sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen
Russellin mukaan totuus oli ensisijaisesti uskomuksen ja toissijaisesti sitä ilmaisevan väitteen ominaisuus. Taiteen piirissä väitteitä on tarjolla kirjallisuudessa; usein mainitaan esimerkkinä Leo Tolstoin romaanin Anna Karenina alku: »Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.» Tällaisissa väitteissä on kuitenkin se hankaluus, että ne kuuluvat teoksen fiktiiviseen maailmaan; ne sanoo joku sepitteellisen maailman olento (vaikkapa tarinan kertoja) tästä sepitteellisestä maailmasta, ja ne ovat siis totta tai epätotta siinä ja siitä. Mikä on niiden suhde todellisen kirjailijan todellista maailmaa koskeviin mielipiteisiin, uskomuksiin ja väitteisiin, se täytyisi selvittää erikseen.
Joskus tosin ajatellaan, että vaikkapa romaaneissa on osia, joissa kirjailija puhuu suoraan lukijalle, väittää jotain meidän yhteisestä todellisuudestamme eikä niinkään teoksen sepitteellisestä maailmasta. Esim. Tolstoin Sodan ja rauhan epilogin toista osaa on pidetty tällaisena, ikään kuin romaanin ulkopuolisena lisäyksenä (ja ehkä siksi se on jätetty pois monista suomennoksista). Niinpä kun tässä epilogissa väitetään, että »sammakossa, kaniinissa ja apinassa voimme tarkkailla pelkästään lihas- ja hermotoimintaa mutta ihmisessä sekä lihas- ja hermotoimintaa että tajuntaa», tämä väite olisi eri asemassa kuin aikaisemmin kirjassa ollut väite: »Ilmiöiden syiden kokonaisuus ei ole ihmisen järjen hallittavissa. Mutta ihmisen sieluun on pantu tarve etsiä syitä.»
Niin tai näin, mutta jos taiteen totuus rajataan enemmän tai vähemmän selviin väitteisiin, se ei ilmeisesti ole kovinkaan tärkeä asia taiteen koko laajalla ja moninaisella kentällä. Tällaiseen tulokseen päätyykin yhdysvaltalainen taidefilosofi Monroe C. Beardsley (1915–1985).
Beardsleyn mukaan mikään objekti ei voi ilmaista väitettä (proposition), ellei siinä ole kahta erillistä osaa: 1) osoittavaa eli indeksistä osaa eli mistä väitetään ja 2) luonnehtivaa osaa eli mitä väitetään. Esim. väitteessä »sataa» sade on indeksi, ja siitä väitetään, että se on meneillään.
Väitteitä voidaan esittää kielellisesti tai sitten niin, että jokin ei-kielellinen objekti on kielellisen sopimuksen nojalla pantu korvaamaan kielellistä ilmaisua samaan tyyliin kuin musta lippu Theseuksen laivan mastossa tarkoitti, että Minotaurus oli surmannut Theseuksen. Täten taiteen alalla väitteitä voivat esittää sellaiset taideteokset, joissa käytetään kieltä. Ei-kielelliset taideteokset (esim. maalaukset ja sävellykset) voivat esittää väitteitä vain jos niissä on konventionaalisia symboleja tai merkkejä, sillä kuvasta tai musiikkikappaleesta sellaisenaan on mahdoton erottaa indeksiä ja luonnehtivaa osaa.
Lähimmäksi väitettä kuva pääsee, kun kuvatulla kohteella on silmiinpistäviä ominaisuuksia, esim. presidentillä erikoisen lammasmaiset kasvot. Tällöinkään kuva ei silti väitä, että presidentti olisi lammasmainen vaan ainoastaan esittää tai kuvaa presidentin lammasmaisena. Tietysti tällaisesta kuvasta voidaan väittää, että se vastaa tosiasioita, mutta Beardsleyn mukaan itse kuva ei tällaista väitettä esitä. Vastaavasti kun sävellyksessä alkuosa on iloinen ja loppuosa on surullinen, sekään ei väitä, että esim. elämässä aina tai yleensä olisi näin, vaikka tietysti joku kuuntelija voi tämän väitteen esittää. Musiikkia – enempää kuin kuviakaan – ei siis voi sanoa todeksi tai epätodeksi tavallisessa mielessä, ellei pystytä osoittamaan, että »voidaan erottaa indeksinen osa luonnehtivasta osasta, tai tutummin sanottuna aihe sen tulkinnasta, eikä tätä ole koskaan asianmukaisesti tehty».
Väitteiden esittäminen taiteen alalla jää siis lähes yksinomaan niiden lajien harteille, jotka käyttävät kieltä. Beardsleyn mukaan kirjallisessa teoksessa voi olla neljänlaisia väitteitä:
Esim. Markku Lahtelan romaanissa Sirkus kerrotaan seuraavaa:
»Pablo Picasso sanoi isäni silmistä kerran, että jos isän kasvot haluaisi maalata todella realistisesti, silmien kohdalle pitäisi tehdä ainakin kilometrin syvyiset reiät.»
Tämä on selväsanainen selostus. Siitä voidaan päätellä, että isän silmät olivat tummat, mikä olisi vihjattu selostus (ellei sitä olisi teoksessa suoraan sanottu). Isästä kerrotaan myös, että tämä
»häpesi kömpelöitä piirustuksiaan ja jostain syystä hän vielä enemmän häpesi sitä, että yritti opetella piirtämään paremmin. Ehkä hän häpesi sitä samasta syystä kuin minä aikoinani häpesin huonoa uimataitoani ja yritin etsiytyä mahdollisimman syrjäisiin paikkoihin harjoittelemaan. Omia keskeneräisiä puoliaan ei mielellään näytä.»
Viimeinen virke on selväsanainen pohdinta, ja teoksen yleinen teesi (esim. »ihminen ei kykene ymmärtämään olevaista») on vihjattu pohdinta (ellei sitä ole teoksessa suoraan sanottu).
Molempien lainausten selostuslauseet ovat Beardsleyn mukaan fiktiivisiä, koska niissä viitataan fiktiivisiin henkilöihin, ja hän päätyy ehdottamaan, että fiktiiviset lauseet eivät ole tosia eivätkä epätosia, ne eivät ole väitteitä. Ei-fiktiiviset selostukset sekä selväsanaiset ja vihjatut pohdinnat ovat väitteitä, ja ne voivat olla tosia tai epätosia, mutta kun ne ovat fiktion osana, niitä ei vakuuteta tosiksi, ne vain tuodaan julki. Vaikka siis kirjassa olisi jokin teesi, siitä ei seuraa, että kirjan kirjoittaja pitäisi teesiä totena; »edes kirjallisuuden pohdintaväitteitä ei vakuuteta tosiksi».
Tavallisessa merkityksessä totuus on väitteiden ominaisuus. Tässä merkityksessä taideteokset eivät voi olla tosia, vaikkakin jotkut niistä voivat sisältää tosia väitteitä.
Näin ajateltuna totuuden osuus taiteessa jää kovin kapeaksi. Ehkä väitemuotoiset aforismit tulevat kyseeseen ja lisäksi muotokuvat, sikäli kuin kuvan ja henkilönimen yhdistelmää pidetään väitteen korvikkeena. Tämän luvun loppuosassa käsittelen aforismia, ja muotokuvalle on omistettu seuraava luku.
Aforismit ovat tyypillisesti väitemuotoisia, esim. »Tiede laajentaa samanaikaisesti tietomme ja tietämättömyytemme piiriä.» (Veikko Antero Koskenniemi). Ja ne on pantu tekijänsä tiliin siinä missä muutkin väitteet. Markku Envallin sanoin normaalitapauksessa aforistikon »ajatellaan ilmaisevan omaa ajatteluaan, seisovan sanojensa takana ja puolustavansa niitä vaadittaessa».
Siten ei ole yllättävää, että aforismien tutkimuksessa on puhuttu paitsi ajatuksellisesta painokkuudesta myös totuudesta. Envallin mukaan aforismeja arvotetaan kahdella mittapuulla:
»Aforismin ei tarvitse olla totuus, mutta on hyvä jos siinä on totuutta. Kauneutta siinä on oltava muotoilun selkeydessä ja tiiviydessä.»
Sami Feiring kirjoittaa samaan tapaan: »Aforismi on sekä tieto- että kaunokirjallisuutta – filosofista ajattelua, johon liittyy sanataiteellinen pyrkimys.» Ja aforistisesti ilmaistuna: »Aforismi on lentokala runouden ja filosofian rajapinnassa.»
Tämä aforismin kaksinaisuus on aiheuttanut myös luokittelun kaksinaisuutta. Aforismit sijoitetaan lainastoissa joskus filosofian, joskus kaunokirjallisuuden osastoon.
Hyvästä aforismista on mainittu esimerkkinä Markku Viitasalon aikaansaannos: »Mitä puhtaampi oppi, sitä likaisempi puhtaanapito.» tai vaikkapa Kaarlo Marjasen taidonnäyte: »Paino keskitettynä äärimmäisen kapealle, siinä kirveenterän iskuvoima, siinä fanaatikon tarmo.»
Pelkkänä sanaleikkeinä on pidetty Origon lohkaisua: »Sateenvarjo on yksi sateen varjopuolia.» tai Alivaltiosihteerin sutkausta: »Harva vuorikiipeilijä tajuaa lopettaa huipulla.» Janne Tompurin tiivistys »Hiljaisuutta, valta keskittyy!» on puolestaan »enemmän kuin sanaleikki», sillä se »onnistuu kertomaan totuuden politiikasta»: »Kuinka usein poliitikot ovatkaan vaatineet työrauhaa tehdessään päätöksiä, jotka tosi-asiassa kurjistavat kansanvaltaa eliitin hyväksi?»
Joskus ajatus ei ole kovinkaan käänteentekevä, mutta kokonaisuus on napakka, kuten Olavi Kareksella: »Kannattomuus kannattaa.» tai Olavi Ingmanilla: »Syy vapauttaa syyllisyydestä.»
Aforismin lajille on pidetty luonteenomaisena aikaisemman kiistämistä, sovinnaiskäsityksien kumoamista, perinteen vastustamista ja totunnaisuuksien murtamista. Jouko Tyyri tiivistääkin: »Aforismi osuu kohdalleen, jos se nitistää monta muuta lausetta.» Aforismeissa etsitään tutusta tuntematonta, vanhasta uutta; niissä hahmotetaan totunnainen epätotunnaisesti. Ne muotoilevat näennäisiä ristiriitoja ja luovat vastakohta-asetelmia; ne tarjoavat yllätyksiä, tuoreita hätkähdyttäviä näkökulmia. Kaikki tämä sopii hyvin yhteen sen yleisen näkemyksen kanssa, että taiteen tulee näyttää todellisuus uudessa valossa ja tuoreesta näkökulmasta.
Aforismien totuudesta on joskus sanottu, että pitää välttää latteita yleistyksiä ja että riittää, kun on joitakin tärkeitä tapauksia, joihin väite osuu – ei siis puolitotuuksia vaan »osatotuuksia» tai »kahdeksasosa- ja kuudestoistaosatotuuksia» (niin kuin Envall muotoilee). Esim. Samuli Parosen aforismi »Kun suomalainen menee autoon, menee auto suomalaiseen ja on kuin viina päässä.» ei tietenkään päde kaikkiin mutta ehkä silti tiivistää monen lukijan kokemuksen joistain suomalaisista autoilijoista. Kun lukee Toini Havun väitteen »On asioita, joissa vähän on vähemmän kuin ei mitään.», olisi paikallaan keksiä jokin tällainen asia. Envall ehdottaa yhtenä lahjojen antamista ja saamista, sillä »ihmisillä on taipumus loukkaantua mitättömistä lahjoista, niiden antaminen voidaan kokea vähempänä kuin ettei anneta mitään».
Usein ns. kansanviisaudet ovat samantapaisia siinä mielessä, että ne saavat »viisautensa» oikeasta soveltamisesta. Tolstoin Sodassa ja rauhassa kansanmies Platon Karatajevin sanalaskuista – »joita hänen puheessaan vilisi» – kerrotaan, että ne »olivat niitä kansan puheenparsia, jotka yksinään otettuina tuntuvat mitättömiltä, mutta jotka ajallaan lausuttuina saavat syvän viisauden merkityksen», »usein hän puhui aivan päinvastoin kuin mitä hän oli puhunut ennen, mutta kumpikin oli oikein». Suomesta voisi ottaa esimerkiksi sanonnan »minkä taakseen jättää, sen edestään löytää». Se saattaa olla joskus sattuva, joskus taas osuvampi on sen vastakohta »minkä eteensä jättää, sen takaansa löytää». Vaihtelevien tilanteiden varalle perinne toisinaan tarjoaakin vastakkaisia viisauksia:
Voidaanpa saman aihepiirin sanonnoista rakentaa toisinaan dialektinen kolminaisuus:
Teesi: Se härjistä puhuu, joka härjillä ajaa.
Antiteesi: Siitä puhe, mistä puute.
Synteesi: Se kielessä, mikä mielessä.
Vastakohtaisten väitteiden totuutta voi tietysti harrastaa yleisemminkin kääntämällä totuttu ympäri ja arvioimalla lopputulosta. Kun alun Tolstoi-lainauksen kiertää päinvastaiseksi (kaikki onnettomat perheet ovat samanlaisia, kukin onnellinen perhe on onnellinen omalla tavallaan), onko tulos enemmän vai vähemmän tosi?
Aforismin määrittelyssä tai luonnehdinnassa on siis tyypillisesti käytetty sellaisia sanapareja kuin
Tässä runous tai taide menee yksiin kauneuden kanssa ja filosofia tai tieto totuuden kanssa.
Asia voitaisiin hahmottaa myös toisin. Jos taiteessa yleisestikin pidetään keskeisenä myös totuutta, niin silloin aforismin totuuspyrkimys olisi vain yksi muunnelma taiteen yleisestä suuntautumisesta. Filosofiasta tai tietokirjallisuudesta puhuminen olisi tosin siinä mielessä oikeutettua, että aforismissa totuus olisi ainakin usein samantapaista kuin taiteen ulkopuolella, siis väitteen totuutta.
Sikäli kuin aforismit ovat myös taidetta, niissä voisi kuitenkin olla myös sellaista toisenlaista totuutta, jota pidetään juuri taiteelle tyypillisenä. Useinhan kuulee sanottavan, että taiteessa ei ole tärkeää, mitä sanotaan, vaan miten sanotaan. Ja tätä usein kommentoidaan muistuttamalla, että erottelu on huono tai jopa väärä, koska kun sanotaan eri tavalla, sanotaan eri asia – tai Marjasen aforismin mukaisesti »Muoto on sisällystä.».
Tieteessä tavoitteena on usein käyttää jotain sanaa vain yhdessä täsmällisessä merkityksessä, kun taas aforismeissa monimielisyyttä saatetaan hyödyntää. Esim. Mirkka Rekolan aforismissa »Maailma katettu pöytä, siinä näet nälkäsi.» sanapari »nähdä nälkää» nostetaan tarkoittamaan myös laajemmin maailmassa vallitsevan puutteen tajuamista, tiedostamista. Monissa Rekolan aforismeissa keskeistä on jokin muu kuin yksioikoinen väite, olkoon esimerkkinä seuraava: »Hän kantaa jotakin ja sinä kannat häntä. Voi elämä, maatuska.». Liisa Enwald erittelee:
»Venäjän äiti-sanan deminutiivi on tullut suomessa merkitsemään myös kerroksellista puunukkea, jonka sisällä on pienenevien nukkien sarja. Aforismin alkuosassa on vain viittaus sisäkkäisyyssarjan jatkumiseen: ›hän – jotakin ja sinä – häntä.› Pronominit ovat avoimia. Homonymian oivaltamisen jälkeen kannettavaksi osoittautuu myös maatuska, maassa olemisen kärsimys. Sisäkkäisyyksinä jatkuva kantaminen on osa maatuskaa. Kielikuje liittyy sisäkkäisyysteemoihin, jotka ovat Rekolalla keskeisiä. Lisäksi maaelementti on perinteisesti liitetty äitiin.»
Keskeiseksi tulevat siis viittaukset äitiyteen, sisäkkäisyyksiin ja murheen laaksoon, jotka liittyvät kantamiseen niin raskaana olemisen, lapsen odottamisen, kuin myös kannattelemisen (avun annon) merkityksessä. Rekolan maailma on sillä tavalla sisäkkäinen, limittäinen ja vastakohtaisina pidettyjä asioita yhteen sulauttava, että sitä ei voi nähdä oikealla tavalla, jos asioita katsotaan selväpiirteisen erottelevan väitteen tarjoamasta kurkistusreiästä.
Väitteitä voidaan myös kasata yhteen ja järjestää sarjaksi. Rekolallakin on sarjoja, mutta usein mainitaan erityisesti Paavo Haavikon kokoelma Puhua, vastata, opettaa. Olkoon esimerkkinä diktatuuria käsittelevä jakso:
| Diktatuuri alkaa aina hyvin. Edelliset vallanpitäjät tuhotaan. Toivo herää. Joka yleistää on hölmö. (Blake.) Diktatuuri on hyvästä. Sen monimuotoisten... En pysty täydentämään ajatusta. Mutta jos sitä on oikeassa, niin sen vallitessa voi levittää käsityksiään. Diktatuuri alkaa aina hyvin. Myös loppu on hyvä. Sen loppu on hirveä. |
Envall ruotii osatekijöitä:
»Haavikko sanoo pahana pidettyä asiaa hyväksi, mikä on ironiaa mutta ei vain sitä. Diktatuuri alkaa ›hyvin›, ›toivo herää›: tämä on uusien vallanpitäjien puheen referointia. – – Mutta diktatuurin ›hyvä› alku ei ole vain ironinen: diktatuuri on alussa vähemmän paha kuin lujitettuaan valtansa, alkava diktatuuri harrastaa uudistuksia ja tarvitsee kansan tukea. – – Toinen ›aforismi› on sitaatti; sanojan ilmoittaminen estää sitä olemasta piilositaatti, vaikka lainausmerkkejä ei ole. – – Ensimmäisen ja toisen ›aforismin› välillä on ristiriita: ensimmäinen on yleistys (›aina›), mitä toinen sanoo hölmöydeksi. – – Kolmas ›aforismi› on kaksimerkityksinen: ›hyvästä› merkitsee sekä ›hyvä asia› että ›hyvästä tehty tai sepitetty›. Jälkimmäinen merkitys on edellisen kaltainen ironiassaan, mutta siihen sisältyy myös kätketty vihjaus: diktatuurin rakennustapa on jatkuva ja systemaattinen hyväksi väittäminen. Yleinen hyvä, hyväksytyt arvot on diktatuurin varsinainen raaka-aine. Neljännessä ›aforismissa› on Haavikolle toisinaan ominaista näennäistä keskeneräisyyttä. Virke jää kesken, ja syy siihen ilmoitetaan. Puhuja ei pysty toistamaan, saa sanotuksi sitä fraseologiaa, jolla diktatuuri perustelee itsensä: sen kieli on liian abstraktia ja eufemistista, mistä ›monimuotoisten›, yksi ainoa sana, riittää antamaan aavistuksen. Puhuja ›suomentaa› diktatuurin retoriikan mutta-virkkeellään. ›Jos sitä on oikeassa› sisältää ilmeisen ohella toisen tulkintamahdollisuuden: jos sitä, diktatuuria on oikeassa – asiassa, suhteessa, sen vallitessa voi levittää käsityksiään. Viides ›aforismi› alkaa kertaamalla ensimmäistä ja jatkaa lisäyksellä, jonka mukaan myös diktatuurin loppu on hyvä. Ilmeisesti se että diktatuuri loppuu on hyvä; mutta tapa, jolla se loppuu, ei ole hyvä. Se on hirveä, koska se merkitsee ulkoista ja/tai sisäistä melskettä: sotia, vallankumouksia.»
Aforismisarja sisältää siis osien välisiä ristiriitoja, näkökulman vaihdoksia, kommentointeja. Miksi näin? Lyhyesti sanottuna totuuden tavoittamisen vuoksi, jotta oikeana pidetty maailmankuva tai -katsomus pääsisi esiin. Perinteisesti aforismilta on odotettu tiivistystä maailmaa hallitsevista laeista ja näistä johdettua elämänviisautta, mutta juuri tätä vastaan Haavikko asettuu. Envall selittää tarkemmin:
»Puhua, vastata, opettaa on nimellään ironisessa suhteessa tähän traditioon: nimi lupaa jotain perinteisen aforistiikan mukaista, mutta muuttuu itse kirjassa vastakohdakseen. – – Sarjamuoto ilmentää Haavikon katsomuksen perusteita: näkökulma vaihtuu tiheään, ironiset, sarkastiset ja vakavat äänenpainot vuorottelevat, lauseet ovat usein samanaikaisesti monen eri suhtautumistavan kuvastajia. – – Haavikon maailma on liikkuva, epävarma, ihmistoiveiden ja -pyrkimysten vastainen, perimmältään järjellä käsittämätön. Siinä ei voida ladella totuuksia perinteisen aforistiikan tavoin, siitä voi puhua tarkasti vain muuttamalla puhe yhtä monimieliseksi ja tiheäliikkeiseksi kuin se itse on. Haavikon aforistisen sarjan taustalla voi nähdä katsomuksen, jonka mukaan sarjaa yksinkertaisempi esitystapa on väistämättä valheellinen. Maailmaa voi kuvata vain tavalla, joka edes lähestyy sen arvaamattomuutta, järjettömyyttä ja julmuutta. Maailma ei ole olio eikä olioiden summa, se on tapahtuma; aforistinen sarja pyrkii ›mimeettiseen› suhteeseen tämän tapahtuman kanssa.»
Voitaisiin tietysti sanoa, että aforismisarjassa on jo siirrytty pois varsinaisesta aforismista johonkin muuhun, mutta erilaisia välimuotoja ja sekoituksia on muitakin, esim. proosarunoaforismi, epigrammiaforismi, fragmenttiaforismi, tai se mitä on kutsuttu lyyriseksi aforismiksi. Yksi viimemainitun puolestapuhujista on ollut Ville Hytönen, joka kirjoittaa:
»Olen kyllästynyt määritelmiin enkä tarkoita pelkästään aforismin määritelmää. Tarkasti rajatun maailman mahdollisuudet ovat aina rajatonta pienemmät ja ahdas maailmankuva pakottaa maailman rajoittamiseen.»
Hän esittää joitakin malliesimerkkejä, joista tässä kaksi:
»Sisäisesti ristiriitaisesta aforismista esitin aiempana idean dialogisesta aforismisarjasta, mutta toki yhdenkin aforismin saa taistelemaan keskenään. Esimerkkinä esitän Robert Owenin mainion klassikon: ›Kaikki ihmiset ovat hiukan omituisia paitsi sinä ja minä, ja sinäkin olet hiukan omituinen.› – – Haavoittuvaan aforismiin voisi laskea useita erilaisia lyyrisiä keinoja mukaan. Joni Pyysalon ›Ja mihin paeta oi kani / kun kaikki on häkki ja ovi ja auki:›. Pyysalo jättää tekstin ja häkin auki myös typotekstinä, lopettaa kaksoispisteeseen, totaalisen auki.»
Uudelle lyyriselle aforismille on Hytösen mukaan tarvetta, sillä vanha ei täytä tehtäväänsä. Aforismin »pitäisi kuvata maailmaa sellaisena kuin maailma on», mutta tähän vanha »tosilauseita» viljelevä aforismi ei kykene, sillä kuvaamisen sijasta se »pyrkii määrittelemään maailman», »tosilause ei kuvaa enää aikaamme»:
»Se, että maailma on sattumien, läpi- ja ristiin kulkevien koodien, räiskähtelevien kuvien ja simulaation maailmaa, pitäisi olla nähtävissä myös aforismissa.»
Lyyrisen aforismin yhteydessä on usein mainittu myös Tiina Lehikoinen, jonka vuonna 2008 ilmestynyt esikoisteos, aforismikokoelma Sitruunalumilyhtyjä, valittiin Vuoden aforismikirjaksi. Takakannessa hän ilmoittaa »horjuttavansa lajityypin todellisuuskäsitystä lajin sisältä käsin». Toisaalla hän on maininnut, että siinä missä perinteinen aforismi rakentuu »idealle, että on yksi totuus, joka on terotettavissa yhteen virkkeeseen», hän puolestaan yrittää »laajentaa aforismin lajityyppiä» ja pyrkii »luomaan suhteellisia totuuksia».
Joidenkin mielestä siis siirtymällä pois suoraviivaisesta väitteiden totuudesta kohti taiteessa usein tavattua monitahoisuutta saavutetaan parempi ote todellisuudesta. Monille kirjoittajille »lyriikan keinoja hyödyntävä aforismi soveltuu paremmin kuvaamaan maailman monimuotoisuutta» (Feiring).
Kaikkia ei siis yksioikoinen väite tyydytä, mutta vaikka pitäydyttäisiin väitelauseissa, niissäkin on ulottuvuus, jota edellä on jo sivuttu muttei otettu tarkasteltavaksi, nimittäin se, että kyse voi tosiasiaväitteen ohella tai sijasta olla myös arvoväitteestä. Joitakin esimerkkejä:
Ja vaikka väite ilmaisisikin jonkin tosiasian, tärkeää tai tärkeämpää saattaa olla jokin muu. Panu Oikotien vertauksessa »Ulkokullatun anatomia on kuin kilpikonnan: kilpi päällä, konna sisällä.» asia sinänsä on tuttu ja ilmeinen mutta kuva kilven alla lymyilevästä konnasta koominen.
Lisäksi aforismit eivät suinkaan aina ole väitteitä. Juhani Siljolla (jota joskus on pidetty suomalaisista aforistikoista suurimpana) on joukko kieltoja ja kehotuksia:
Muitakin lausemuotoja tapaa, Aaro Hellakoskella esim. kysymys (Taidatko ajaa itsesi ohi?) tai päivittely (Miten harvat kykenevät erottamaan tunteen ja tunteilemisen!).
Lyhimmillään on vain yksi sana, kuten Eino Vastarannalla: »Maailmanpalomies.» Feiring tulkitsee:
»Vastarannan aforismi – – perustuu kahteen yhdyssanaan, joilla on yhteinen osa: maailmanpalo ja palomies. Aforismin voisi tulkita näin: henkilö (esimerkiksi suurvallan johtaja) voi valita, onko hän maailmanpalon mies eli maailmansodan sytyttäjä vai maailman palomies eli maailman palopesäkkeiden sammuttaja.»
Vastarannan aforismissa vihjaus voisi siis olla vaikkapa, että suurvallan johtajalla on edessään tällainen valinta.
Tässä voitiin vielä uuttaa esiin jonkinlainen tosiasiaväite tai -uskomus. Sylvi Kekkosen faabeliaforismissa »›Keikarointia›, sanoi kana kottaraisen vihellystä.» on kyllä väitelauseen avulla rakennettu kuva, jota voidaan soveltaa ihmisten välisiin tilanteisiin, mutta myös kielteinen sävy »kanaa» kohtaan. Jouko Tyyrin rinnastus »Rintamerkit ja arvosyöpä.» voi tuntua lukijasta osuvalta, jos hän ei pidä arvomerkkejä korkeassa arvossa (eli pitää niitä rintasyöpänä). Kaarlo Marjasen aforismin »Täytä pukusi!» voisi joku ottaa elämänohjeekseen. Kun Envall luetteloi suomalaisessa aforistiikassa esiintyvistä paradokseja, useampi on selvän arvottava, esim. »ajan seuraaminen epäarvona – – kärsimyksen hyvät vaikutukset – – virheet ja erehtymiset arvoina».
Usein kyse on siis tosiasian ohella tai sijasta elämäntavasta tai elämäntunnosta, suhtautumisesta tai asennoitumisesta, tärkeydestä tai arvosta. Tämä sopii tietysti hyvin siihen perinteiseen käsitykseen, että aforismin kuuluu tarjota elämänviisautta tai -taitoa tai -kokemusta ja siten jakaa esim. varoituksia, kieltoja ja ohjeita (vaikkapa Marjasen tapaan: »Pitää olla uskallusta antautua epäsopuun kelvottomuuden kanssa!»).
Tältä arvojen ja suhtautumistapojen kannalta olisi myös mahdollista puolustaa joitain väheksyttyjä aforismeja. Aiemmin mainitsin Origon huomion: »Sateenvarjo on yksi sateen varjopuolia.» Väitehän on ihan järkevä sikäli, että sateen uhkaan pitää varautua kanniskelemalla sateenvarjoa, mutta olennaisempaa lienee leikkisä asenne kieleen ja laajemminkin elämään.
Mitä tästä pitäisi ajatella aforismien totuuden kannalta? Onko totuus tärkeä vain joissakin aforismeissa muttei kaikissa? Näin ei yleensä ole ajateltu vaan mieluummin laajennetaan näkökulmaa kahdella tavalla: 1) korostetaan taiteellisen totuuden eroa tieteellisestä tai 2) siirrytään puheen sisällöstä puhujaan. Seuraavaksi tarkastelen näitä kumpaakin vuorollaan.
Edellä kävi ilmi, että on puhuttu aforismien »osatotuudesta» ja soveltamisesta omaan kokemusmaailmaan eli siitä, että omasta tietämyksen piiristä pyritään löytämään tapauksia, jotka vahvistavat väitteen. Mitä tällainen totuus on?
Ainakin se on erilaista kuin tieteessä, jossa oma itsekohtainen piiri pyritään pitämään loitolla ja tarkastelemaan asiaa yleiseltä kannalta. Väite todennetaan tilastollisin menetelmin, tekemällä kokeita tms. Toisin on siis aforismissa. Siljon aforismimääritelmän mukaan
Aforismi = uusaikainen, mieskohtaiseen, salattuun tuntoon pohjautuva sananlasku, jossa ajatus tekee pienen, mutta tiukan solmun.
Aforismi on tämän mukaan siis »mieskohtainen» ja pohjautuu »salattuun tuntoon».
Taiteen kohdalla on usein korostettu, että taide käsittelee ihmisen maailmaa ja nimenomaan sen henkistä sisältöä. Ei olla kiinnostuneita siitä, koostuuko aine viime kädessä atomeista vai kvarkeista. Se kysymys on liian kaukana ihmisten tavallisesta elämästä, johon saattavat kuulua alkeishiukkasten sijasta mieluummin loska saappaassa ja koppakuoriaiset. Mutta hyönteisistäkään ei olla kiinnostuneita tieteen tavalla, esim. lajimäärityksen kannalta, vaan niiden »henkisen sisällön» kannalta eli vaikkapa siitä, että luonnon monimuotoisuus on ihmeellistä.
Tässä on tultu laajan asiakokonaisuuden äärelle, jota myöhemmin käsittelen yksityiskohtaisemmin. Tässä yhteydessä tyydyn sanomaan vain, että taiteen totuutta on usein luonnehdittu ihmisyksilöä, subjektia lähellä olevaksi, mikä tarkoittaa mm. sitä (jo edellä mainittua seikkaa), että tiukkaa jakoa arvoihin ja tosiasioihin ei tehdä. Samaan tapaanhan ns. kansanviisauksissa on sekä tosiasiaväitteitä (»Kun asia pitkistyy, niin se mutkistuu.») että arvoväitteitä (»Parempi katsoa kuin katua.»), ja molemmat voivat tuntua oikeaan osuvilta ja siinä mielessä tosilta.
On saatettu sanoa myös, että taiteen paikka on ihmisen ja häntä ympäröivän todellisuuden rajapinnassa, siinä missä subjektia ja objektia ei vielä ole erotettu, missä tavoiteltavat ja kaihdettavat asiat vasta alkavat piirtyä esiin ja missä kaikki on tunteiden, asenteiden, arvojen ja suhtautumistapojen kyllästämää. Tästä peruskokemuksesta tiede sitten erkaantuu omaan suuntaansa ja pyrkii omilla abstraktiovälineillään erottelemaan ja päättelemään tietyn – objektiivisen – osan. Taide puolestaan pitäytyy ja pysyttäytyy tässä erittelemättömässä kokemuksessa ja tavoittelee ihmisen itsetiedostusta, selvempää käsitystä siitä, missä olemme ja minne suunnata seuraavaksi.
Jotuni kysyy: »Miksi luemme kirjoja?», ja vastaa: »Me etsimme niistä tekijöitä. Meille tuottaa suuren ilon löytää tekijä.»
Joskus tekijän etsiminen voi olla päätelmien tekemistä teoksesta todelliseen kirjoittajaan: koska teos on tällainen, tekijän täytyi olla tuollainen, tai hän todennäköisesti tai mahdollisesti oli sitä ja sitä. Näinhän esim. Veijo Meri menettelee Aleksis Kiven teosten äärellä: koska Olviretki Schleusingenissä on »raisu» teos, Kivellä ja Charlotta Lönnqvistillä oli seksisuhde:
»Vuosi 1866 oli Kiven elämän huippuvuosi, hän kehitti silloin semmoisen aktiivisuuden, että vastaavaan ei ollut aikaisemmin pystynyt eikä myöhemmin jaksanut. Hänen kohonnut elämäntuntonsa jatkui koko vuoden eivätkä vastoinkäymiset, jotka myöhemmin osoittautuivat kohtalokkaiksi, kyenneet häiritsemään saati vahingoittamaan häntä. Loppukesällä 66 Kivi hyvin lyhyessä ajassa kirjoitti näytelmänsä Olviretki Schleusingenissä. Se on raisu kappale, melkein anarkistisen estoton. Hän oli vapautunut ja voimantunnossa. Ehkä se johtui yksinkertaisesti siitä, että hänellä oli vihdoinkin ollut menestystä ja onnea erotiikassa ja kenenkäs muun kuin Charlotan kanssa. Sehän se miehen itsetuntoa nostaa.»
Toisinaan taas ollaan suoraviivaisempia ja oletetaan, että tekijä puhuu enemmän tai vähemmin peitetysti itsestään ja omasta elämästään. Näin esim. Juice Leskinen epäili, että Leevi and the Leavingsin laulut kertovat Gösta Sundquistista:
»Mistä me siis tiedetään, etteivät Leavingsin biisit kerro Sundqvistista? Todennäköisesti näin kuitenkin on. – – Ihmetyttää vaan, kuka tää Marja-Leenakin on. Kyllä siinä täytyy olla joku henkilökohtainen juttu takana.»
Kun Espoossa syntynyt ja kuollut ja Helsingissä muun ajan elämästään asunut Sundqvist lauloi sitten paluusta Pohjois-Karjalaan (»Minä lähden Pohjois-Karjalaan – – kotiseudulle Pohjois-Karjalaan»), niin yhtenä ajatuksena oli »tehdä biisi, jonka kukaan ei voisi olettaa kertovan hänestä itsestään». Toisin kuitenkin kävi, ja moni laulun kuullut ajatteli, että Sundqvist on Itä-Suomen poikia. Espoon silloinen kulttuurijohtaja Georg Dolivo torppasi Espooseen suunnitellun Sundqvist-muistopatsaan mm. sillä perusteella, että Gösta ei liity Espooseen, hänhän »syntyi Pohjois-Karjalassa ja asui, eli ja loi merkittävän tuotantonsa Helsingin Punavuoressa».
Aforismiin on suoraviivaisen päättelytulkinnan ajateltu sopivan, sillä usein tai tyypillisesti aforistikon ajatellaan ilmaisevan omia ajatuksiaan samaan tapaan kuin pamfletin kirjoittaja ilmaisee omiaan. Tämän mukaisesti on sitten sanottu, että lukijalla »ei siis ole samanlaista tulkinnan vapautta kuin kaunokirjallisuudessa yleensä» (Kaisa Häkkinen).
Tälle vastakohtana voisi kuitenkin ajatella, että silloin kun aforismien kohtelussa korostuu kaunokirjallisuus, taide, tulkinnan vapautta tulee lisää. Ja aforismit jo itsekin saattavat kutsua tietokirjallisuudesta poikkeavaa kohtelua. Etäännytetään vaikkapa Erik Ahlmanin tavoin käyttämällä lainausmerkkejä (jotka siis tässä tapauksessa kuuluvat itse aforismiin):
»Tilaa uusille ennakkoluuloille!»
Osa Ollin aforismeja on olevinaan Otso Kirjosiiven tuotantoa; Touko Voutilaisella oli kirjoittajana muka Petteri Pulmala. Joskus luotu hahmo jää nimeämättömäksi ja epämääräisemmäksi, niin kuin Jouko Tyyrillä, joka on pannut luvun otsikoksi »Nuoren miehen huoneentaulusta».
Sielläkin missä kirjoittaja- tai puhujahahmoa ei ole selvästi luotu, se on tietysti olemassa sanotun taustalla, ja lukija voi kohdistaa huomion siihen.
Asian voisi ilmaista ehkä niinkin, että kun jotain kohdellaan taiteena, huomion kohde voidaan valita suhteellisen vapaasti, sen mukaan mikä vaikuttaa antoisalta, ja antoisuus voi kummuta muun ohella siitä, että ilmaisunsa saava ihminen on kiinnostavalla tavalla samanlainen kuin muut ihmiset. Kun siis luemme väitteen, kysymyksen, kehotuksen tai ohjeen, saamme samalla tuntumaa ihmiseen, joka väittää, kysyy jne. Ja tämä tuntuma voi sitten olla sattuva tai osuva suhteessa itseemme tai muihin. Ehkä opimme uutta, näemme uudesta näkökulmasta.
Olkoon esimerkkinä kansanviisaus: »Kun jumala haluaa tuhota muurahaisen, hän antaa sille siivet.» Joku voisi hyväksyä asian muitta mutkitta: »Heikot sortuu elon tiellä, ja sama kohtalo odottaa huithapelitaiteilijoita ja muita haihattelijoita.» Mutta joku toinen saattaa pitää keskeisenä ei niinkään sitä, mitä sanotaan muurahaisesta, kuin sitä, että sanotaan näin, tai henkilöä, joka sanoo näin. Lausuman totuus olisi nyt siinä, että todellisuudessa on ihmisiä, jotka suhtautuvat vaikkapa taiteeseen tällä tavalla.
Näin siis väitteen totuus voi olla väitetyssä asiassa tai sitten siinä, että tällaisia väitteitä esitetään tai tähän tapaan ajatellaan. Kun väite ei mielestämme ole tosi, aforismia voidaan kohdella sepitteenä, fiktiona, ja ikään kuin muotokuvana ihmisestä, joka on tätä mieltä. Ja sitten voimme pitää tätä muotokuvaa totena, jos löydämme todellisuudesta vastaavia hahmoja.
Joskus huonolta vaikuttava aforismi voi pelastua näin. Kalervo Tuukkasella on ajatelma viihteestä: »Viihteellä on kolme kättä. Yksi vetää kansaa nenästä, toinen kukkarosta ja kolmas puuduttaa ajatuksen.» Envall erittelee:
»Tuukkasen aforismi on kielikuvan harhautumisen kliimaksi. Käsi on siinä kolmen asian kuvana: ensin se vetää kansaa nenästä, tuttu sanonta toimii; sitten se vetää kansaa kukkarosta – epäselvä ilmaus kukkaron tyhjentämisestä tai puhdistamisesta; kolmanneksi viihteen käsi ›puuduttaa ajatuksen›, missä päästään ajan hammas kuivaa kyyneleet -tyylin asteelle. Ajatuksen puutuminen on kuva, joka viestii, mutta miten käsi voi puuduttaa ajatuksen?»
»Ajan hammas kuivaa suurimmankin kyyneleen.» »Joutsenet lensivät kohti laskevaa aurinkoa ja katosivat kuin hohtimet kaivoon.» »Käsi puuduttaa ajatuksen» saattaa kuulua samaan sarjaan muttei yllä samaan loistoon tai esimerkillisyyteen. Ehkä siksi Envall ei kohtele kyseistä aforismia parodiana. Ehkä aforismi on vain huono, mutta jokin toinen voisi saavuttaa arvoa yhdenlaisen huonoutensa kautta.
Parodia-aforismeista esitetään usein esimerkkinä Pentti Saarikosken Koskenniemi-parodiat, vaikkapa seuraava:
Jos taidetta verrataan kukkaan, voidaan sanoa, että kukkanen sinänsä on ainetta, mutta sen kasvu ja kasvun seurauksena syntyvä ihanteellinen muoto on henkeä, ja toisaalta on todettava, että auringon lämpö ja sateiden tuoma kosteus, yleisö ja kritiikki, ovat tässäkin tapauksessa välttämättömiä.
Ilmaus »toisaalta on todettava» viittaa Koskenniemen vastaavan tyyppisiin ilmaisuihin:
Saarikosken aforismissa puhutaan taiteesta, mutta sen totuus on paitsi niissä aforismeissa, joissa viljellään epäaforistista laveutta, myös yleisemmin korkealentoisessa tyylissä tai idealistisessa taidepuheessa. Totuutta ei haeta niinkään puheen kohteesta (taiteesta) kuin puhumisesta ja puhujasta (taidefilosofi, laverteleva aforistikko).
Näin aforismia siis voidaan kohdella kuin muotokuvaa. Muotokuvat sanan varsinaisessa merkityksessä ovat kuitenkin kuvia, näköaistin taidetta, ja niiden yhteydessä on tyypillistä puhua näköisyydestä.
sisällysluetteloon
seuraavaan
edelliseen
Leo Tolstoi: Sota ja rauha II. Suom. Esa Adrian. Helsinki 1975. Neljäs kirja, s. 89; 428.
Beardsley: Aesthetics, s. 372–373.
Beardsley: Aesthetics, s. 375–737.
Beardsley: Aesthetics, s. 377–378. Alkukielellä: »Nevertheless, anyone who takes seriously the idea that music is true or false in a plain, rather than a maverick or Pickwickian, sense, is, I think, obliged to show that in music we can discriminate indexes from characterizers, or, in more familiar terms, a subject matter from the interpretation of it. And this has never been adequately done.»
Beardsley: Aesthetics, s. 409–410. Alkukielellä »explicit reports», »implicit reports», »explicit reflections», »implicit reflections».
Markku Lahtela: Sirkus. Jyväskylä 1978. S. 5.
Markku Lahtela: Sirkus. Jyväskylä 1978. Sivu 12.
Beardsley: Aesthetics, s. 413–414.
Beardsley: Aesthetics, s. 420–422. Alkukielellä »assert», »utter».
Beardsley: Aesthetics, s. 422. Alkukielellä: »– – even the Reflective predications of a literary work are unasserted – –.»
Envall: Suomalainen aforismi, s. 192.
Envall: Todellisuuden mystiikka, ihmisen suhdattomuus, s. 10.
Feiring: Lyhyesti sanomisen taide, s. 10, 22. Hieman laajempi muotoilu: »Aforismia voisi kuvailla lentokalaksi filosofian (tietokirjallisuus, ajatuksellinen painokkuus) ja runouden (kaunokirjallisuus, tyylikäs muotoilu) rajapinnassa.» <s. 10>
Feiring: Lyhyesti sanomisen taide, s. 55–56.
Envall: Suomalainen aforismi, s. 116. »Marjasen aforismi on esimerkki siitä, miten sisällön analogisuus rakenteen kanssa voi tuottaa sanataiteellisen täysosuman. Aforismin kaksi ›siinä› putoavat kuin kaksi kirveen iskua.»
Hytönen: Rajoittamattoman aforismin mahdollisuudet, s. 66.
Feiring: Lyhyesti sanomisen taide, s. 16.
Vesa Rantama: Korkealaatuinen ajattelija debytoi. – Helsingin Sanomat 6.4.2025, s. B17. Lainaus »onnistuu kertomaan totuuden politiikasta» on otettu tämän artikkelin nettisivuilta.
Envall: Suomalainen aforismi, s. 34, 43.
Envall: Miten kirjoitan aforismeja, s. 48; 17. Envall kirjoittaa: »Toisin sanoen: aforismille riittää ja sen pelastaa, että lukija tuntee tai hänen mielessään herää erityisiä ja merkittäviä tapauksia, jotka aforismi vangitsee, kuvaa tarkan napakasti. Ne antavat aforismille katetta; niihin lukija sitä soveltaa.» <Envall: Miten kirjoitan aforismeja, s. 17.>
Envall: »Samuli Paronen – – ei sisällyttänyt siihen neuroottisia pikkusanoja eikä tunnontarkkoja täsmennyksiä tyyppiä ›moni suomalainen› tai ›usein kun›. Lakonian taiteena aforismi on tällaisista tarkennuksista puhdistettu, lukijan on osattava olettaa ne mukaan.» <Envall: Miten kirjoitan aforismeja, s. 30.>
Envall: Suomalainen aforismi, s. 136.
Leo Tolstoi: Sota ja rauha IV. Suom. Rob. A. Seppänen. Porvoo 1908. Sivu 48.
Vanhan jutun mukaan virkamiehellä on papereita lokerossa nimeltä »aika hoitaa», ja sieltä hän sopivan odottelun jälkeen siirtää ne toiseen, nimeltään »aika on hoitanut».
Enwald: Kaiken liikkeessä lepo, s. 56.
Liisa Enwald kirjoittaa aforismimuodon väljentymisestä ja siis aforismin modernismista näin: »Vaikka syntaksin monihahmotteisuus on Muistikirjassa vielä varsin pientä, muuta ambiguiteettia esiintyy. Suljettua muistuttavien aforismien määrällinen suhde avoimempiin, lyyrisempiin, fragmentinomaisiinkin, on jo samantapainen kuin vuoden 1978 kokoelmassa, vaikkei se vielä yllä Silmänkantaman ja Tuoreessa muistissa kevät ‑teoksen syntaktiseen liikkuvuuteen. Perustellusti voi silti sanoa, että Suomessa aforismimuodon väljeneminen ja avautuminen – modernisoituminen – alkaa Rekolan Muistikirjasta [1969]. Haavikon Puhua, vastata, opettaa ilmestyi vasta kolme vuotta sen jälkeen [1972].» <Enwald: Kaiken liikkeessä lepo, s. 123.>
Envall: Suomalainen aforismi, s. 189–190.
Envall: Suomalainen aforismi, s. 188.
Hytönen: Rajoittamattoman aforismin mahdollisuudet, s. 62.
Hytönen: Rajoittamattoman aforismin mahdollisuudet, s. 73–74.
Hytönen: Rajoittamattoman aforismin mahdollisuudet, s. 62; 69.
Hytönen: Rajoittamattoman aforismin mahdollisuudet, s. 69.
Turun sanomien haastattelu 15.6.2008.
Feiring: Lyhyesti sanomisen taide, s. 67.
Maija Lehtonen kirjoittaa: »Siljon aforismien tasoa ei meillä liene myöhemmin ylitetty. Ne saavat nuorekkaan voimansa sanottavan omakohtaisesta tähdellisyydestä.» <Lehtonen: Aforismi, s. 201.>
Näitä ei ilmeisestikään ole ollut viljalti, sillä vielä Envall kirjoittaa: »Suomalainen aforistiikka ei tunne yhden sanan aforismeja – –.» <Envall: Suomalainen aforismi, s. 29.>
Feiring: Lyhyesti sanomisen taide, s. 33.
Envall: Suomalainen aforismi, s. 303–304. Loppu menee alkutekstissä »virheet ja erehtymisen arvoina».
Poikkeuksena mainittakoon seuraava Ollin aforismi: »Vaikeata on kirjoittaa helppotajuista luettavaa. Sillä helppotajuisuus on lukemattomia varten.» Tämän totuutta Envall perustelee vetoamalla tilastoihin: »Sivistysidealismin kannalta liian lukemattomat kuuluvat lukemattomiin. Moderni lukemistutkimus määrittelee ›lukemattomaksi›, ›ei-lukijaksi› henkilön, joka ei ole vuoden aikana lukenut yhtään kirjaa: heitä oli Suomessa 1966 33 prosenttia, 1973 24 prosenttia ja 1977 17 prosenttia väestöstä.» <Envall: Suomalainen aforismi, s. 122–123.>
Jotuni: Maria Jotunin aforismit, s. 24–25.
Meri: Aleksis Stenvallin elämä, s. 101.
Forss: Gösta Sundqvist, s. 222–223.
Forss: Gösta Sundqvist, s. 237.
Forss: Gösta Sundqvist, s. 238.