taiteen totuuden niin, että teos on tässä ja nyt, kouraantuntuvaa todellisuutta, totta. Niinhän teokset yleisesti ovat, musiikkikin (Rolling Stonesin sanoin) »on tässä, ja sitten se on mennyttä».

Nyt kuitenkin rajoitun siihen, mitä teos saa näkemään todellisuudessa. Tämä lienee tosin vielä liian ympäripyöreää. Ehkä kannattaa ottaa mukaan teokseen sisältyvä huomion kohdistaminen. Asian selventämiseksi otan esimerkin Englantilaiselta sienitutkijalta Merlin Sheldrakelta. Hän kertoo, kuinka hänen taikuriystävänsä temput saivat ihmiset kokemaan todellisuuden tuoreesti:

»Ystävälläni, filosofi ja taikuri David Abramilla, oli aikoinaan taikashow Massachusettsissa sijaitsevassa Alice's Restaurantissa (kuuluisa Arlo Guthrien laulusta). Hän kierteli iltaisin ravintolapöytien lomassa kieputellen kolikoita sormissaan. Lantit ilmestyivät vääriin paikkoihin, katosivat, kahdentuivat, haihtuivat ilmaan. Eräänä iltana pari asiakasta palasi huolestuneena ravintolaan pian lähtönsä jälkeen ja veti Davidin syrjemmälle. He kertoivat typerryttävän sinisestä taivaasta ja eloisista jättiläispilvistä. Oliko David ujuttanut jotakin heidän juomiinsa? Viikkojen mittaan sama toistui: asiakkaat palasivat ravintolaan kertomaan kummallisen meluisasta liikenteestä ja kirkkaista katulampuista, jalkakäytävän erikoisen kiehtovasta kuvioinnista tai harvinaisen virkistävästä sateesta. Taikatemput olivat muuttaneet ihmisten tapaa kokea ympäristönsä.»[31]

Tällainen voitaisiin sulkea totuuden ulkopuolelle sillä perusteella, että alue laajenee hallitsemattomasti. Tilanteesta puuttuu ohjaus; taikurin »teos» ei suuntaa kokemistamme. Väite »kissa on matolla» saattaa saada meidät huomaamaan matolla makaavan kissan, kohdistaa huomiomme kissaan ja mattoon. Samoin sadun kultaiset omenat voivat havahduttaa meidät huomaamaan sen ihmeellisen seikan, että oikeat omenat ovat vihreitä ja punaisia. Nämä tapaukset voitaisiin ottaa mukaan totuuden piiriin, mutta pelkkä havaintovälineistön virkistäminen kannattanee jättää ulkopuolelle – vaikka se onkin usein huomionarvoinen osatekijä taiteen vastaanotossa ja sen jälkeisessä todellisuuden havaitsemisessa.

Erilaista totuutta

Edellä totuudesta on usein puhuttu vastaavuuden merkityksessä, siis ns. korrespondenssiteorian eli vastaavuusteorian hengessä. Tämän mukaan taide voi vastata todellisuutta, ja tällöin se on totta; epätosi taide ei vastaa todellisuutta.

Totuudesta ja vastaavuudesta puhui muinoin jo Aristoteles (384–322 eKr.):

»Epätotta on sanoa, että se ei ole, mikä on, tai että se on, mikä ei ole, ja vastaavasti totta on sanoa sen olevan, mikä on, ja sen olevan olematta, mikä ei ole.»[32]

Tässä siis totuus liitetään sanomiseen.

Puolitoista tuhatta vuotta myöhemmin Tuomas Akvinolainen muotoili asian hieman eri tavalla. Hänen mukaansa

eli totuus on asioiden (rei) ja mielen (intellectus) vastaavuutta, tai totuus koostuu mielen ja asioiden vastaavuudesta.

 1900-luvulla eläneen brittifilosofin Bertrand Russellin (1872–1970) mielestä korrespondenssiteoriassa totuus ja epätotuus ovat uskomusten ominaisuuksia. Uskomus on tosi, kun on olemassa sitä vastaava tosiasia, ja epätosi, kun ei ole olemassa vastaavaa tosiasiaa. Esim. Othellon uskomus, että Desdemona rakastaa Cassiota, on tosi, jos Desdemona rakastaa Cassiota. Russellilla totuus on siis ensisijaisesti uskomusten ominaisuus, mutta se on myös väitteen ominaisuus, kun väite ilmaisee toden uskomuksen.

Jos taiteen kohdalla halutaan pysyä lähellä tällaista korrespondenssiteoriaa, voitaisiin ajatella, että teos voi ilmaista tai vihjata uskomuksia ja että teos se on totta, kun teoksen ilmaisemat tai vihjaamat uskomukset vastaavat tosiasioita.

Hieman Russellia nuorempi puolalainen loogikko Alfred Tarski kirjoittaa artikkelissaan »Semanttinen käsitys totuudesta», että »lause ›lumi on valkoista› on tosi, jos ja vain jos lumi on valkoista».[34] Hänestä »tuntuu tarkoituksenmukaisimmalta soveltaa sanaa ›tosi› lauseisiin», mutta hän pitää mahdollisena, että »myöhemmin laajentaisimme sitä niin, että se tulisi koskemaan muunkinlaisia objekteja».[35]

Taiteen totuuspohdintojen kannalta kiintoisampaa saattaa olla, mitä Tarski kirjoittaa muista totuuskäsityksistä:

»Erityisesti totuuden käsitteen kohdalla asia on epäilemättä niin, että filosofisissa keskusteluissa – ja ehkä myös jokapäiväisessä käytössä – voidaan huomata alullaan olevia klassisesta totuuden käsitteestä (josta semanttinen käsitys on vain modernisoitu muoto) olennaisesti poikkeavia käsityksiä. Itse asiassa useista tällaisista käsityksistä on keskusteltu kirjallisuudessa, esimerkiksi pragmaattisesta käsityksestä, koherenssiteoriasta ja niin edelleen. // Minusta tuntuu, että mitään näistä käsityksistä ei ole esitetty tähän mennessä ymmärrettävässä ja yksiselitteisessä muodossa. Tähän saattaa kuitenkin tulla muutos; voi tulla aika, jolloin meillä on edessämme useita keskenään yhteensopimattomia, mutta yhtä selkeitä ja täsmällisiä käsityksiä totuudesta.»[36]

Tarski mainitsee siis ns. koherenssiteorian eli yhteensopivuusteorian, jonka mukaan väite on tosi, jos se sopii yhteen muiden totuuksien kanssa. Lisäksi hän viittaa pragmatistiseen käsitykseen.

Yhdysvaltalainen pragmatistisen filosofiasuuntauksen edustaja William James (1842–1910) kirjoittaa hyväksyvästi korrespondenssiteoriasta ja sanoo, että »pragmatistit ja intellektualistit hyväksyvät molemmat tämän määritelmän itsestäänselvyytenä»,[37] mutta pargamatistina hän korostaa todentamisen käytäntöä:

»Kuinka totuus todellistuu? Mitkä kokemukset eroavat sellaisista, joita kokisimme, jos uskomuksemme olisikin epätosi? Lyhyesti sanoen: mikä on totuuden käteisarvo kokemuksen kielellä? – – Totuus tapahtuu jollekin idealle. Siitä tulee totta, tapahtumat tekevät siitä toden. Sen totuuksellisuus [verity] on itse asiassa tapahtumista: prosessi, jossa se todentuu, verifioituu. Sen pätevyys taas on pätevöittymistä, validoitumista.»[38]

Ja hieman edempänä:

»Laajimmassa mielessään ›yhteensopivuus› jonkin realiteetin kanssa voi tarkoittaa vain, että suuntaudumme joko suoraan siihen tai sen ympäristöön tai joudumme sen kanssa sellaiseen toimintakosketukseen, että joko käsittelemme sitä tai siihen liittyvää paremmin kuin toista mieltä ollessamme.»[39]

Tämän mukaisesti hän sitten pohtii uskonnollisten ajatusten paikkansapitävyyttä, esim. ajatuksia absoluutista tai suunnittelusta, jotka kaikki »merkitsevät lupausta siitä, että tämä maailma on menossa parempaan suuntaan».[40] Näissäkin voi olla oma »käytännöllinen» totuutensa:

»Tämä merkitys on kuitenkin tärkeä, jos osoittautuukin, että luottamus maailmankaikkeutta kohtaan osuukin oikeaan ja hyvään eikä suinkaan väärään ja huonoon. Ainakin tämän verran mahdollista ›totuutta› nämä sanat saattavat siis sisältää.»[41]

Kun James korostaa todentumisen prosessia, hän tulee lähelle eräitä taiteesta lausuttuja kommentteja, joiden mukaan taideteoksen totuus tai »oikeellisuus» tulee testatuksi siinä, miten onnistumme sen avulla jäsentämään kokemusmaailmaamme. Yhdysvaltalainen filosofi Nelson Goodman (1906–1998) kirjoittaa, että kun olemme viettäneet joitakin tunteja taidenäyttelyssä, »astumme ulos aivan toisenlaiseen visuaaliseen maailmaan kuin se josta lähdimme»; abstraktisten maalausten katsomisen jälkeen

»kaikella on taipumus ruuduttua geometrisiksi kuvioiksi tai kieppua ympyröinä tai kutoutua arabeskeiksi tai terävöityä mustaksi ja valkoiseksi tai värähdellä uusina väriharmonioina».[42]

Goodman vertaa taideteosta merestä otettuun näytteeseen, koska meri on jotain, mistä emme ennalta ole selvillä:

»Taideteokset eivät ole näyte-eriä kangaspakoista tai tynnyreistä vaan näytteitä merestä. Kirjaimellisesti tai metaforisesti ne ovat esimerkkeinä muodoista, tunteista, samankaltaisuuksista, vastakohdista, joita tulee etsiä maailmasta tai rakentaa sinne.»[43]

Tätä ohjetta seuraa esim. taidearvostelija Timo Valjakka, kun hän näkee Matti Kujasalon »systemaattisissa viivastoissa ja ruudukoissa» paitsi »ankaraa logiikkaa»

myös »yhteyksiä luonnonilmiöihin, esimerkiksi siihen miten tuuli heiluttaa koivun oksia tai saa veden pinnan väreilemään».[44]

*

Palaan vielä yhteen Tarskin esittämään ajatukseen. Hänen mukaansa semanttista totuuskäsitystä on arvosteltu latteudesta tai pinnallisuudesta:

»Olen usein kuullut huomautettavan, että totuuden formaalisella määritelmällä ei ole mitään tekemistä ›totuuden filosofisen ongelman› kanssa. Kukaan ei ole kuitenkaan koskaan kertonut minulle millään järkevällä tavalla, mikä tämä ongelma oikein on. Minulle on tässä yhteydessä kerrottu, että määritelmäni ei oikeasti saavuta tämän käsitteen ›olemusta›, vaikka se esittääkin riittävät ja välttämättömät ehdot lauseen totuudelle.»[45]

Taiteen kannalta tässä on huomionarvoista, että filosofisessa keskustelussa on esitetty totuuskäsityksiä, joita esittäjät ovat pitäneet jotenkin tärkeämpinä tai olennaisempina (ehkä jopa olemuksellisempina) kuin korrespondenssin käsitystä. Otan esiin joitakin.

Arkipuheessakin saatetaan sanaa ›tosi› käyttää niin, että puhutaan vaikkapa tosi ystävästä tarkoittaen, että joku on oikea, todellinen ystävä eikä vain teeskentelijä; joku ei vain näytä ystävältä vaan osoittautuu ystäväksi tiukan tullen. Ennen vanhaan uskontunnustuksessa lausuttiin: »totinen Jumala totisesta Jumalasta», mutta nykyään kohta menee: »tosi Jumala tosi Jumalasta».

Jotkut ajattelijat ovat taiteen kohdalla korostaneet nimenomaan tällaista totuutta, jota voidaan kutsua vaikkapa asiatotuudeksi. Ehkäpä taiteessa on mahdollista tuoda esiin tosiystävyys paremmin (ilmeisempänä, monitahoisempana) kuin sitä tavataan arkitodellisuudessa.

Tämän ajatussuunnan edustajat saattavat pitää taiteen yhteydessä vastaavuustotuutta, korrespondenssitotuutta, jotenkin vähempiarvoisempana kuin mainittua asiatotuutta. Siksi tätä asiatotuutta halutaan nimittää totuudeksi, ja vastaavuudelle varataan jokin toinen sana, esim. ›oikeellisuus›. Olkoon esimerkkinä saksalainen filosofi G. W. F. Hegel (1770–1831), joka sanoo näin:

»[1] Totuudella ymmärretään lähinnä, että tiedän, millainen jokin on. Tämä on kuitenkin totuutta vain suhteessa tietoisuuteen tai muodollista totuutta, pelkkää oikeellisuutta [bloße Richtigkeit]. [2] Sitä vastoin totuus syvemmässä mielessä on objektiivisuuden ja käsitteen identtisyyttä. Tästä syvemmästä mielestä on kyse, kun puhutaan esim. tosi valtiosta tai tosi taiteesta. Nämä kohteet ovat tosia, kun ne ovat sitä, mitä niiden tulee olla, ts. kun niiden todellisuus vastaa niiden käsitettä. Näin ymmärrettynä epätosi on samaa kuin se, mitä yleensä sanotaan huonoksi. Huono ihminen on epätosi ihminen eli ihminen, joka ei käyttäydy käsitteensä tai määrityksensä mukaisesti.»[46]

Hegel siis halusi säästää ›totuus›-sanan asiatotuudelle, mutta jotkut muut filosofit ovat puolestaan korostaneet jotain muuta seikkaa ja halunneet nimittää nimenomaan sitä sanalla ›totuus›.

Olkoon esimerkkinä toinen saksalainen filosofi Martin Heidegger (1889–1976), jolle molemmat Hegelin käsittelemät totuudet (sekä käsityksen totuus että asiatotuus) kuuluvat oikeellisuuden piiriin, nämä »molemmat totuuden olemuskäsitteet – – ajattelevat siten totuutta oikeellisuutena».[47] Perustavampaa on kuitenkin se, mitä Heidegger kutsuu esim. paljastumiseksi tai ilmenemiseksi, joka »tapahtuu avoimuudessa».[48] Tämä on varsinaista totuutta, sillä oikeellisuus tulee mahdolliseksi vasta tämän paljastumisen myötä.

Ajatus kulkee seuraavaan tapaan. Ennen kuin voidaan todeta väitteen totuus, asian täytyy näyttäytyä tai olla tavoitettavissa, ts. sen täytyy olla paljastunut.

»Oletetaan että joku esittää selkä seinää vasten toden lausuman ›kuva seinällä on vinossa›. Tämä lausuma näyttää itsensä toteen, kun lausuman esittäjä kääntyy ja havaitsee kuvan riippuvan seinällä vinossa.»[49]

Ennen kuin esittäjä voi havaita kuvan riippuvan seinällä vinossa, hänen pitää pystyä näkemään asiat seininä, kuvina ja vinossa olevina. Tämä vaatii asianmukaisia käsitteitä ja niihin liittyvää elämäntapaa, jossa esim. herkistytään asioiden suorassa tai vinossa olemiselle. »Oleva voi näyttäytyä eri tavoin riippuen tavasta, jolla se on lähestyttävissä.»[50] Niinpä asioiden paljastuminen ja kätkeytyminen on »alkuperäisempää» kuin mikään vastaavuus. »Vain siellä, missä paljastuu salaisuus, tapahtuu tosi. Siksi pelkkä oikea ei vielä ole tosi.»[51]

Ja – kuten tunnettua – Heideggerin mukaan »taide on totuuden asettumista teokseen tekeille».[52]

Mainittakoon sanojen ›totuus› ja ›oikeellisuus› käytön moninaisuudesta vielä, että kun Hegelille ja Heideggerille totuus oli jotain perustavampaa tai alkuperäisempää kuin oikeellisuus, edellä mainittu Nelson Goodman käyttää näitä sanoja päinvastaisesti. Hänelle puhe totuudesta tai epätotuudesta on liian rajoittavaa, koska ihminen rakentaa maailmaansa muidenkin symbolien kuin väitelauseiden avulla. Niinpä hän puhuu oikeellisuudesta (rightness) tai kognitiivisesta hyvyydestä.

Tällöin kognitio eli tieto tulee käsittää laajasti; siihen kuuluvat kaikki tietämisen ja ymmärtämisen puolet »havainnon terävyydestä, rakenteiden tunnistamisesta ja emotiivisesta oivalluksesta loogiseen päättelyyn».[53] Kognitioon kuuluu oppiminen, tietäminen, selvien käsitysten ja kirkkaan ymmärryksen saavuttaminen kaikin mahdollisin keinoin. Aistien kehittäminen aiempaa erottelukykyisemmiksi on yhtä lailla kognitiivista kuin käsitteiden keksiminen tai teoreemojen rakentaminen. Kognitiivista on motorisen taidon hallinta, sillä siihen sisältyy hienovaraisten kinesteettisten yhdistelyjen ja erottelujen tekemistä. Kognitiivisia saavutuksia ovat lukeminen, kirjoittaminen tai laskeminen mutta yhtä lailla se, että opitaan näkemään tai kuulemaan uudella tavalla tai että opitaan ymmärtämään oudon tyylistä maalausta tai sinfoniaa tai tunnistamaan tietyn taiteilijan tai koulukunnan teos. Myös emootiot toimivat kognitiivisesti eli myös tunteet osallistuvat tiedon hankintaan: niiden avulla organisoidaan maailmaa, tunnetaan joidenkin asioiden kuuluvan yhteen ja toisten olevan erillään. Goodman tiivistää että kognitio laajimmassa mielessä on »ymmärryksen kasvua».[54]

*

Totuudesta puhutaan taiteen yhteydessä siis monella tavalla. Otan vielä yhden esimerkin. Vaikka perustana olisikin jokin tavallinen käsitys vastaavuudesta, saatetaan korostaa jotain sen osaa tai muunnelmaa, joka on kirjoittajan mukaan erityisen tärkeä, syvempi. Eräs kaukaa historiasta kumpuava näkemys on korostanut tulevaisuuteen kurottumista, niitä myönteisiä mahdollisuuksia, joita kasvavalla tai kehityskykyisellä oliolla on.

Jos tammenterhoa kuvaillaan kiiltäväksi, vihreänruskeaksi, vesimelonin muotoiseksi mutta sitä pienemmäksi, on tietysti kerrottu monta todenmukaista seikkaa, mutta jos kuvaus rajoittuu tähän ja siitä kasvava suuri puu jätetään mainitsematta, saavutettu totuus jää kapeaksi ja pinnalliseksi. Asian voisi kärjistäen tiivistää sanomalla, että totuus tammenterhosta on tammi.

Kun Edward Kennedy piti puheen veljensä Robertin hautajaisissa, hän lainasi (hieman muuttaen) tämän kuuluisaa lausumaa – joka puolestaan oli muunnelma käärmeen repliikistä George Bernard Shaw'n näytelmässä Back To Methuselah – ja päätti puheensa:

»Jotkut ihmiset näkevät asiat, niin kuin ne ovat, ja kysyvät: ›Miksi?› Minä unelmoin asioista, joita ei ole koskaan ollut, ja sanon: ›Miksi ei?›»[55]

Tällaisten unelmien yhteydessä puhe totuudesta voitaisiin oikeuttaa korostamalla, että esitetyt myönteiset mahdollisuudet ovat todellisia eivätkä haihattelevaa toiveajattelua. Ne tuovat esiin sellaista, mikä 1) todella on mahdollista ja saavutettavissa, totuuden tulevaisuudesta, ja lisäksi niitä vasten 2) paljastuu nykytilanteen todellinen vajavaisuus, totuus nykyisyydestä.

Tähän tapaan on joskus ymmärretty Jeesuksen väite »minä olen tie, totuus ja elämä».[56] Lainaan Terho Pursiaista:

»Jeesushan sanoo itse olevansa totuus: Minä olen tie, totuus ja elämä. [Mihail] Bahtinin mukaan totuus ei ole rimssu tosia väitteitä, vaan sitä, mitä emme vielä ole, siis sitä, mitä meistä voisi tulla. // Väitän, että molemmissa totuuden käsitteissä, sekä Jeesuksen että Bahtinin, on kyse syvemmästä kuin tosiasiatotuudesta. Kun kristitty tunnustaa, että Jeesus on totuus, hän tarkoittaa muun muassa sitä, että Jeesuksen opetuksissa, elämässä ja kohtalossa nähdään ihmiseen sisältyvät toistaiseksi toteutumattomat, mutta toteutumaan pyrkivät mahdollisuudet. – – Totuus on Bahtinin mukaan juuri näitä tähän asti laiminlyötyjä mahdollisuuksia. Kutsun tällaista totuuden käsitettä eksistentiaaliseksi totuudeksi. Eksistentiaalinen, syvempi totuus ei ole yhden ihmisen saavutettavissa. Ihmiset voivat toteuttaa heissä piileviä mahdollisuuksia vain yhdessä toisten ihmisten kanssa.»[57]

Niin kuin jo viittaus Mihail Bahtiniin voi tuoda mieleen, tällaista »syvempää totuutta» on toisinaan pidetty taiteessa tärkeänä.

Taiteen totuuden tärkeys

Jostakusta voi tuntua väärältä puhua sellaisista asioista kuin taiteen kauneudesta tai totuudesta. Eikö pitäisi puhua mieluummin vaikkapa siitä, kuinka taide edistää tasa-arvoa, vapautta tai yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta? Tämäntapaisia kutsutaan usein taiteen moraalisiksi arvoiksi.

Esim. muusikko Patti Smithin ystävä valokuvaaja Robert Mapplethorpe piti Andy Warholia »elävistä amerikkalaistaiteilijoista suurimpana», miehenä joka »dokumentoi ihmiselämän suurta näytelmää hopeapaperilla vuoratussa Factoryssaan». Smith ei Warholista pitänyt, sillä Campbell-keittoa hän inhosi eikä »pahemmin perustanut tölkeistäkään». Hänestä »taiteilijan piti muuttaa eikä kuvastaa aikaansa».[58]

Tällaiset pohdinnat ovat vanhaa perua, ja hieman laajemman näkemyksen saavuttamiseksi palautettakoon mieleen antiikista roomalaisen Horatiuksen sanapari utile & dulci, hyöty ja huvi. Horatius käytti näitä sanoja puhuessaan hyvästä runosta, mutta myöhemmin ne on liitetty kaikkeen taiteeseen.[59]

Kysymystä pohdittiin jo häntä aiemmin. Kreikkalainen Demokritos ja samoihin aikoihin vaikuttaneet sofistit olivat sitä mieltä, että taide on huvia, nautintoa ja ylellisyyttä, ja ilmaantuu siten vasta kulttuurin myöhäisvaiheessa, kun perustarpeet on tyydytetty. Demokritokselta ei tekstejä ole juuri säilynyt, mutta muut antiikin kirjoittajat ovat väittäneet hänen todenneen, että »musiikki on myöhäinen kehitelmä» ja että »se ei ole syntynyt pakosta vaan ylellisyydestä».[60]

Tälle vastakohtana tarina Orfeuksen laulusta sisältää ajatuksen, että taide olisi mieluummin kulttuurin synnyn ja kehityksen ehto, koska se tyynnyttää raakalaisuuden.

Samoin käy, kun Väinämöinen soittaa kannelta. Hän »istuiksen ilokivelle» ja alkoi soittaa, ja silloin »jo kävi ilo ilolle, riemu riemulle remahti, / tuntui soitto soitannalle, laulu laululle tehosi». Vaikka siis soitto on (ainakin tässä) iloista, runon toisessa kohdassa kerrotaan kuulijoiden itkevän:[61]

»Ei ollut sitä urosta eikä miestä urheata,
ollut ei miestä eikä naista eikä kassan kantajata,
kellen ei itkuksi käynyt, kenen syäntä ei sulannut.»

Heidän sydämensä suli, tai heidän mielensä rauhoittui niin, että he jopa nukahtivat (veden emäntä »se siihen sike'in nukkui, vaipui maata vatsallehen»).

Soiton vaikutus on siis mieluummin hellyttävä ja rahoittava kuin kiihottava tai innostava. Nyt joku voisi esittää, että ennen varsinaista kulttuuria ihmiset elivät repivän kiihkon vallassa, mutta sitten ilmaantui musiikki ja muu taide, joka vapautti ihmiset raivosta ja teki näin mahdolliseksi korkeamman sivistyksen. Tähän tapaan Yrjö Hirn kirjoittaa »fryygialaisesta hurmiosta», johon »vapauttaja Dionysos» ja musiikki toi helpotuksen.[62] Taide avaa tilan, jossa käy mahdolliseksi tarkastella itseä. Tällöin »välimatkan päästä katseltuina muuttuvat tunteet esteettisiksi, s. o. ne kadottavat elämääkuohuttavan luonteensa».[63] Taiteen rooli ihmisen varhaishistoriassa voitaisiin nähdä toisinkin, mutta peruskäsitys voisi silti pysyä samansuuntaisena, siis sellaisena, että taide kuuluu ihmisen kehityksen alkuun. Tämän käsityksen tiivisti ranskalainen taidefilosofi Eugène Véron (1825–1889) toteamalla, että »taide ei niinkään ole vain sivilisaatioiden tuote ja kukka kuin paremminkin niiden alkio».[64]

Ajatusta taiteen »hyödystä» on mahdollista täsmentää monin tavoin. Yksi tapa olisi vedota suoraan taiteen totuuteen vaikkapa toisen ranskalaisen taidefilosofin Mikel Dufrennen (1910–1995) tavoin. Hän kirjoittaa, että »jos taide on totta, se on vakavasti otettavaa».[65] Hirn korosti edellä tarkastelun rauhoittavuutta, joskin hänelläkin rauhoittavuus perustui ehkä jonkinlaiseen totuuteen: uuteen näkemykseen omasta itsestä.

Vuosisatojen ajan puhuttiin taiteen tarjoamasta moraalisesta opetuksesta. Vaikka moraalista arvoa voi olla monenlaista, useinkin hyvän asian edistäminen lienee riippuvainen tuota asiaa koskevasta entistä oikeammasta käsityksestä. Jokin luutunut näkemys tai vanhentunut uskomus estää muutoksen parempaan; murtamalla »myytti» avataan tie valoisampaan tulevaisuuteen. Jonkinlainen totuus on siis usein moraalisen arvon edellytyksenä. Ehkäpä Picasso ajatteli tähän tapaan, kun hän korosti totuuden ohella myös etenemistä »vapauden tiellä»:

»Piirtämällä ja värillä, jotka ovat minun aseitani, olen halunnut tunkeutua syvemmälle ihmisten tajuntaan sillä tavoin että tämä tajunta joka päivä pääsisi vielä kappaleen matkaa eteenpäin vapauden tiellä.»[66]

Totuuden ja moraalisen arvon suhde ei tietenkään ole näin yksioikoinen. Jossain tilanteessa olojen toivottomuus voisi salvata toiminnan, estää taistelun, ja tällöin moraalisesti hyvänä taiteena saatettaisiin pitää sellaista, joka nimenomaan on paljastamatta asioiden oikeaa laitaa; se pimittää totuuden tai ainakin osan siitä. Karmivaa totuutta voitaisiin annostella mukaan sen verran, että nouseva viha tai ärtymys pitää yllä toimintatarmoa.

Sana ›totuus› ei siis kata samaa alaa kuin ›hyöty›, koska myös totuuden sumentaminen voi olla hyödyllistä tai muuten arvokasta. Vastaavasti sana ›kauneus› ei kata samaa alaa kuin ›huvi›, koska taiteeseen usein liitetty mielihyvä syntyy myös muusta kuin teoksen kauneudesta, esteettisestä arvosta. Meille saattaa tuottaa tyydytystä, kun tarinan niljake saa lopussa isän kädestä tai näemme toiveidemme mukaisen maailman tai tunnemme olevamme parempia ihmisiä kuin kuvatut surkimukset. Merineule oy:n »Kilpi-paidassa» on selkäpuolella teksti »olen lukenut Alastalon salissa».

 

Tämä muistuttaa, että yksi taideteosten äärellä tunnetun mielihyvän osatekijä voi olla tietoisuus tai ylpeys siitä, että ymmärtää tai ainakin harrastaa taidetta, johon jotkut muut eivät yletä.

*

Vaikka siis taideteosten arvo on moninaista ja kasvaa monenlaisista juurista, otan tässä kirjoituksessa yhdeksi perustaksi ajatuksen, jonka Yrjö Hirn muotoilee seuraavasti:

»Totuutta eli vastaavuutta todellisuuden kanssa tai sellaiseen ›ideaan›, jonka katsotaan olevan todellisuuttakin todellisempi, pidetään taideteoksen olennaisena sisältönä ja tarkoituksena.»[67]

Ts. totuutta on meidän kulttuurissamme pidetty keskeisenä seikkana taiteessa.

Saman perusajatuksen – joskin eri sanoin ja eri näkökulmasta – ilmaisee myös Goodman lainauksessa, joka oli esillä jo aiemmin. Hän kirjoitti, että taideteokset ovat »esimerkkeinä muodoista, tunteista, samankaltaisuuksista, vastakohdista, joita tulee etsiä maailmasta tai rakentaa sinne».[68] Miksi niitä tulee etsiä tai rakentaa? Vastaus voisi olla: koska näin taidetta meidän kulttuurissamme käytetään ja kuuluu käyttää: todellisuuden valaisuun.

Vielä esimerkki tämän ajatuksen ilmenemisestä kulttuurimme tekstivirrassa: Helsingin Sanomien tanssiarvostelija Maria Säkö kirjoittaa Susanna Leinosen teoksesta Pain Killer, että sen katsomisen jälkeen maailma näytti toisenlaiselta:

»Kävelin Helsinginkatua kotiin ja huomasin, miten juuri näkemäni kipua peittävä liike oli samaa, mitä näin ihmisissä ympärilläni ja peilistäni aamulla.»

Säkö toteaa, että nykytanssi »voi tavoittaa jotain ajassa olevaa, vielä sanallistamatonta».[69]

Jos joku näkee »kipua peittävää liikettä» vaikkapa työpaikan ruokalassa ja sen jälkeen kiinnittää siihen huomiota muuallakin, hän ei ajattele, että edellinen tapaus »tavoittaa jotain ajassa olevaa», mutta taideteoksen yhteydessä tällainen ajatus tuntuu luontevalta. Taiteelta odotetaan, että teokseen tutustuttuamme näemme todellisuudesta jonkin uuden puolen.

*

Mutta asioista ei yleensäkään vallitse yksimielisyys. Vaikka taideteoksen sisällöstä (tai merkityksestä tai ilmaisusta) ja tämän totuudesta tai muusta tärkeydestä puhuminen olisikin meidän kulttuurimme valtavirtaa, on tietysti myös muunlaisia näkemyksiä.

Mainittakoon kaksi esimerkkiä, ensimmäisenä ajatus, että taide ei kerro totuutta vaan suojaa siltä. Totuus on jotain niin kauheaa, että sen kanssa ei voi elää. Kun Madeleine Onne valittiin Kansallisbaletin taiteelliseen johtoon syksyllä 2017 ja häneltä kysyttiin, miksi baletista pitäisi välittää, hän vastasi:

»Elämä on hullua, uutiset ovat täynnä tulvia ja ammuskeluja. Baletti antaa meille paremman maailman, jossa ihonväri, uskonto ja seksuaalinen suuntautuminen eivät estä yhteistyötä. Eikö olisi hienoa, jos maailma olisi samanlainen?»[70]

Todellisuuspaon ohella tausta-ajatuksena voisi myös olla, että tällainen »parempi maailma» voisi olla todellisuutta myös baletin ulkopuolella ja baletti siis näyttäisi suuntaa ja paljastaisi toteutumattomia mutta toteutettavissa olevia mahdollisuuksia.

Kauempaa menneisyydestä voi muistaa – jo edellä mainitun – Nietzschen ajatuksen, että »olemassaolo ja maailma näyttäytyvät oikeutettuina vain esteettisinä ilmiöinä», »kauniin näennäisyyden harhakuvina», esim. niin että »olympolaisuuden loistava uniluoma» on »kirkastava peili», joka estää musertumasta totuuden alle.[71] Tämän Nietzsche tiivisti Apollonin hahmoon. Niinpä taiteen apollonisuuden myötä »voidaan saavuttaa vapahdus näennäisyydessä». Mutta toisena taiteen jumalana on Dionysos, jonka

»salaperäisen juhlahuudon alla räjähtää yksilöitymisen lumo kappaleiksi ja avautuu väylä olemisen äitien luo, olioiden sisimpään ytimeen».[72]

Kenties siis Nietzschenkin mukaan taiteessa tavoitetaan jonkinlainen syvä totuus, joskin ehkä vain Apollonin kirkastavan peilin »taltuttamana», ihmisen kestettävissä olevana annoksena.[73]

Toisena esimerkkinä olkoon formalismin vuosisatainen perinne, joka taiteen merkitystä ja totuutta korostavassa valtavirrassa on ollut vähintään oma akanvirtansa. Mutta sitten taas tässäkin akanvirrassa on oma vetonsa totuuden suuntaan. Olkoot esimerkkeinä itävaltalainen musiikkitieteilijä Eduard Hanslick (1825–1904) ja englantilainen kuvataidekriitikko Clive Bell (1881–1964), kaksi kirjoittajaa, jotka usein esitetään malliesimerkkeinä formalisteista.

Hanslick on tullut tunnetuksi ajatuksestaan, että »musiikin sisältö ovat soivina liikutetut muodot».[74] Hänen mukaansa musiikki voi esittää tunteista »vain niiden dynamiikkaa», koska »liike on elementti, joka on yhteinen säveltaiteelle ja tunnetiloille».[75]

Mutta tarkkaan ottaen musiikissa ei ole edes (Hanslickin korostamaa) liikettä. On esim. vain ensin matalampi sävel ja sitten korkeampi sävel, mikään ei oikeasti liiku minnekään siinä mielessä kuin ihminen portaita noustessaan liikkuu askelmalta toiselle. Liike musiikissa on kokemuksen asia (voisi jopa sanoa mielikuvituksen tuotetta). Jos musiikkiin päästetään liike, portit ovat auki paljon laajemmallekin merkitysten tai luonteenpiirteiden valikoimalle – tai niin kuin jo Hanslick myönsi, että

»musiikin esteettistä ilmaisua voidaan sen [liikkeen ominaisuuksien] lisäksi kuvata myös suloiseksi, lempeäksi, rajuksi, voimakkaaksi, siroksi, raikkaaksi».[76]

Teoksensa ensimmäisessä painoksen lopussa hän meni pitemmällekin ja kirjoitti, että musiikki on »maailmankaikkeudessa tapahtuvien suurten liikkeiden soivaa kuvajaista» ja että

»sävelten merkitys nousee paljon niitä itseään korkeammalle ja antaa inhimillisen lahjakkuuden töissä aina samalla tuntea äärettömyyden».[77]

Myöhemmistä painoksista nämä korkealentoiset loppusanat jäivät pois, kun filosofi Robert Zimmermann oli kohdistanut niihin kielteistä arvostelua.[78]

Clive Bell puolestaan keskittyi tauluihin, joskin mainitsi myös aika ajoin muuta visuaalista taidetta kuten ruukkuja ja rakennuksia. Hänen mielestään »taideteoksen arvon määrittämiseen tarvitaan ainoastaan muodon ja värin tajua sekä tietoa kolmiulotteisesta tilasta».[79] Tämä ajatus on osa hänen »esteettistä hypoteesiaan», mutta sen ohella hänellä on myös »metafyysinen hypoteesinsa». Siinä hän lähestyy perinteistä käsitystä taiteesta ilmaisuna: »muotoluomus vaikuttaa meihin niin syvästi, koska se ilmaisee luojansa emootioita».[80] Nämä eivät kuitenkaan ole mitä tahansa tunteita vaan sellaisia, jotka ovat heränneet taiteilijassa, kun hän on nähnyt ympäristönsä »puhtaina muotoina – toisin sanoen itseisarvoisina päämäärinä».[81] Tämä taas on Bellille yhtä kuin perimmäinen todellisuus: tarkastellessamme kohdetta

»itseisarvoisena päämääränä tulemme tietoisiksi jostakin laajemmasta ja tärkeämmästä kuin ne ominaisuudet, jotka liittävät kohteen inhimilliseen kanssakäymiseen – – tiedostamme sen perimmäisen olemuksen, kaikkialla asustavan Jumalan, yleisyyden yksilössä, kaikkialle ulottuvan rytmin. Voitte kutsua käsittelemääni asiaa millä nimellä tahdotte; se on olemassa kaiken näkyvän tuolla puolen ja antaa asioille niiden yksilöllisen merkityksellisyyden, asian itsessään, perimmäisen todellisuuden.»[82]

Hanslickin mukaan musiikki nostaa kuuntelijansa arkielämän yläpuolelle tarkastelemaan maailmankaikkeutta ja äärettömyyttä. Bellille kuvataide saa katselijan jättämään taakseen inhimillisen kanssakäymisen ja pääsemään käsiksi jumaluuteen tai asioiden perimmäiseen todellisuuteen. Molempien »formalismi» oli siis ainakin osaksi sitä, että kiellettiin taiteen kertovan ihmisten elämästä ja ajateltiin sen kurottuvan johonkin suurempaan tai ylempään.

Taidekäsitysten osuvuudesta

Sanoin edellä ottavani tämän kirjoituksen yhdeksi perustaksi ajatuksen, että totuutta on meidän kulttuurissamme pidetty keskeisenä seikkana taiteessa. En yritä todistaa ajatuksen vallitsevuutta, joskin omaa tukeaan antanevat edellä esitetyt ja seuraavien lukujen poiminnat taidetta koskevista lausumista.

Sen sijaan kohdistan nyt huomioni jatkoajatukseen eli siihen, millaisia erilaisia asioita taiteen totuuteen on sisällytetty. Nämä täsmentyvät seuraavissa luvuissa, mutta tässä yhteydessä esitän yleisellä tasolla pysyen, että taiteen totuus voi olla monenlaista.

Jos nyt asetetaan nämä kaksi seikkaa oletuksiksi, niin voidaan siirtyä kysymään, miten niiden yhdistelmään pitäisi suhtautua. Mitä seuraa siitä, että 1) taiteesta haetaan totuutta ja että 2) tämä totuus voi olla monenlaista? Mitä seuraa tästä taiteen epämääräisestä totuusvaatimuksesta?

Voisivatko ihmiset olla tässä suhteessa väärillä jäljillä? Kaikki voisivat uskoa, että kuu on juustoa, ja he kaikki olisivat väärässä. Onko sama mahdollista taidekäsitysten yhteydessä? Ei. Tilanne on hieman samanlainen kuin kielenkäytössä: jos suomen kielen puhujat käyttävät kieltä jollain tavalla, se on oikea tapa. Kielenhuolto voi varoittaa vaikkapa uudesta muoti-ilmaisusta, että se sotkee jotain perinteistä merkityksen muodostamisen rakennelmaa, mutta jos ihmiset vain jatkavat tämän muodin mukaisuutta, siitä tulee suomen kielen tosiasia, joka pitää vain hyväksyä, ja on siinä mielessä oikein.

Jos siis ei lähdetä liikkeelle idealismista, jonka mukaan olisi olemassa jokin ihmisestä riippumaton ikuinen ja samana pysyvä taiteen idea, niin silloin taiteen yhteydessä ei ole mitään perustavampaa kuin ihmisten mielipiteet ja toimintatavat. Jos taiteesta yleisesti ajatellaan jollain tavalla, vaikkapa että siitä kuuluu etsiä totuutta, silloin tämä on taidetta koskeva tosiasia meidän kulttuurissamme, yksi vallitsevista taidekäsityksistämme tai taiteen käsitteistämme.

Ja jos taiteen totuutta on monenlaista – niin kuin asiaa seuraavaksi esitellään –, niin silloin totuuden etsintä taiteesta on toimintaa, jolle ei ole ehdotonta päätepistettä tai loppua. Jos yhdenlaista totuutta ei ole tarjolla, haetaan toisenlaista. Etukäteen ei voi tietää, millä tavalla teos on tosi, missä teoksen puolessa tai ulottuvuudessa sen totuus piilee (joskin kuuluminen johonkin lajiin antaa tietysti osviittaa).

Onko taide ainutlaatuinen tässä epämääräisessä totuusvaatimuksessaan? Ehkäpä, jossain määrin, ainakin jos vertailukohdaksi otetaan tiede ja uskonto.

Nämä molemmathan ovat kertomassa meille, millainen todellisuutemme viime kädessä on, joskin vastaukset ovat erisuuntaisia. Uskonto voisi sanoa, että maailma on viime kädessä hyvä (Jahvehan luodessaan näki, »että niin oli hyvä»[83]). Yhdysvaltalaisen teologin Marcus J. Borgin mukaan Jeesuksen sanat taivaan linnuista ja kedon kukista kertovat meille »luomakunnan anteliaisuudesta» ja siis siitä, »millainen todellisuus perimmältään on».[84] Luonnontieteen vastaus puolestaan voisi olla, että todellisuus on perimältään atomeja tai kvarkkeja tai säikeitä tms.

Tieteen kohdalla mainittakoon se ero taiteeseen, että suuren tutkijan ei tarvitse luoda kiinnostavia teoksia. Olkoon esimerkkinä »nykyaikaisen geologian isäksi» mainittu James Hutton (1726–1797), joka valoi tälle tieteenhaaralle »vahvan tieteellisen pohjan».[85] Hän ei kuitenkaan kyennyt ilmaisemaan ajatuksiaan ymmärrettävästi enempää esitelmissään kuin kirjoissaankaan, mutta tilanteen pelasti lopuksi hänen ystävänsä John Playfair, joka välitti ydinajatukset muille alan harrastajille. Bill Bryson kertoo:

»Ikävä kyllä, hän ei vain osannut esittää näkemyksiään sellaisessa muodossa, että muut olisivat niitä ymmärtäneet. – – Miltei jokainen hänen kirjoittamansa rivi on kuin unilääkettä. – – Huttonin Theory of the Earth on varteenotettava kandidaatti maailman vähiten luetuksi tieteelliseksi teokseksi – – Onnekseen Hutton sai tunnollisen elämäkerran kirjoittajan John Playfairista – –, joka ei ainoastaan osannut kirjoittaa silkinsileää tekstiä, vaan seurattuaan ystävänsä työskentelyä vuosikaudet hän myös ymmärsi, mitä Hutton tarkoitti – ainakin suurimmaksi osaksi.»[86]

Tutkija voi siis olla suuri tutkija ja hänen ajatuksena käänteentekeviä ajatuksia, hänen löytönsä tärkeitä tieteellisiä totuuksia, vaikka hän ei pystyisi tuottamaan lukukelpoisia teoksia.

Tieteen piirissäkään käytännöt eivät ole aina yksioikoisia, eivät suoraviivaisia väitteitä, yksitulkintaisia teorioita. Muistettakoon vaikkapa Alan Sokalin huijausartikkeli Social Text -lehdessä ja sen paljastus Linqua Francassa.[87] Ajatuksenahan oli kirjoittaa puuta heinää oleva artikkeli ja saada se julkaistuksi tietyn suunnan tiedelehdessä ja näin osoittaa tuon suunnan ala-arvoisuus. Tällainen menettely ei kuitenkaan ole tyypillistä tieteessä.

Uskonnolliset tekstit voisivat äkkipäätään tuntua todennäköisemmältä ehdokkaalta teoksiksi, joiden totuus on monenlaista. Niissähän on perinteisesti nähty merkityksen kerrostumia. Jo keskiajalla Tuomas Akvinolainen – muiden ohella – korosti, että Raamatussa on kirjaimellisen tai historiallisen merkityksen ohella »henkistä merkitystä». Tuomas kirjoittaa:

»On sanottava, että pyhän kirjan kirjoittaja on Jumala, jonka vallassa ei ole ainoastaan sanojen asettaminen (mihin ihminenkin pystyy) vaan myös itse asioiden saaminen merkitsemään asioita. Niinpä kun kaikissa muissa tieteissä [1] sanat merkitsevät jotain, tällä tieteenalalla on se erityisominaisuus, että myös [2] sanojen kuvaamat asiat merkitsevät jotain. Tuo ensimmäinen tapa merkitä asioita kuuluu siten ensimmäiseen merkitystyyppiin, joka on [1] historiallinen eli kirjaimellinen merkitys. [2] Henkiseksi merkitykseksi kutsutaan sitä merkitsemisen tapaa, jossa sanoilla merkityt asiat merkitsevät toisia asioita. Se rakentuu kirjaimellisen merkityksen varaan ja edellyttää sitä.»[88]

Jos puhutaan viittauksista, rakenne voidaan kuvata seuraavasti:

Viittaus ensisijaiseen kohteeseen on kirjaimellinen merkitys ja sen »varaan rakentuu» viittaus toissijaiseen kohteeseen, henkiseen merkitykseen, joka edelleen »jakautuu kolmeen tyyppiin»:

»[a] Allegorisesta merkityksestä on kyse silloin, kun Vanhan testamentin asiat merkitsevät Uuden testamentin asioita. [b] Moraalisesta merkityksestä on kyse silloin, kun Kristuksen kautta tehdyt asiat tai Kristusta merkitsevät asiat ovat merkkejä siitä, mitä meidän tulisi tehdä. [c] Anagogisesta merkityksestä on kyse silloin, kun asiat merkitsevät ikuiseen kirkkauteen kuuluvia asioita.»[89]

Tuomaan mielestä runoilija ei runoile jumalallisen voiman innoittamana, ja siksi runoilijan teksteihin ei sisälly näitä tasoja. Dante oli toista mieltä. Hän sanoi runoilevansa Rakkauden innoittamana ja piti kiinni siitä, että myös runoudessa – tai ainakin hänen runoudessaan – on kaikki neljä merkitysulottuvuutta.

Kirjaimellisesta merkityksestä ja kirjaimellisesta totuudesta kiinni pitävät ovat esim. sitä mieltä, että kun Raamatussa puhutaan »tulisesta pätsistä», jossa »itketään ja kiristellään hampaita»,[90] tällainen paikka täytyy oikeasti olla olemassa. Helvetin porttia etsittiinkin keskiajalla. Nykyään taas uskonoppineet saattavat sanoa suoraan, että »Raamatun puhe helvetistä on kuvakieltä», ja vastaavasti että »Raamatun kuvaukset taivaasta ovat vertauksia ja kuvia, ei niitä ole tarkoitettu kirjaimellisesti todesta otettaviksi» (Heinimäki).[91]

Toinen esimerkki kirjaimellisesta totuudesta olkoon ajatus maan iästä. Lainaan jälleen Brysonin selostusta:

»James Ussher tutki perusteellisesti Raamattua ja muita kirjallisia lähteitä ja julisti sitten järeässä opuksessa nimeltä Annals of the Old Testament [1650], että Maa oli luotu keskipäivällä 23.10.4004 eKr. – – Ensimmäisen alkeelliset tieteelliset kriteerit täyttävän yrityksen maapallon iän määrittämiseksi teki 1770-luvulla ranskalainen Georges-Louis Leclerc, Buffonin kreivi [1707–1788]. – – hän päätteli Maan iäksi 75 000–168 000 vuotta. Arvio meni pahasti alakanttiin [nykyarvio 4,7 miljardia vuotta], mutta ajatus oli silti niin vallankumouksellinen, että Buffonia uhattiin kirkonkirouksella. Käytännön miehenä Buffon pyysi oitis anteeksi ajattelematonta harhaoppisuuttaan ja toisti tyynen rauhallisesti arvionsa myös myöhemmissä julkaisuissaan.»[92]

Nykyäänkin on tietysti tahoja, jotka pitäytyvät kirjaimelliseen tulkintaan. Taannoin uutisoitiin Pensacolan kristillisestä korkeakoulusta, »fundamentalistikristitystä oppilaitoksesta», joka peruutti King's Singers -lauluyhtyeen konsertin Floridassa, koska yhtyeen kaksi laulajaa oli homoseksuaaleja. Koulu pitäytyy sellaiseen Raamatun tulkintaan, jonka mukaan »Jumala loi maailman kirjaimellisesti kuudessa päivässä ja että maapallo on noin 6 000 vuotta vanha».[93]

Näin tiukan kirjaimelliseen oppiin tukeutuvia on kuitenkin vähän, ja tyypillisempää on ollut muuttaa tulkintaa, jopa niin että – kuten on sanottu – nykyajan piispoja olisi keskiajalla pidetty harhaoppisina. Juha Pihkala, entinen Tampereen piispa, kirjoittaa, että jos jossain kielletään järki tai rajoitetaan sen käyttöä tiedon hankkimiseksi, hän pitää sitä »silkkana syntinä», ja hieman myöhemmässä kohdassa, että jos

»kirkolliskokouksemme esimerkiksi tekisi äänestyspäätöksen niin kuin äärikonservatiivinen Missouri Synodi äskettäin Yhdysvalloissa – että Jumala on luonut maailman noin 6 000 vuotta sitten kuudessa peräkkäisessä 24 tunnin jaksossa, varmaan se olisi minulle irtioton paikka. // Totuudesta ei voi äänestää.»[94]

On siis väljempiä linjauksia, ja niitä on erilaisia. Yhdysvaltalainen teologi Marcus J. Borg mainitsee »kirjaimellisen tulkinnan pehmeämmän muodon», joka »myöntää, ettei kaikkia Raamatun kertomuksia voi ottaa kirjaimellis-tosiasiallisesti». Esimerkiksi

»kuuden päivän luomiskertomus ymmärretään metaforana, ehkä siinä puhutaan geologisista aikakausista, ja kertomus Joonasta suuren kalan vatsassa saattaa olla pikemminkin vertauskuva kuin tosiasiallista historiaa».

Mutta tämänkin linjauksen mukaan »todella tärkeät asiat tapahtuivat enemmän tai vähemmän niin kuin Raamattu kertoo niistä».

»Esimerkiksi Punainen meri todellakin jakautui kahtia niin että heprealaiset orjat saattoivat paeta egyptiläisiä, Jeesus todellakin syntyi neitseestä, käveli vetten päällä, teki leipäihmeen ja niin edelleen.»[95]

Jotkut voisivat ottaa periaatteeksi, että kaikki nykytietämyksen mukaan mahdoton oli muinoinkin mahdotonta, ja kirjaimellisesta tulkinnasta pidetään kiinni vain siellä, missä tarjolla ei ole vastakkaista todistusaineistoa.

Ja tästä voidaan edelleen siirtyä vielä pitemmälle vertauskuvalliseen tulkintaan, jossa koko kysymys kirjaimellisesta totuudesta ei ole kiinnostava. Ihminen voi tietysti kuluttaa aikaansa pohtimalla, tapahtuiko todella juuri niin kuin on kirjoitettu. »Söikö ylösnoussut Jeesus todellakin kalaa? Ilmestyikö hän oppilailleen näkyvällä fyysisellä tavalla niin että hänet olisi voinut vaikka videoida?»[96] Ilmestyikö Jeesuksen syntymän aikaan tähti ja täyttyikö taivas valolla? Tällaiset kysymykset eivät Borgin mukaan ole erityisen tähdellisiä. Saadulla vastauksella »on hyvin harvoin ratkaisevaa merkitystä tekstin ymmärtämiselle».[97] Tärkeämpää on kysyä kohdan kuvaannollista merkitystä. Esim. tähti ja yötaivaan kirkkaus

»vihjaa, että kyseessä on kertomus valon tulemisesta meidän pimeyteemme, Johanneksen evankeliumin sanoin, Jeesus on ›maailman valo›, ›todellinen valo, joka valaisee jokaisen›».[98]

Sanoin edellä taiteesta, että jos yhdenlaista totuutta ei ole tarjolla, haetaan toisenlaista. Eikö uskonnossa siis menetellä samalla tavalla? Jossain määrin kyllä, mutta ehkä on myös eroja, ainakin painotuksessa. Yksi on siinä, että usein kuitenkin kirjaimellisesta tai historiallisesta tulkinnasta pidetään kiinni siinä määrin kuin mahdollista.

Esim. entinen Kuopion piispa Wille Riekkinen korostaa, että »kirjaimellinen tulkinta vie harhaan» ja että tärkeää on »metaforinen eli vertauksenomainen taso».[99] Kun vaikkapa evankelista Markus kertoi, kuinka Jeesuksen kasteen yhteydessä taivaasta kuului Jumalan ääni, hän »metaforisesti ilmaisi Jeesuksen tulleen tietoiseksi omasta tehtävästään».[100] Silti Riekkinenkin todistelee Jeesuksen historiallisuutta usean sivun voimalla.[101]

Taiteen piirissä menettely on usein vastakkaista tällaiselle. Historiallisuudesta ei yritetä pitää kiinni vaan nimenomaan päästää irti. Vaikka tiedetään teoksen pohjautuvan todellisiin tapahtumiin tai todellisiin henkilöihin, kiinnitetään huomio johonkin muuhun, vaikkapa siihen, mitä kuvaus kertoo ajastamme tai ihmisen tilanteesta yleisemmin. Tällaiseen suuntaan saatetaan ohjata teoksessa jo etukäteen, ennen varsinaisen tarinan alkua. Näin tekee esim. Paavo Rintala romaanissaan Jumala on kauneus:

»Niille, jotka seuraavasta tuntevat mielessäni olleen henkilön [joka oli taidemaalari Vilho Lampi], huomautan, että tämä teos ei ole elämäkerta eikä edes elämäkertaromaaniksi tarkoitettu. Tämä on romaani kauneuden kokemisesta. // Tekijä»

Toinen ero uskontoon on se, että taiteessa totuuden mahdollisia kohtia tai ulottuvuuksia saattaa olla enemmän. Ei pelkästään tulkita jotakin väitettä vertauskuvallisesti. Mieluummin saatetaan kiinnittää huomiota siihen, että ympärillämme on tällaisia väitteitä esittäviä ihmisiä tai tällä tavoin asiat näkeviä henkilöitä. Voidaan myös suhtautua todellisuuteen teoksen viitoittamalla tavalla, omaksutaan vaikkapa hilpeän teoksen hilpeä asenne. Ja tällöin huomataan hassunkurisuuksia, jotka ilman teosta olisivat jääneet huomaamatta.[102]

 

sisällysluetteloon
seuraavaan

Viitteet

[1] Koko runo menee näin:
Ei totta puhu ollenkaan –
siis kuoppaan runoniekka,
siis päälle tosi hiekka,
siis itse veisataan.

[2] Raittila: Liikkumaton liikuttaja, s. 17.

[3] Raittila: Liikkumaton liikuttaja, s. 9.

[4] Aino Frilander: Nykytaide voi vaatia siedätyshoidon. – Helsingin sanomat 30.9.2017, s. C6.

[5] Arla Kanerva: »Mikä on museo?» – Helsingin sanomat 16.10.2017, s. B2.

[6] Jussi Ahlroth: Jokeri. – HS Nyt 11.–17.10.2019, s. 2–3.

[7] Brecht: Kirjoituksia teatterista, s. 321.
Teorian puolelta mainittakoon Georg Lukács ja hänen puheensa »taiteellisesta heijastamisesta» eli »esteettisestä heijastamisesta», joka tuottaa »maailman peilikuvan». <Estetiikan klassikot II, s. 88> Alkukielellä: »künstlerische Widerspiegelung», »ästhetische Widerspiegelung» & »Spiegelbild der Welt».

[8] William Shakespeare: Hamlet: 3. näytös, 2. kohtaus. Suomennos Paavo Cajanderin. Alkukielellä:
»Suit the action to the word, the word to the action, with this
special observance, that you o'erstep not the modesty of nature:
for any thing so o'erdone is from the purpose of playing, whose
end, both at the first and now, was and is, to hold as 'twere the
mirror up to nature: to show virtue her feature, scorn her own
image, and the very age and body of the time his form and pressure.»

[9] Eleonoora Riihinen: Unohtaminen on vaarallista. – Helsingin sanomat 21.5.2023, s. B16–B17.

[10] Simo Hämäläinen: Kätkäläinen. Helsinki 1984. Sivu 34–35. Lainauksessa eräs paikkakuntalainen kuvailee toimittajalle naapuruksia, Kätkävaaran ja Kieppivaaran isäntiä.

[11] Pirkko Saisio: Passio. Neljäs painos. Helsinki 2022. Sivu 467.

[12] Porzio & Valsecchi: Picasso: elämä ja teokset, s. 85. Picassolta on kirjattu muistiin myös muita samansuuntaisia kommentteja: »Kaikki me tiedämme ettei taide ole totuus. Taide on valhe johon turvaudumme löytääksemme totuuden, ainakin sen totuuden minkä löytäminen on meidän vallassamme. Taiteilijan on keksittävä tapa millä saa toiset vakuuttuneiksi totuudesta valheissaan.» <Porzio & Valsecchi: Picasso: elämä ja teokset, s. 83.> »Nykyisin tiedämme ettei taide ole totuutta. Taide on valhetta joka auttaa meitä lähestymään totuutta, ainakin sitä totuutta jonka me voimme tajuta. Taiteilijan on löydettävä tapa jolla saa yleisön vakuuttuneeksi siitä että hänen valheensa on totuus.» <Porzio & Valsecchi: Picasso: elämä ja teokset, s. 84.>

[13] Pertti Avola: Vonnegutin vino maailma. – Helsingin Sanomat 25.5.2009, s. C2.

[14] Mari-Leena Kuosa & Vesa Anttonen: Esipuhe. – Juba: Viivi ja Wagner: Parisuhteellisuusteoria. Helsinki 2006. Sivu 7.

[15] Valtaoja: Ensimmäinen koira kuussa, s. 60.

[16] Nietzsche: Der Wille zur Macht, kohta 509, s. 284. Alkukielellä ja kokonaisuudessaan: »An einem Philosophen ist es eine Nichtswürdigkeit, zu sagen, ›das Gute und das Schöne sind eins›; fügt er gar noch hinzu, ›auch das Wahre›, so soll man ihn prügeln. Die Wahrheit ist häßlich. // Wir haben die Kunst, damit wir nicht an der Wahrheit zugrunde gehen.»

[17] Wennervirta: Eero Järnefelt ja hänen aikansa 1863–1937, s. 7; 7.

[18] Konttinen: Uskollinen totuudelle ja ideaalille, s. 150; 151.

[19] Wennervirta: Eero Järnefelt ja hänen aikansa 1863–1937, s. 10; 236.

[20] Wennervirta: Eero Järnefelt ja hänen aikansa 1863–1937, s. 294; 294; 86.

[21] Heikki Aittokoski: Bagdadin Mustaa Ritaria tulee ikävä. – Helsingin Sanomat 12.4.2003, s. C4.

[22] Heikki Aittokoski: Bagdadin Mustaa Ritaria tulee ikävä. – Helsingin Sanomat 12.4.2003, s. C4. Tästä ja edellisestä lainauksesta on jätetty pois sanomalehtitekstille tyypilliset tiheästi toistuvat kappalejaot.

[23] Toini Havu: Purnaajan sota. – Helsingin Sanomat 19.12.1954, s. 16.

[24] Pekka Tarkka: Toini Havun arvio Tuntemattomasta sotilaasta synnytti kirjallisen jatkosodan. – Helsingin sanomat 19.12.2004.
Tarkka referoi Wolf H. Halstia, johon Havu oli vedonnut: »Halstin mukaan suomalainen on hyvä sotilas silloin kun hän itse haluaa sitä olla. Hän voi olla kuriton, mutta toimii hyvin silloin kun uskoo käsittävänsä, mistä on kysymys ja hyväksyy toiminnan perusteet. // Jos halutaan säilyttää järjestys, pelkkä päällikön arvo ja sen sotilaalliset tunnukset eivät riitä, Halsti huomauttaa. Vain osoitettu kyky kelpaa. Tämä on ›demokraattisesti johdetun maan sotilaspäällystön tulikoe, ja tunnustaa täytyy, ettei suomalainen päällystö ole selviytynyt siitä kiitettävästi›. // Linnan romaanissa tämä näkyy selvästi. Purnaus alkaa toden teolla vasta sitten kun on edetty Suomen entisten rajojen yli.»

[25] Näin kirjoittaa Tiina Kinnunen: Kenttäharmaita naisia – idealismin ja realismin ristiaallokossa, s. 275.

[26] Petri Tamminen: Enon opetukset. Helsinki 2006. Sivu 130; 173.

[27] Petri Tamminen: Enon opetukset. Helsinki 2006. Sivu 53.

[28] Alkukieliset ilmaukset ovat ›processus de fidélité› ja ›processus de vérité›.

[29] Badiou: Taide ja filosofia, s. 638. Alkukielellä koko virke: »Et de même que la beauté doit être dans la femme rencontrée, mais n'est nullement requise de la maquerelle, de même les vérités sont artistiques, scientifiques, amoureuses ou politiques, et non pas philosophiques.» <Badiou: Petit manuel d'inesthétique, s. 21.>

[30] Badiou: Taide ja filosofia, s. 640. Alkukielellä koko virke: »Une vérité est finalement une configuration artistique, initiée par un événement (un événement est en général un groupe d'œuvres, un multiple singulier d'œuvres), et hasardeusement dépliée sous forme d'œuvres qui en sont les points-sujets.» <Badiou: Petit manuel d'inesthétique, s. 25.>

[31] Sheldrake: Näkymätön valtakunta, s. 23.

[32] Aristoteles: Metafysiikka, 1011b 25–30. Alkukielellä: »τὸ μὲν γὰρ λέγειν τὸ ὂν μὴ εἶναι ἢ τὸ μὴ ὂν εἶναι ψεῦδος, τὸ δὲ τὸ ὂν εἶναι καὶ τὸ μὴ ὂν μὴ εἶναι ἀληθές»

[33] Tuomas Akvinolainen: Summa Theologiae Iª q. 16 a. 1 co. & Iª q. 21 a. 2 co.

[34] Tarski: Semanttinen käsitys totuudesta, s. 106.

[35] Tarski: Semanttinen käsitys totuudesta, s. 105; 105.

[36] Tarski: Semanttinen käsitys totuudesta, s. 118.

[37] James: Pragmatismi, s. 153.

[38] James: Pragmatismi, s. 155.

[39] James: Pragmatismi, s. 163.

[40] James: Pragmatismi, s. 102.

[41] James: Pragmatismi, s. 93. Mainittakoon, että James itse ei tunne vetoa absoluutin ajatukseen: »Uskoni absoluuttiin, joka perustuu sen minulle tekemään hyvään, on koeteltava voimiaan kaikkien muiden uskomusteni kanssa. Olettakaamme, että antaessaan minulle moraalista lomaa se saattaa tuntua minusta todelta. Siitä huolimatta käsittääkseni – ja sallikaa minun nyt puhua tavallaan luottamuksella, ihmisenä ihmiselle – se törmää muihin totuuksiini, joiden eduista luovun sen vuoksi vain vastahakoisesti. Siihen sattuu yhdistymään sen lajin logiikka, jolle minä olen vihollinen; huomaan sen sotkevan minut metafyysisiin paradokseihin, joita ei ole mahdollista hyväksyä, ja niin edelleen.» <Pragmatismi, s. 68>

[42] Goodman: Of Mind and Other Matters, s. 85; Ways of Worldmaking, s. 105.

[43] Goodman: Ways of Worldmaking, s. 137.

[44] Timo Valjakka: Kun taide lähenee taikuutta. – Helsingin sanomat 15.2.2026, s. B21. Esimerkkiteos on minun valitsemani, nimeltä ein quadra ist ein quadrat ist ein quadrat... vuodelta 1997.

[45] Tarski: Semanttinen käsitys totuudesta, s. 123.

[46] Hegel: Enzyklopädie der philosophischen Wissenschaften I, § 213 Zusatz, s. 369.
Alkukielellä: »Unter Wahrheit versteht man zunächst, daß ich wisse, wie etwas ist. Dies ist jedoch die Wahrheit nur in Beziehung auf das Bewußtsein oder die formelle Wahrheit, die bloße Richtigkeit. Dahingegen besteht die Wahrheit im tieferen Sinn darin, daß die Objektivität mit dem Begriff identisch ist. Dieser tiefere Sinn der Wahrheit ist es, um den es sich handelt, wenn z. B von einem wahren Staat oder von einem wahren Kunstwerk die Rede ist. Diese Gegenstände sind wahr, wenn sie das sind, was sie sein sollen, d. h. wenn ihre Realität ihrem Begriff entspricht. So aufgefaßt ist das Unwahre dasselbe, was sonst auch das Schlechte genannt wird. Ein schlechter Mensch ist ein unwahrer Mensch, d. h. ein Mensch, der sich seinem Begriff oder seiner Bestimmung nicht gemäß verhält.» <Hegel: Enzyklopädie der philosophischen Wissenschaften I, § 213 Zusatz, s. 369.>

[47] Heidegger: Vom Wesen der Wahrheit, s. 180. Alkukielellä ja laajemmin: »Doch ist die so begriffene Wahrheit, die Satzwahrheit, nur möglich auf dem Grunde der Sachwahrheit, der adaequatio rei ad intellectum. Beide Wesensbegriffe der veritas meinen stets ein Sichrichten nach … und denken somit die Wahrheit als Richtigkeit.»

[48] Heidegger: Vom Wesen der Wahrheit, s. 184. Alkukielellä ja laajemmin: »Das Entgegenstehende muß als das so Gestellte ein offenes Entgegen durchmessen und dabei doch in sich als das Ding stehenbleiben und als ein Ständiges sich zeigen. Dieses Erscheinen des Dinges im Durchmessen eines Entgegen vollzieht sich innerhalb eines Offenen, dessen Offenheit vom Vorstellen nicht erst geschaffen, sondern je nur als ein Bezugsbereich bezogen und übernommen wird.»

[49] Heidegger: Oleminen ja aika, § 44 s. 269.

[50] Heidegger: Oleminen ja aika, § 7 s. 51.

[51] Heidegger: Tekniikan kysyminen, s. 31.

[52] Heidegger: Taideteoksen alkuperä, s. 38.

[53] Goodman: Of Mind and Other Matters, s. 84.

[54] Goodman: Of Mind and Other Matters, s. 147. Alkukielellä: »ad­vance­ment of understanding».

[55] Alkukielellä: »Some men see things as they are and say why? I dream things that never were and say why not?» Shaw’n näytelmän ensimmäisessä näytöksessä käärme puhuu Eevalle: »If I can do that, what can I not do? I tell you I am very subtle. When you and Adam talk, I hear you say ›Why?› Always ›Why?› You see things; and you say ›Why?› But I dream things that never were; and I say ›Why not?› I made the word dead to describe my old skin that I cast when I am renewed. I call that renewal being born.»

[56] Joh. 14:6. (Vuoden 1992 käännöksen mukaan.)

[57] Pursiainen: Summa, s. 282–283. Mihail Bahtin kirjoitti esim. seuraavasti: »Todellisen romaanin jokaisessa lausumassa tuntuu sosiaalisten kielten ympäristö sekä niiden sisäinen logiikka ja sisäinen välttämättömyys. Kuva tuo esiin paitsi kyseisen kielen todellisuuden myös sen mahdollisuudet, sen niin sanoaksemme ideaaliset rajat ja kokonaismerkityksen, sen totuuden ja rajoittuneisuuden.» <Bahtin: Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia, s. 176>

[58] Patti Smith: Ihan kakaroita. Suom. Antti Nylén. Helsinki 2010. S. 74–75.

[59] Horatius: Runotaide, s. 47. Koko virke menee näin: »Yksimielisen kannatuksen saa se, joka yhdistää hyödyn ja huvin – viihdyttää lukijaa ja antaa hänelle samalla virikkeitä.» Alkukielellä: »omne tulit punctum qui miscuit utile dulci, / lectorem delectando pariterque monendo.»

[60] Tatarkiewicz: History of Aesthetics, Vol. I, Ancient Aesthetics, s. 95.

[61] Itkeminen yhdistetään hyvään musiikkiin nykyäänkin. Olkoon esimerkkinä musiikkitoimittaja Kare Eskolan arvostelu Víkingur Ólafssonin levystä Johann Sebastian Bach. Eskola ylistää virheetöntä tekniikkaa ja koherenttia fraseerausta sekä erityisesti kirkkaita kontrasteja, siirtymiä ja yllätyksiä. Ólafssonin omassa transkriptiossa »vaihtelu tummantiheän bassokastikkeen ja kirkkaan kilkutuksen välillä toimii loistavasti». Arvostelu päättyy lauseeseen »hänen soittonsa sai minut itkemään». <Kare Eskola: Vikingur Olafsson – 2010-luvun pianonero. Julkaistu 23.10.2018. Sisältö kopioitu 1.4.2021. Osoite: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/10/23/vikingur-olafsson-2010-luvun-pianonero>

[62] Hirn: Esteettinen elämä, s. 102; 102.
Tässä kohta hieman laajemmin: »Yleisesti tunnettua on, että alhaisemmat kansat usein esittävät soittoa, laulua ja tanssia hurjissa juhlissaan. On lausuttu sellainenkin otaksuma, että näiden esteettisten ilmaisutapojen varsinaisena alkuna on ollut se huumaus, jonka vallassa sellaisten juhlien osanottajat ovat olleet. Olkoon tämä arvelu oikeutettu tai ei, joka tapauksessa voimme merkitä, että melkoinen osa alkeellisesta eli primitiivisestä taidetuotannosta on ollut jonkinlaisessa yhteydessä hurmautuneen kiihtymyksen kanssa – – Kuvauksissa raivoavien mainadien hurmauksesta huomautetaan aivan erikoisesti, että tuo voimakas ja hämmentynyt huumaus on ylenmääräisyydessään suorastaan tuskallinen. Mutta vastakohtana tälle sairaalloiselle tilalle, jossa riemu itse muuttuu hillinnän puutteessa kärsimykseksi, viittaavat esteettiset kirjailijat niiden bakkanttien suhteellisesti vienoon ja sopusointuiseen tunteeseen, jotka ovat etsineet ilolleen ilmaisua soitossa ja tanssissa. Kun vapauttaja Dionysos, sanottiin, opetti palvelijoilleen sävelten ja poljennon taiteen, niin hän kiihdytti tosin heidät iloisiin liikkeihin, mutta kaikella kiihoituksellaankin hän sai heissä aikaan vapautumisen heidän tunteittensa ylenmääräisyydestä.» <Hirn: Esteettinen elämä, s. 101–102.>

[63] Hirn: Esteettinen elämä, s. 106.

[64] Véron: L'esthétique, I.V.2, s. 104. Alkukielellä: »Nous avons vu que l'art, loin d'être uniquement le produit et comme la fleur des civilisations, en est plutôt le germe.»

[65] Dufrenne: Phénoménologie de l'expérience esthétique, s. 675. Alkukielellä: »Si l'art est vrai, il y a un sérieux de l'art – –.»

[66] Porzio & Valsecchi: Picasso: elämä ja teokset, s. 90. Tässä muita samansuuntaisia lausumia: »Olen iloinen voidessani sanoa, etten itse asiassa koskaan ole pitänyt maalaamista pelkästään iloa ja huvitusta tarjoavana taidemuotona. Olen tahtonut muodon ja värin olevan niitä välineitä, joiden avulla voin tunkeutua yhä syvemmälle ihmisten tietoisuuteen, jotta tieto joka päivä johdattaisi meitä hiukan eteenpäin tiellä vapautta kohti...›» <Porzio: Elämänilo ja luomishalu, s. 44–45.> »Kaikkein eniten toivon sitä että työni ehkä voisi auttaa estämään tulevaisuuden sotia.» <Porzio & Valsecchi: Picasso: elämä ja teokset, s. 89.>

[67] Hirn: Taide ja esteettinen tarkastelutapa, s. 59. Ja hieman myöhemmin: »Samaan tapaan kuin kauneuden käsite voidaan johtaa esteettistä tarkastelua sävyttävästä mielihyvästä, on tämä tarkastelun intressittömyys johtanut siihen, että totuuden käsite on ottanut niin hallitsevan aseman monissa sekä vanhoissa että nykyaikaisissa taideopeissa.» <S. 59–60.>

[68] Goodman: Ways of Worldmaking, s. 137.

[69] Maria Säkö: Onko tanssin ekosysteemi rikki? – Helsingin sanomat 10.12.2025, s. B4.

[70] Vesa Sirén: Jyrkkä ei »ultramodernille tanssille». – Helsingin sanomat 12.10.2017, s. B5.

[71] Nietzsche: Tragedian synty, s. 174, 177, 42, 43.

[72] Nietzsche: Tragedian synty, s. 118.

[73] Nietzsche kirjoittaa: »Tässä voi tuosta kaiken eksistenssin perustasta, maailman dionyysisestä pohjasta, yltää inhimilliseen tietoisuuteen vain tarkalleen niin paljon kuin minkä apolloninen kirkastamiskyky saa taas taltutetuksi.» <Tragedian synty, s. 177.>

[74] Hanslick: Musiikille ominaisesta kauneudesta, s. 43. Alkukielellä: »Tönend bewegte Formen sind einzig und allein Inhalt und Gegenstand der Musik.»

[75] Hanslick: Musiikille ominaisesta kauneudesta, s. 24–25.

[76] Hanslick: Musiikille ominaisesta kauneudesta, s. 23.

[77] Alkukielellä: »Dieser geistige Gehalt verbindet nun auch im Gemüth des Hörers das Schöne der Tonkunst mit allen andern großen und schönen Ideen. Ihm wirkt die Musik nicht blos und absolut durch ihre eigenste Schönheit, sondern zugleich als tönendes Abbild der großen Bewegungen im Weltall. Durch tiefe und geheime Naturbeziehungen steigert sich die Bedeutung der Töne hoch über sie selbst hinaus und läßt uns in dem Werke menschlichen Talents immer zugleich das Unendliche fühlen.» <Hanslick: Vom Musikalisch Schönen, s. 104.>

[78] Oramo: Suomentajan jälkisana, s. 162–163.

[79] Estetiikan klassikot II, s. 238.

[80] Estetiikan klassikot II, s. 240.

[81] Estetiikan klassikot II, s. 241.

[82] Estetiikan klassikot II, s. 242.

[83] 1. Moos. 1:10. (Vuoden 1992 käännöksen mukaan.)

[84] Borg: Kristinuskon sydän, s. 54; 54.

[85] Wikipedia (22.6.2024).

[86] Bryson: Lyhyt historia lähes kaikesta, s. 78–81.

[87] Hieman pitempi selostus Kari Enqvistin sanoin: »Tiedesotien tunnetuin taistelu oli yhdysvaltalaisen fyysikon Alan Sokalin nonsense-artikkeli. Vuonna 1996 Sokal lähetti kulttuurintutkimuksen ammattilehteen tieteelliseksi verhotun artikkelin, jossa hän esitti monia tolkuttomia väitteitä pippuroituina postmodernistien slangisanoilla. Hän laverteli kvanttigravitaation poliittisesta edistyksellisyydestä ja emansipoivasta matematiikasta. Kukaan ei kyseisessä lehdessä kyseenalaistanut Sokalin väitteitä, ja kun Sokal sitten paljasti artikkelin petkutukseksi, skandaali oli valmis. // Sokal oli vasemmistolainen, ja hänen motiivinaan pila-artikkelin julkaisemiseen oli huoli vasemmistointellektuellien kasvavasta tieteenvastaisuudesta. Hän pelkäsi, että relativismi oli viemässä tutkimusta väärille raiteille. // Sokalin taistelu ei voittanut sotaa, vaan relativismi levittäytyi eri muodoissa länsimaiseen peruseetokseen, sillä mitäpä muuta kuin relativismia on ajatus siitä, että jokaisella on oma totuutensa, joka on yhtä hyvä kuin kaikkien muidenkin.» <Enqvist: Kangastuksia varjojen talossa, s. 56.>

[88] Tuomas Akvinolainen: Summa theologiae, s. 156.

[89] Tuomas Akvinolainen: Summa theologiae, s. 156.

[90] Matt. 13:42. (Vuoden 1992 käännöksen mukaan.)

[91] Heinimäki: Kafekismus, s. 92; 103.

[92] Bryson: Lyhyt historia lähes kaikesta, s. 90–91.

[93] Samuli Tiikkaja: King’s Singersin konsertti peruttiin Floridassa. – Helsingin sanomat 16.2.2023, s. B3.

[94] Pihkala & Valtaoja: Elämän merkityksen jäljillä, s. 11; 35–36.

[95] Kaikki edelliset lainaukset ovat kohdasta Borg: Kristinuskon sydän, s. 31–32.

[96] Borg: Kristinuskon sydän, s. 78.

[97] Borg: Kristinuskon sydän, s. 71.

[98] Borg: Kristinuskon sydän, s. 76.

[99] Riekkinen: Kirjain vai henki, s. 12; 15.

[100] Riekkinen: Kirjain vai henki, s. 107.

[101] Riekkinen: Kirjain vai henki, alkaen s. 20.

[102] Mainittakoon, että tämän suuntaista tarkastelun suuntaamista on uskonnon piirissä kaiketi uskon ymmärtäminen visiona, Borgin sanoin: »Usko vision merkityksessä kertoo, että usko on tapa katsoa asioita.» <Borg: Kristinuskon sydän, s. 56.> »Kolmas tapa katsoa ›sitä mikä on› pitää kaikkeutta ravitsevana elämän antajana. Se on antanut meille ja kaikelle muullekin olemassaolon lahjan. Ja se ylläpitää meitä. Se on täynnä ihmeitä ja kauneutta, joskus kauhistuttavaakin kauneutta. Perinteisen teologian termillä sanottuna: todellisuus nähdään armollisena.» <Borg: Kristinuskon sydän, s. 58.>